Sadan vuoden sarjakuvat, osa 1

Tänä vuonna on muisteltu ja muistettu Suomen sadan itsenäisyysvuoden tapahtumia ja tuotantoa. Yksi suosittu tapa on ollut listata jokaiselta itsenäisyyden vuodelta jokin esine tai taideteos. Näin on esimerkiksi käyty läpi suomalaisen designin vaiheita ja kirjankansitaiteen kehitystä. Edellisen tuloksia esiteltiin näyttelynä ja jälkimmäistä kirjana (Ville Hänninen, Kirjan kasvot, SKS 2017).

Sarjakuvilla oli myös oma virallinen Suomi 100 -tapahtuma. Helsingin sarjakuvafestivaaleilla ja Kuti-lehden liitteessä esiteltiin Suomen Sarjakuvamuseon luotsaaman Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -projektin tuloksia. Tutkija-sarjakuvataiteilijaparit läpivalaisivat muutamia paloja sarjakuvahistoriasta tieteen ja taiteen keinoin. Sarjakuvataiteilijat ovat urakoineet muutenkin: joulukuussa Oulun taidemuseossa nähdään sivu sarjakuvaa jokaisesta Suomen historian vuodesta sadan sarjakuvatekijän toteuttamana.

Suomalaisen kirjallisuuden sataa vuotta on käyty laajasti läpi Yleisradion kulttuuritoimituksen Kirjojen Suomi -sarjassa. Ylen sarjan alkaessa Kvaakin toimituksessa pohdittiin olisiko samanlainen lista kotimaisista sarjakuvista mahdollinen. Sarjakuva-albumeista listausta ei voinut tehdä, koska niitä ennen 1970-lukua julkaistiin harvakseltaan. Ottamalla mukaan sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistut sarjakuvat listaus onnistui. Haimme erityisesti omaa aikaansa kuvastavia sarjoja. Listaamiseen osallistuivat Timo Ronkainen, Reima Mäkinen, Mika Myllynen, Vesa Kataisto, Sippo Mentunen, Tero Mielonen ja Reijo Valta.

Sarjakuva, historian kuvastin

Myös sarjakuvaneuvoksen arvon saanut Jukka Kemppinen on useammassakin yhteydessä (mm. Kaukoranta-Kemppinen, Sarjakuvat, Otava 1982) todennut, että sarjakuva olisi erinomainen lähdeaineisto tutkittaessa 1900-luvun historiaa. Kemppisen ajatus lähtee sarjakuvan asemasta taiteiden joukossa. 1900-luvun lopulle saakka hyvin harva piti sarjakuvaa omana taiteen lajina. Pikemminkin se miellettiin kaupalliseksi viihteeksi.

Sarjakuvantekijät tekivät jo taannoin taidetta, vaikka he eivät edes itse sitä sellaiseksi mieltäneet. Taidekoulutuksen saaneet tekijät tarkkailivat maailmaa ja aikaansa, ja kommentoivat niitä sarjakuvapaikoillaan. Toisaalle lehteen tehtiin puu- ja linoleikkauksina tehtyä grafiikkaa, “oikeaa taidetta”. Kemppisen ajatuksissa sarjakuvantekijät olivat vapaita niin sanottujen arvokkaiden taiteiden moraalista ja odotusarvoista. Kun kirjailija, arkkitehti, muotoilija tai kuvataiteilija joutui pohtimaan mitä ja miten hän voi joitakin aiheita käsitellä, niin sarjakuvantekijöiltä ei tuollaista pohdintaa odotettu. Niinpä 1900-luvun arjen ja mentaliteettien vaiheet ja muutokset ovat Kemppisen mukaan parhaiten kartoitettavissa sarjakuvista.

Yksi sarjakuvamuseon projektissa käsitellyistä sarjakuvista oli 1930-luvulla lukemistolehdessä ilmestynyt Nuorenparin elämää (tämä sarjakuva valittiin myös Kvaakin listalle vuoteen 1932). Leena Romu ja Aiju Salminen löysivät sarjakuvasta paljon oman aikansa sukupuolirooleja kuvaavaa. Arkisten kommellusten sarjakuva paljastaa armottomasti 1930-luvun sukupuolijärjestyksen ilman suurempia tekstianalyysiapparaatteja.

Kvaakin epävirallisessa Sarjakuvien Suomi -listauksessa on pyritty huomioimaan niitä tendenssejä, jotka heijastuvat eri aikojen sarjakuvista. Tarkoituksenamme on loppuvuoden ja ensivuoden alkupuolen aikana esitellä artikkelein keskeisiä osia listalle ottamistamme sarjakuvista ja sarjakuvantekijöistä. Kunkin vuoden sarjakuvaesittelyt julkaistaan Kvaakin etusivun Artikkelit-osiossa. Linkitämme ne myös tähän juttuun.

Tässä yhteydessä paljastamme vasta ensimmäisen puolikkaan valinnoistamme. Lista on tämän esittelyn lopussa. Toivomme runsasta keskustelua aiheesta sekä yksittäisistä valinnnoista. Vuosisadan jälkipuolikkaan valintoihinkin on vielä mahdollista ehdottaa hyvin perusteltuja teoksia.

Itsenäistymistä tervehdittiin sarjakuvassa

Suomen itsenäistyminen huomioitiin Helsingin Sanomien Viikon kuvissa 9.12.1917. “Astui esiin pieni kansa, / piilostansa pimeästä, / katkas kahleet, uran aukas, / ladun laatuisamman tästä: / sijaan kotkan kaksipäisen / sai leijonan itsenäisen” sanaili Veijo. Viikon kuvissa summattiin kuvin ja riimein sunnuntaisin menneen viikon tapahtumat. Itsenäisyyden ja maailmansodan välirauhatoiveen kuvitti Rafael Rindell. Vuoden 1918 sarjakuva on Jalmari Finnen ja Ola Fogelbergin Janne Ankkanen. Ajankohtaisia poliittisia kuohuja kommentoinut sarjakuva loppui nopeasti tammikuussa 1918 sisällisodan alkaessa. 1920-luku on pilalehtien kulta-aikaa. Pilapiirroksiin panosti erityisesti ruotsinkielinen Kerberos (1919), vasemmistolainen Kurikka pääsi vauhtiin 1921. Jatkuvia sarjakuvia tai vakituisia sankareita pilalehdissä ei yleensä ollut. Sarjakuva tai kuvasarja tehtiin silloin kun se sopi vitsin ideaan.

Poliittiset jakolinjat eivät vaikuttaneet sarjakuvien tai pilakuvien tekijöihin. Samojen tekijöiden kuvat kelpasivat laajasti lehtiin ja erilaisiin julkaisuihin. 20-luvun sarjakuvassa Veli Giovanni oli monessa mukana. Hänen toimittamansa oli muun muassa Kalle Viksari -kirjasarja (1924). Suomen Kuvalehden viihdesivuilla oli useita Veli Giovannin kirjoittamia sarjakuvia. Aikaansa tulkikiksi niistä nousivat Junnu (1927, Alexander Tawitz) ja Herra Kerhonen (1933, Gösta Thilén). Junnu oli porvarillinen vastine Lyyli Takin ja Ola Fogelbergin Kuluttajain lehteen luomalle huumorin keinoin kuluttajia valistavalle Pekka Puupäälle (1926). Puupäästä kasvoi vuosien mittaan omanlaisensa ilmiö.

Poliittisten jakolinjojen yli katseli myös Ellinor Mend, jonka Punikkitytön ja jääkäriupseerin (1920) päähenkilöiden rakkaus yritti voittaa myös säätyrajat. Tekovuonnaan sarjakuva jäi pöytälaatikkoon mutta se julkaistiin kuitenkin myöhemmin. Sven Nyströmin Rufus Kratz och Bocken (1922) ja Pölhölän ja Pölhöläisen seikkailut (1928) pääsivät helpommin julkisuuteen. Ajalle tyypillisempiä sarjakuvan keinoja käyttäviä kirjamuotoisia julkaisuja olivat Elin Munsterhjelm-Holmbergin ja Gustav Munsterhjelmin variksenpojasta kertova Kvaakelikvaa pahanteossa (1923) ja Arvid Lydeckenin ja Alex Federleyn Lauluja ja kuvia, lapsille huvia (1929). Koulutuksen ja tiedon arvostus nuoressa Suomessa näkyi monina tietosanakirjahankkeina. Pienen tietosanakirjan mainosmieheksi pestattiin Topi Vikstedtin Tohtori Tietovalta (1925).

Nuoren kansakunnan sarjakuvat

Syntyessään Suomi oli konkreettisesti nuori kansakunta. Alle neljätoistavuotiaita väestöstä oli 35 prosenttia ja täysi-ikäisiä alle puolet kansasta. 1910-luvulla syntyneen elinajanodote oli 43 vuotta. Lehtisarjakuvien aiheita oli siis luonteva hakea sen mukaan. Hjalmar Löfving teki Olli Pirteää (1930), Asmo Alho Kiekua ja Kaikua (1934), Eeli Jaatinen Nuorenparin elämää (1932) ja Poika Vesanto Saku Sämpylää (1935). Akseli Halosen Pulliainen (1931) oli suunnattu hieman vanhemmille. Pienille lapsille kerrottiin satuja: Martta Wendelin piirsi Kultaisen pikarin salaisuudesta (1937), Sirkka Rapola-Kalijärvi ja Helga Sjöstedt Prinsessa Huimapään huviratsastuksesta (1938) ja Raul Roine kirjoitti Antti Puuhaaran (1939) huimista seikkailuista. Nuori Suomi oli urheilun suurvalta. Näitä hetkiä kuvitti Arvo “Tiikeri” Tigerstedt muun muassa Berliinin olympialaisista (1936).

Toisen maailmansodan syttyminen sai monet pakenemaan karua todellisuutta. Sarjakuva oli siihen hyvä väline ja Ami Hauhio lähetti Maan miehen Marsiin (1940). Jatkosodassa tarvittiin propagandaa, jota tuottivat Erkki Tantun myöhemminkin suosittu Rymy-Eetu (1949), Tor Fredriksson ruotsinkieliseen Aseveljeen, Vapenbroderiin (1942), Egon Meurosen Syöksypommittajat (1943) ja Kalle Patoluodon ja Veikko Hannunniemen merimies Humu-Heikki (1945). Lapin sodan aikaan Ami Hauhio fantasioi tutummassa miljöössä kertoessaan Koltan perinnöstä (1944). Pekka Puupään tapaan sota-ajan elämää kommentoi Akseli Halosen jo 20-luvun lopulla aloittanut Sattuman Ville (1941). Sotahistoria ja kansakunnan kohtalo olivat myöhemminkin sarjakuvien aiheina, esimerkiksi Lauri Pakkalan ja Urpo Mikkosen Heimosoturi Ismossa (1957) ja Egon Meurosen Välskärin kertomuksissa (1959). Toisenlaista rohkeutta, mutta yhtä kaikki poikkeuksellista suomalaista, kuvasi Risto Mäkinen G. A. Wallinin elämäntarinassa Rohkea kuin leijona (1958).

Kansainvälisen tuotannon varjossa

Jälleenrakennuksen aikaan kotimainen kulttuuri jäi kansainvälisen materiaalin jalkoihin. Ulkomailla tuotetun edullisesti saadun materiaalin turvin julkaistiin kuitenkin paljon sarjakuvalehtiä. Suomalaiset tekijätkin alkoivat pikku hiljaa kansainvälistyä Tove Janssonin Muumien (1947) vanavedessä. Will Martin (Martti Viitala) pääsi yhdeksi Buffalo Billin (1951) tekijäksi. Vaikka kilpailu oli kovaa ja sarjakuvan arvostus pohjalukemissa, lastenlehdistä paikkansa löysivät Maija Karman Kaksoset (1950) ja Maire Tolosen Mari ja Kari (1954). Erikoisaikakauslehtien myötä syntyi tilausta oman alan asiantuntemukselle, esimerkiksi metsänhoitaja Aarno Liuksiala teki Metsälehteen Pöllisen möhläyksiä. Suositun sarjan parhaista koottiin albumi 1961. Televisio-ohjelmistoa esittelevässä Katso-lehdessä seikkaili Olavi Hurmerinnan Katsolan perhe (1963).

Suomen Kuvalehdessä jatkoi Asmo Alhon Matti Melkonen (1946). Lehdet panostivat pääasiassa pääkirjoitussivun pilakuviin, kuten Hufvudstadsbladet Henrik Tikkasen sarjakuvamaiseen Måndagsrutaniin (1948), Seura Jorma Tiittasen Titulointiin (1966) ja Hymy Nurisalon ja Paavolan Puutaheinään (1965). Päivän Uutisissa oli sentään Mauno Seppälän kotimainen seikkailusarja (1952) ja Helsingin Sanomissa ja Kotipostissa Veikko Savolaisen Joonas (1964), joka tarttui myös arkoihin aiheisiin.

Säästöpankit julkaisivat kirjasina Raul Roineen ja Rudolf Koivun Kurrea ja Kirreä (1956) sekä Olavi Vikaisen Kiliä ja Possua (1960). Helluntalaisen saarnaajan Eino Ahosen Matti maailmalla sai kirjamuodon 1962. Osuuskuntalehdissä ilmestyi Hurmerinnan Jussi Saari (1955) ja Savolaisen Unto Uneksija (1968).

Kotimaisten vaihtoehtojen jäädessä vähiin, vuosien 1945-1948 suuret ikäluokat saivat sarjakuvakasvatuksensa Aku Ankasta. Esimerkiksi Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuja kuunneltiin radiosta ja luettiin lukemistolehdistä, mutta sarjakuvassa kaksikko ei lyönyt itseään läpi vaikka Eki Korhonen (1953) parhaansa yrittikin.

Suurten ikäluokkien aikuistuessa asiat alkoivat jälleen muuttua nopeammin. Kaikesta tästä ja sarjan toisen osan sarjakuvista seuraavassa osassa. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan.

1917 – Viikon kuvat

1918 – Jalmari Finne & Ola Fogelberg: Janne Ankkanen

1919 Pilalehti Kerberos

1920 – Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri