Artikkelit | Teksti: S. Santikko | Julkaistu: 08.11.2017 klo 20:40:22 | Luettu: 207 kertaa

1949 / 100 - Rymy-Eetu, isäntämies

Sarjakuvien Suomi 100


Rymy-Eetu
Taide: Erkki Tanttu
Teksti (kokoomissa): Tauno Karilas

  • Nuori Voima (1929-1930, 1935)
  • Kansan Kuvalehti (1930–1935 ja 1945–1954)
  • Suomen Kuvalehti (1934–1936)
  • Hakkapeliitta (1936–1944)
  • Radiokuuntelija-Antenni (1955–1968)
  • Käytännön Maamies (1970-1973)

Saduista sarjakuviksi

Suomessa on ollut ikiaikainen satujen kertomisen perinne. Jotkut näistä kansansaduista ovat olleet pitkiä, mielikuvitusrikkaita tarinoita täynnään yliluonnollisia olentoja, peikkoja, piruja, tonttuja ja kaikenlaista metsän outoa väkeä. Tällöin myös kaikista sadun vaaroista ja haasteista selviävällä sankarilla on täytynyt olla tavallista vahvemmat voimat ja älliä päässään. Tai sitten saduissa on hassuteltu oikein kunnolla, lähes absurdilla tasolla, kuten hölmöläistarinoissa. Inhimillistetyt eläimet kuuluivat myös satuperinteeseen. Varhainen suomalaisen sarjakuva on ollut tämän sadunkerrontaperinteen jatketta, toki modernisoituna muutamaksi ruuduksi aikakaus- tai sanomalehden sivulle.

Pekka Puupää (Ola Fogelberg) oli selkeästi hölmöläisten sukua ja seikkailullinen Antti Puuhaara (Raul Roine, Aarne Nopsanen, Risto Mäkinen) puolestaan oli toisinto ihmesatujen Antti (joskus Henrikki) Puuhaarasta, ellei jopa suoraa jatkoa sille. Kieku ja Kaiku (Asmo Alho, Mika Waltari) puolestaan toivat faabelit sarjakuvaan moraalisine opetuksineen.

Kansan kuvalehti 9/1932
Kansan kuvalehti 9/1932
Entäs Erkki Tantun (1907–1985) Rymy-Eetu sitten? No, hän oli kuin satujen Vahva-Jussi tai Väkevä-Matti, jotka pystyivät halutessaan päihittämään vaikka jättiläisen ja suorittamaan mahdottomia ihmetekoja. Rymy-Eetu eli toki ajassa mukana ja sarjakuvassa esiteltiin moni ajan ilmiö ja villitys. Tanttu leikitteli joskus näillä satuhahmoilla sarjakuvassaan; kun Eetu kiskoo vedestä ikutursoa ylös, laiturille nouseekin sukeltaja panssari yllään.

Sadut olivat tuttuja Tantulle, hänen parhaisiin kuvitustöihinsä kuului Joel Lehtosen Tarulinna, valikoima kansansatusovitelmia Suomen lapsille (Otava 1953). Ulkomailtakin esikuvia löytyi, ruotsalaisen Oscar Jacobssonin Adamson oli sanaton sarjakuva, josta Tanttu ammensi paljon, suoraan sanottuna varasti, kuten hän itsekin avoimesti tunnusti, sillä Adamson ilmestyy kärttämään Rymy-Eetulta tekijänoikeusmaksuja (Kansan kuvalehti 15/1932). Kuten useimmilla sarjakuvantekijöillä niin myös Tantulla oli leikearkisto, josta hän haki aiheita ja referenssikuvia. Saattoipa joukossa olla ulkomaisia sarjakuvia. Kerran Eetu näkee unta, jossa joutuu karkauspäivänä naisten jahtaamaksi ja heidän kiskomanaan venyy pitkulaiseksi. Mutta se olikin vain unta ja mies putoaa viimeisessä ruudussa sängystä, kuin Pikku-Nemo konsanaan.

Alkuvuosinaan Rymy-Eetu ei ollut se tutuksi tullut kaksirivinen, usein neliruutuinen sarjakuva, vaan se vaihteli usein muotoaan ja kokoaan. Se ei selvästikään vielä ollut huomioarvoltaan kovin tärkeä. Rymy-Eetu olikin usein tungettu ja taitettu jonnekin sivun reunaan tai mainosten keskelle vähäiseen rooliin.

Rymy-Eetun syntymä

Suomalaisessa sarjakuvassa on vähän hahmoja, jotka ovat eläneet vuosikymmenestä toiseen, mutta kaikki edellämainitut sarjakuvasankarit seikkailivat pitkään niin lehdissä kuin myös kokoomina. Nämä suomalaiset satusankarit kuihtuivat kuitenkin hiljaa pois, kun aika muuttui sellaiseksi, etteivät he enää resonoineet kansakunnan psyykeen. Vaikkapa värikkääseen Aku Ankkaan ja toiminnalliseen Tex Willeriin verrattuna pekkapuupäät ja rymyeetut olivat menneen maailman kummajaisia, joista nykyajan lapsi tuskin jaksoi sen kummemmin välittää. Viihdyttämisestä alkoi kilpailla myös televisio. Aikuiset näitä suomalaisia sarjakuvia tosin enimmäkseen lopulta lukivatkin, kuten alussakin.

Sarjakuvat eivät todellakaan olleet vain lapsille tarkoitettuja, lukijakunta oli laaja. Huumorisarjakuvan saralla Rymy-Eetulla oli paljon aikalaishahmoja, samaa näköä olevia isovatsaisia ukkoja: Pulliainen ja Sattuman Ville (Akseli Halonen), Matti Melkonen ja Herra Kerhonen (Asmo Alho). Yksi edeltäjistä oli myös Heino Aspelinin Tuulispäässä jo vuonna 1909 ilmestynyt Väkevämies, jota pidetään ensimmäisenä suomalaisena sarjakuvana. Väkevämies oli tyyppinä tosin täysin erilainen, ilkeähkö ja rumasti irvistelevä ihmisvihaaja. Rymy-Eetu oli paljon leppoisampaa sorttia, vaikka kummankin hahmon lihasvoimat olivat ylivertaisia – suomalaisessa sarjakuvassa oli supersankareita heti alusta alkaen.

Tanttu piirsi Nuori Voima -lehteen sarjakuvia, joissa esiintyi eri hahmoja. Yksi Rymy-Eetun edelläkävijöistä oli kerjäläisäijä, jolla oli ryysyt yllään, mutta jo knalli ja kalju (Nuori Voima 1/1926). Vuonna 1929 Erkki Tantun tussikynästä siirtyi paperille tutumman näköinen tukeva ja kaljupäinen herra, joka sai itselleen nimen vasta siirryttyään Kansan Kuvalehteen vuonna 1930. Nimestä päätti Ilmari Turja. Nimen innoituksen lähde on todennäköisesti pakinoitsija Valentin (Ensio Rislakki), joka parodioi Pentti Haanpään kirjoitustyyliä tähän tapaan: "Rymy-Eetun räkäinen käsi tarttui leivänkannikkaan, jolla oli ruskea naama." Remu-Eemeli-niminen hahmo kun esiintyi Haanpään novellissa Hanuri-pelimannin elämäkerta (1927). Rymy-Eetulla oli monta ristijää.

Kun leppoisasta isäntämiehestä tuli lahtari

30-luvun lopulla Otava julkaisi ensimmäiset kokoomat: Rymy-Eetu (1938) ja Rymy-Eetu rynnistää (1939). Ruutujen alle teki tekstit Tauno Karilas. Nämä riimit lapsellistivat sarjakuvaa ja turha selittäminen muutenkin latisti pantomiimisarjakuvan lukukokemusta. Taiteellinen vaikutelma, kuten tavataan sanoa, meni pilalle.

Rymy-Eetu polttaa vanjat elävältä tankkiin, juhannuskokkona.
Rymy-Eetu polttaa vanjat elävältä tankkiin, juhannuskokkona.
Rymy-Eetun tenho perustui pitkälti kuvallisiin oivalluksiin. Tanttu myös osasi käyttää puhekuplia silloin kun tarvetta oli. Rymy-Eetu oli selvästi sarjakuvaa sarjakuvan keinoilla, ei mitään kömpelöä kuvasarjaa. Rymy-Eetun vastavoimana oli serkku Kalle Kuikkaneva, nokkela äijänkäppänä, joka joskus älyllään vei voiton Eetusta.

Miljöönä oli vitsin vaatimusten mukaan milloin maaseutu, milloin kaupunki. Tanttu eli lapsuus- ja nuoruusvuotensa eri kaupungeissa, Viipurissa, Helsingissä ja Lappeenrannassa. Kesät kuluivat kuitenkin usein maalla agronomienon kartanolla, Nastolassa. Maatyöt ja maaseudun väki tulivat tutuiksi. Nämä nuorukaisena saadut vaikutteet näkyivät elämänmittaisessa taiteellisessa tuotannossa. Rymy-Eetussakin on paljon reheviä kansanhahmoja, joiden kuvaamista Tanttu rakasti.

Kun Kansan Kuvalehden ensimmäinen julkaisukierros päättyi, Rymy-Eetu värvättiin Suojeluskuntajärjestön Hakkapeliitta-lehteen yhdeksäksi vuodeksi. Aikaisemmin lehdessä oli ilmestynyt Pölhölä ja Pöhköläinen. Meininki muuttui hyvin maanpuolustushenkiseksi ja Eetu veti suojelukuntakamppeet ylleen, arkiset kommellukset muuttuivat nyt taisteluharjoitusten ja sotatantereitten hurjasti liioitelluiksi uroteoiksi. Kun talvisota alkoi, Rymy-Eetukin lähti rintamalle. Samalla itse sarjakuvakin muuttui propagandan välineeksi. Tanttu oli rintamalla lyhyen tovin TK-piirtäjänä, mutta haavoittui lähes heti sirpalekranaatista ja komennus päättyi pikaisesti. Eturintamalla käydessään Tanttu kuitenkin ehti tarttua aseeseen ja tapella itsensä todella pahasta paikasta takaisin. Ehkä juuri tästä syystä Tanttu jatkoi sotaa kynällään erityisen ankarasti, lähes pahansisuisesti. Mies muuttui ja niin todella muuttui Eetukin.

Rymy-Eetu kierrättää vanhan vitsin tuulen nappaamasta hatusta sota-ajan hengessä. (Hakkapeliitta 4/1942)
Rymy-Eetu kierrättää vanhan vitsin tuulen nappaamasta hatusta sota-ajan hengessä. (Hakkapeliitta 4/1942)
Hakkapeliitan kannessa oli usein ylevä valokuva suomalaisesta sotilaasta, Rymy-Eetun tehtävänä oli varmaankin pehmentää tätä lehden totista paatosta huumorillaan, vaikka se lietsoikin samaa taisteluhenkeä. Tanttu toimitti sotavuodet Hakkapeliittaa kotijoukkojen esikunnan valistusosastolla. Häkellyttävästi aikaisemmin niin lupsakka Eetu jopa tappaa, runtelee ja jopa kiduttaa ryssiä erinäisillä koomiseksi katsottavilla tavoilla. Myös puhekuplia ilmestyi ruutuihin tavallista enemmän, jotta lukijalle saataisiin vihapuhe varmasti perille. Venäläisten ilmiasu oli pitkälti samanlainen kuin juutalaisilla saksalaisissa pilapiirroksissa: luihuja, isonenäisiä, likaisia ja risupartaisia vetelyksiä. Jotkut Tantun sota-ajan sarjakuvista vaikuttavat näin nykyajan lukijan näkökulmasta erityisen vastenmielisiltä. Sarjakuvassa, jonka otsikkona on Rymy-Eetu lahtarina (!), Eetu komentaa teloituskomppaniaa, joka ampuu paaluun sidotun sian, jouluporsaaksi (Hakkapeliitta 51-52/1942). Hurttia oli sotilashuumori tuohon aikaan. Tanttu piirsi paljon muutakin sotapropagandaa annetun tehtävänsä ja asemansa mukaisesti.

Ei tehnyt sota hyvää niin Tantun kuin Eetunkaan sielunelämälle.

Värillinen Rymy-Eetu

Rymy-Eetu, ryssän kauhu -uusintapainoksen (1999) esipuheessa poika Markku Tanttu kertoo, kuinka joidenkin sota-ajan lasten oli vaikea tajuta, miksi sota hävittiin, olihan meillä Rymy-Eetu! Talvi- ja jatkosodan aikana julkaistuista sota-aiheisista sarjakuvavihoista kaksi (Rymy-Eetu ja Hymy-Freetu, Rymy-Eetun jymyvoitto) joutui kiellettyjen kirjojen listalle Neuvostoliiton etujen vastaisina. Tantuilla pelättiin pitkään ovikellon soittoa ja Valtiollisen poliisin kotikäyntiä. Ns. Punainen Valpo lakkautettiin 1949. Sen jälkeen Tantuillakin jännitys varmasti helpotti. Mainittakoon, että toinen suuri suomalainen sarjakuva, Pekka Puupää, piti pintansa sota-aikana eikä lähtenyt mukaan sotapropagandaan, saattoipa jopa sille varovaisesti naureskellakin. Sota-aikaisista Rymy-Eetuista retusoitiin peiteväriä ja tussia käyttäen sotilaskamppeet pois rauhanaikana julkaistuja kokoomia varten, myös vuosiluvut signeerauksen vierestä hävisivät. Kokoomat olivat vain 16-sivuisia vihkoja.

Tanttu suhtautui luomukseensa pragmaattisesti. Rymy-Eetu, "Rymppäri" tai "Rymy-Edvardo", kuten hahmoa kotiväen kesken kutsuttiin, toi leivän pöytään. Sotien jälkeen se oli muutaman vuoden ajan perheen ainoa säännöllinen tulonlähde. Tanttu piirsi usein monta Rymy-Eetua peräjälkeen varastoon, jotta sai keskittyä paremmin muihin töihinsä, joista erityisen mieluisia olivat sananparsien kuvitukset. Eetu ei koskaan päässyt elokuvaksi tai näytelmäksi, mutta levytykseksi sentään, sillä Veikko Heinämies ja Sonoran harmonikkaorkesteri levytti Rymy-Eetun jenkan vuonna 1937. Rymy-Eetu-nimistä piipputupakkaa oli myynnissä 50-luvulla. Toivottavasti Tanttu sai näistä oheistuotteista edes jotain korvausta.

Kun Eetu kotiutettiin rintamalta pitkien sotavuosien jälkeen ja mies veti taas siviilikamppeet ylleen rauhan tultua, sarjakuva palasi taas asenteiltaan entiselleen. Ulkoasullisesti tapahtui iso muutos, sillä nyt sarjakuvaan ilmestyivät värit, tai ainakin kaksi väriä. Tanttu piirsi tussipiirrokseensa vesivärillä tai värikynällä värimallin. Kirjapainossa lisättiin tämä mallin mukaisesti vihreää ja oranssia, jotka siten painettiin mustan päälle.

Väritys toimi hyvin ja kuviin tuli uutta eloisuutta. Rymy-Eetun taso oli näinä aikoina parhaimmillaan, viiva oli miellyttävän rentoa ja kuvakerronta luistavaa. Sota-ajan rasitteet olivat poissa ja Tanttu tuntui itsekin innostuvan hahmostaan aivan uudella tavalla. Jälleenrakentamisen ajan positiivinen henki puhalsi raikkaana. Yksityiskohtiakin oli ruuduissa entistä viitseliäämmin, vaikka ei toki päästy lähellekään samaa tasoa kuin sananparsikuvituksissa. Rymy-Eetu sai takaisin vanhan lupsakan henkensä ja häijy lahtarisivupersoona unohtui sotavuosien traumaksi. Näitä Kansan Kuvalehden sarjoja julkaistiin uudelleen Suomen Kuvalehdessä vuonna 2007.

Eetusta tuli äreä kaupunkilainen vanhapoika

Rymy-Eetu muuttaa Kansan Kuvalehden viimeisessä numerossa 25-26/1954 Radiokuuntelijaan.
Rymy-Eetu muuttaa Kansan Kuvalehden viimeisessä numerossa 25-26/1954 Radiokuuntelijaan.
Rymy-Eetun tie vei 50-luvun puolivälissä Radiokuuntelija-lehteen. Rutiini taisi tässä vaiheessa asettua taiteellisen luomisilon sijaan ja Rymy-Eetusta sukeutui hiukkasen tylsä kaupunkilainen. Tanttu teki muutenkin paljon töitä, sananparsikuvituksia ja muita kirjoja ilmestyi lähes lähes vuosittain. Rymppärin merkitys taiteilijalle tuntui vähenevän, kuten myös lukijoille. Hahmo vanheni tekijänsä mukana ja monessa sarjakuvassa Rymy-Eetu istuu kotona katsomassa televisiota. Kuikkaneva sentään on kämppäkaverina. Isäntämiehestä oli tullut kaupunkilainen äreä vanhapoika, jota ärsyttivät ovea taajaan kolkuttavat kaupustelijat.

Kun Rymy-Eetu lopetti ilmestymisensä Käytännön Maamiehessä 1973, sitä harva huomasi. Hahmolla ei enää ollut kansallista merkitystä, ja sen juuret olivat niin kaukana menneisyydessä, ettei sitä voinut lukijoita kiinnostavalla tavalla uudistaa. Suomalaista sarjakuvaa uudisti 50-luvulla strippisarjakuvana ilmestyvä Muumi, moderni sarjakuva, joka häkellyttävästi oli heti suunnattu kansainvälisille markkinoille. Siihen verrattuna Antti Puuhaara, Pekka Puupää ja Rymy-Eetu olivat kaikki kuin muinaisperintöä; aika aikansa kutakin. Matti Melkonen sinnitteli Suomen Kuvalehdessä vuoteen 1975 saakka. Siihen päättyi pulskien herrojen aikakausi.

* * *

Vuoden 1982 Puupäähattu myönnettiin taidegraafikko ja professori Erkki Tantulle. Hän oli tunnustuksesta hyvin mielissään. Rymy-Eetu on viime aikoina kokenut pienen renessanssin Otavan julkaisemien hyvin toimitettujen kovakantisten alkuperäisiä vihkosia paljon paksumpien kirjojen myötä. Sarjakuva ilmestyi vajaan puolen vuosisadan ajan ja siihen tallentui paljon ajankuvaa Suomen historiasta ja siitä, mitä suomalaisuus on ollut. Rymy-Eetu on osa kansakuntamme muistia.


Keskustele Kvaakissa Suomi 100 -sarjakuvista ja Rymy-Eetusta

Lähteitä:

Kuvat © Copyright Erkki Tanttu (julkaistu Markku Tantun luvalla)

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali