Artikkelit | Teksti: Reijo Valta | Julkaistu: 03.03.2018 klo 22:57:16 | Luettu: 1416 kertaa

1959 / 100 – Välskärin kertomuksia



Sarjakuvien Suomi 100


Välskärin kertomuksia
piirrokset: Egon Meuronen
teksti: Zacharias Topelius

Helsingin Sanomat 1959, stripit 802-1153


Vuonna 2018 Zacharias Topeliuksen syntymästä on kulunut 200 vuotta. Satusetä-maineestaan huolimatta Topelius oli monipuolinen kirjoittaja, hänen tuotantoonsa kuuluu myös ensimmäinen suomalainen historiallinen romaani, Välskärin kertomuksia. Aikoinaan tuo suomeksi viisiosaisena teossarjana julkaistu romaani oli suosittu ja paljon luettu.

Välskärin kertomuksia pidettiin osana suomalaisten yleissivistystä. Ei ole tiedossa kuka ehdotti Topeliuksen tarinoiden muuttamista päivittäiseksi sarjakuvastripiksi. Egon Meuronen (1922-2005) oli tehnyt sarjakuvaa Helsingin Sanomille jo sota-aikana, hänen Syöksypommittajat (Kvaakin valinta vuoden 1943 sarjakuvaksi) alkoi vuonna 1943 ja loppui rauhan tultua 1944. Vuonna 1949 alkoi Into Ilves, jota Meuronen teki Välskärin kertomuksien aloittamiseen saakka. Samaan aikaan Meuronen teki Ilta-Sanomiin Sakua (1950–1952, 1954–1959).

Jo tuolloin Hesarin pilapiirtäjänä työskennellyt Kari Suomalainen oli vuosina 1949-1950 sarjakuvittanut Välskärin kertomuksia Lukemisia kaikille -lehteen. Ajatus on voinut tulla sitä kautta. Kari oli hakenut mallia omaan sarjakuvaansa Carl Larsonilta ja renessanssiajan mestareilta. Toki ajatus on voinut olla Meurosen oma, tai lehden johdolta tullut. Meuronen on myöhemmin muistellut, että sarjakuvissa vaikeinta oli ideointi ja jatkuvuuden rakentaminen. Valmis pohjateksti osin helpotti ideointia, mutta tuskin jatkuvuuden ylläpitämistä kolmeen ruutuun pätkimisessä. Vuoden 1959 alussa Meuronen oli tulossa Topeliuksen teoksen puoleen välin. Kuvitteelliseen Mainiemen kartanoon sijoittuvat tapahtumat alkavat Välskärin kuudennen kertomuksien alusta. Kartanon omistaja on monien vuosien tauon jälkeen tulossa perheineen käymään ja kaikki ovat vilkkaassa työn tuohussa.

Oli kirkas, paisteinen päivä keskipalkoilla kesäkuuta v. 1695. Edellinen talvi oli lokakuusta alkaen ollut niin tavattoman kylmä, ettei sen vertaista muistettu olleen sitten v:n 1658, jolloin Kaarle X kulki Beltin yli. Tämän rautaisen talven jälkeen, joka koko Euroopassa synnytti paljon surkeutta, tuli niin myöhäinen kevät, että maa vielä toukokuun lopulla oli roudassa, ja epätoivoon joutunut maamies odotti vain joka päivä lämpimämpää säätä kevätkylvöjä tehdäkseen. Vasta juhannukseen päästessä suli maa, ja Mainiemen viljavilla vainioilla nähtiin nyt kaikki linnan talonpojat hiukan iloisemmin mielin kylvämässä ohraa vasta kynnettyihin peltoihinsa. Toivo pitää ihmisten mieliä vireillä viimeiseen saakka; nytkin toivottiin, että ehkäpä lämmin ja hedelmällinen kesä korvaa viljelijän vaivat. (suom. Juhani Aho)

Meuronen on uskollinen Topeliuksen kirjoittamalle. Alkutekstiä ja sarjakuvaa verratessa näkee hyvin miten sarjakuvamuotoon muuttaminen vaikuttaa. Palvelusväen usean sivun keskustelut tulevasta vierailusta mahtuvat sarjakuvassa yhteen strippiin, kappaleen mittaisesta suomalaisen rengin ilveilystä saksalaisen käsityöläismestarin kanssa riittää stripin aihetta lähes viikoksi. Taidemuotojen kerronta painottaa eri asioita.


Erilaiset ihmiset


Kreivitär Bertelsköldin seurueen mukana Mainiemeen tuli monenlaista viihdykettä ja väkeä jollaista suomalainen rahvas ei ollut aikaisemmin nähnyt. Suurinta huomiota keräsivät "marakatti nimeltä Bobbo, kaksi papukaijaa ja hollantilainen kääpiö nimeltä Dick." Emäntä erehtyi luulemaan Dickiä lapseksi ja siitäkös riitti huvia.

Huomiota herättävin kreivittären seurueesta oli ratsumestari Nero. Topeliuksen mukaan hän oli "murjaani", "musta kuin synti". Nämä luonnehdinnat Meuronen toistaa sanasta sanaan. Väki kauhistui Neroa, ja lähti karkuun. Reaktioon ilmeisesti tottunut Nero irvistelyllään säikytti ihmisiä entistä enemmän. Meuronen on piirtänyt Neron mustaksi, Saharan eteläpuolelta kotoisin olevaksi mieheksi.

Jo 1600-luvulla arabialaiset täysiveriset olivat matkahevosten aatelia. Toki ruotsalaisellakin aatelistolla oli näitä jaloja eläimiä, ja niiden hoitajina hevosrodun jalostaneita beduiineja, berbereitä tai maureja. Jos Dick kuuluikin aateliselämää koristavaan kuriositeettikabinettiin, niin Nero ei siihen kuulunut aiheuttamastaan hämmennyksestä huolimatta. Jos Mainiemen puutarhaa hoitivat hollantilaiset ja rakennuksien korkokuvia korjasivat saksalaiset mestarit, niin arabialaisia ratsuja tietenkin hoiti murjaanimestari.

Voi olla, että ylitulkitsen, mutta Meurosen piirtämään Neroon on tarttunut erilainen sävy kuin Topeliuksen 1850-luvulla kirjoittamaan hahmoon. Olihan välissä syntynyt frenologia, rotuopit ja valkoisen miehen taakka muusta maailmasta.


Suomalainen näkökulma


Välskärin kertomusten ajatuksena on kertoa historian tapahtumista suomalaisesta näkökulmasta. Nykyajasta katsoen Topeliuksen kerronta oli hyvin lähellä kuningaslähtöistä historiankirjoitusta, jossa suomalaisuutta edustivat paikat ja niitä hallinneiden aatelissukujen jäsenten sukuyhteydet talonpoikiin. Kuudennessa kertomuksessa pääosassa olevien Bertelsköldien päämiehen, kreivi Bernhard Bertelsköldin isoäiti oli talollisen tytär Isostakyröstä.

Hovimestari Niilo Jansen yritti saada Bertelsköldit perikatoon.
Hovimestari Niilo Jansen yritti saada Bertelsköldit perikatoon.
Meurosen sarjakuvassa vuonna 1959 eletään kuningas Kaarle XI:n viimeisiä vuosia. Niitä leimasi aateliston maaomaisuuden ottaminen takaisin kruunun hallintaan ja suuret katovuodet. Kreivi Bertelsköld menetti Mainiemen kartanon ja kohtasi Vaasassa runsaasti nälkiintyneitä irtolaisia. Topelius on kutonut historiallisiin aineksiin tarinan taikauskoisuudesta ja sukupolvien yli ulottuvasta kostosta. Romanipovari Jaana kertoi kuninkaan sormuksen voimista, joiden vaikutuksen kreivi sai kuolinvuoteellaan kumottua. Mainiemi meni silti kruunulle, mutta pojilla oli sentään turvattu tulevaisuus Kustaa XII:n hovissa.

Nälkävuosista selvinnyt Pohjois-Eurooppa joutui melkein heti uusien koettelumusten kohteeksi. Venäläiset miehittivät Etelä-Suomen, ja aivan vuoden 1959 Meuronen piirtää jälleen Mainiemen. Syrjäinen kartano on jäänyt kasakoilta valloittamatta ja se tarjoaa suojaa vastarintaa tekeville sisseille.


Vielä 1950-luvulla Topeliuksen historiakuva on sopinut suomalaisille lukijoille hyvin. Vasta 1960-luvulla historiantutkimuksen painopisteet alkoivat merkittävämmin siirtyä suurmieshistoriasta sosiaalihistorian suuntaan ja toimijuus alettiin ymmärtää laajemmin.

Egon Meuronen oli jo vuonna 1957 päättänyt ryhtyä puhtaasti kuvataiteilijaksi. Tuolloin hän oli juuri aloittanut Välskärin kertomukset. Kimmokkeen päätökseen antoi positiivinen palaute taiteilijaseuran näyttelystä. Sarjakuvien tekemisestä hän aivan nopeasti päässyt eroon. Välskärin kertomusten jälkeen hän aloitti vielä uuden strippisarjan, mutta aika oli kypsä vuonna 1965. Meuronen muistetaan sarjakuvien lisäksi akvarelleistaan.


Egon Meurosesta netissä:
- Häme-Wiki
- Egon Meurosen teokset henkivät sisäistynyttä herkkyyttä. Yle Uutiset 24.2.2012
- Meurosen sai Puupäähatun 1996 yhdessä Olavi Vikaisen kanssa

* Sadan vuoden sarjakuvat, 1917-1966
* Sarjakuvavalinnoista voi keskustella Kvaakissa, samoin Egon Meurosesta



Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali