1952 / 100 – Seikkailuja erämaassa

Sarjakuvien Suomi 100

Erämaan kultajärvi
Teksti ja kuvat: Mauno Seppälä
Julkaistu: Päivän Uutiset, 1952

Vuosi 1952 oli suomalaisille kansainvälisten tapojen opettelua. Helsingin olympialaisiin tulevien kisaturistien tarpeita ajatellen suomalaisissa ravintoloissa sallittiin baaritiskit ja luotiin omalaatuinen lonkerojuoma. Limonadimarkkinoille tuli sittemmin olympialaisia usein sponsoroinut Coca-Cola. Kansainvälistä tuulahdusta oli myös iltapäivälehtien tarjonnan laajentuminen. Uusi Suomi päätti julkaista kisojen ajan Päivän Uutiset -nimistä lehteä. Se menestyi niin hyvin, että lehden julkaisemista jatkettiin vuoden loppuun saakka.

Päivän Uutisissa oli ajan oloon normaalit strippisarjakuvat, ne taisivat olla samat kuin Uudessa Suomessakin. Lehdessä ilmestyi lisäksi omalla paikallaan erillään muista sarjakuvista Mauno Seppälän kotimainen jatkuvajuoninen seikkailusarjakuvastrippi. Päivän Uutisissa ehti ilmestyä kaksi jatkosarjaa, Seikkailu erämaassa ja Erämaan kultajärvi. Mikrofilmatuissa sanomalehdissä ei ole kaikkia Päivän Uutisten numeroita, joten Seikkailusta erämaassa saattoi filmiltä lukea ainoastaan loppuratkaisun. 74 stripissä kerrottu Erämaan kultajärvi on filmeillä kokonaan.

Pohjoisen kultaa

Sotien jälkeen ryhdyttiin jälleenrakentamaan pienentynyttä maata. Lapin sodassa pohjoisin Suomi oli tuhottu pahoin, joten uudelleen rakentamista oli paljon. Samalla entistä syrjäseutua modernisoitiin voimallisesti. Joet valjastettiin voimanlähteiksi ja metsäteollisuus levisi uusille alueille tarjoten toimeentuloa metsätyömailla ja uusilla teollisuuskeskittymillä. Lemmenjoelta 1948 löydettiin kultaa, ja se aiheutti pienoisen ryntäyksen arvometallin perään. Hetken pohjoinen oli uuden ja vanhan kulttuurin saumakohdassa.

Huomion kiintyminen pohjoiseen tarjosi populaarikulttuurille monia ammentamisen aiheita. Lapin eksotiikka alkuperäiskansoineen, legendaarinen Pohjanhovi ja kullankaivuu tekivät Lapista kotoisen villin lännen. Näitä hyödynsivät monet tekijät, esimerkiksi elokuvissa syntyi rillumareiksi haukuttu lajityyppi. Se oli suosittua, mutta aikalaiskriitikoiden ylenkatsomaa.

Myös Mauno Seppälä ammensi sarjakuviinsa näistä samoista aineksista. Päivän Uutisten stripeissä oli päähenkilönä Matti, joka piti yllä kuria ja nuhdetta pohjoisessa. Lappiin viranomaisten pitkän kouran ulottumattomiin oli karannut ja pesiytynyt kaikenlaista roistoa ja vilpillä yrittäjää. Erämaan kultajärvi alkaa hollituvasta, jossa Matti sattumalta kuulee kahden epäilyttävän miehen keskustelun.

Epäilyttävät miehet menevät kovistelemaan saamelaista Niilaa saadakseen tietää erään järven sijainnin. Sen tuntumassa asui mies tyttärineen täydessä eristyksessä muusta maailmasta. Myöhemmin Matille paljastuu, että tuon järven pohjaan on huuhtoutunut kultahiekkaa. Sitä oudot miehet tavoittelivat eivätkä kaihtaneet rajuja keinojakaan. He tappoivat Niilan, ja luulivat tappaneensa Matinkin. Sankari kuitenkin vain haavoittui ja ajautui sattumalta kultajärven luo.

Seppälän sarjakuvahahmot ovat piirrosasultaan hieman kulmikkaita ja luonteeltaan ohuita. Seikkailusarjakuvassa olennaista on hyvän ja pahan kamppailu, ja sitä stripeissä riittää. Juoni etenee selkeäpiirteisesti. Kultajärven arvoitus ratkeaa ja paha saa palkkansa Lapin luonnon kostona. Tarina ei kuitenkaan lopu siihen, vaan Matti ottaa vielä kiinni pahamaineisen Mustan Santerin. Tähän käytetään parikymmentä strippiä.

Modernin ja traditionaalisen kohtaaminen

Mauno Seppälä ei ole jäänyt tutkittuna tekijänä suomalaisen sarjakuvan historiaan. Hän piirsi 1950-luvulla muutamiin lehtiin, mutta sen tarkemmin hänen vaiheitaan ei ole selvitelty. Kaukoranta ja Kemppinen kertovat hänen tehneen Suomen Kuvalehteen sarjakuvaa Joukosta, nuoresta hämäläispäälliköstä. Tuon sarjakuvan idea oli kansallisessa heimoaatteessa, samoin kuin aikaisemmin esitellyt Heimosoturi Ismon.

Hiljan päättyneen sodan jälkiä oli Lapin luonnossa paljon. Niitä peruja olivat näin järeät aseet.
Hiljan päättyneen sodan jälkiä oli Lapin luonnossa paljon. Niitä peruja olivat näin järeät aseet.

Seppälän sarjakuvassa moderni ja perinteinen kohtaavat. Kultajärven löytäneessä miehessä on Pentti Haanpään 1930-luvulla kirjoittaman Noitaympyrän päähenkilön, Pate Teikan, asennetta. He molemmat näkivät, että suuri kultalöytö muuttaisi koko ympäröivän yhteiskunnan eivätkä pitäneet sitä hyvänä ajatuksena. Sarjakuvassa jo huhu mahdollisesta aarteesta johti alkuperäiskansan jäsenen kohtaloksi.

Vuonna 1952 valmistunut Erik Blombergin elokuva Valkoinen peura käsitteli modernin ja traditionaalisen kohtaamista Seppälää hienostuneemmin. Elokuva sai kansainvälistä huomiota ja se palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla ja Hollywoodissa Golden Globella. Lapin modernisointi siis herätti Suomessa keskustelua monilla eri tasoilla.

Vaikka 1950-luvulla pohdittiin Lapin uudelleenrakentamisen ongelmia, niin nykyajasta katsottuna niihin ei löydetty toimivia ratkaisuja. Edelleen pohjoisessa on monia ympäristö- ja ihmisoikeusongelmia.

Seppälän sarjakuvassa luonnonhenget pitivät huolen tasapainon säilymisestä. Ne kostivat Hammurabin lain hengessä Niilan kuoleman ja ottivat huuhdotun kulta-aarteen takaisin huomaansa.

* Kvaakissa on keskusteltu Mauno Seppälän sarjakuvista
* Sadan vuoden sarjakuvat, 1917-1966
* Sarjakuvavalinnoista voi keskustella Kvaakissa

1959 / 100 – Välskärin kertomuksia

Sarjakuvien Suomi 100

Välskärin kertomuksia
piirrokset: Egon Meuronen
teksti: Zacharias Topelius

Helsingin Sanomat 1959, stripit 802-1153

Vuonna 2018 Zacharias Topeliuksen syntymästä on kulunut 200 vuotta. Satusetä-maineestaan huolimatta Topelius oli monipuolinen kirjoittaja, hänen tuotantoonsa kuuluu myös ensimmäinen suomalainen historiallinen romaani, Välskärin kertomuksia. Aikoinaan tuo suomeksi viisiosaisena teossarjana julkaistu romaani oli suosittu ja paljon luettu.

Välskärin kertomuksia pidettiin osana suomalaisten yleissivistystä. Ei ole tiedossa kuka ehdotti Topeliuksen tarinoiden muuttamista päivittäiseksi sarjakuvastripiksi. Egon Meuronen (1922-2005) oli tehnyt sarjakuvaa Helsingin Sanomille jo sota-aikana, hänen Syöksypommittajat (Kvaakin valinta vuoden 1943 sarjakuvaksi) alkoi vuonna 1943 ja loppui rauhan tultua 1944. Vuonna 1949 alkoi Into Ilves, jota Meuronen teki Välskärin kertomuksien aloittamiseen saakka. Samaan aikaan Meuronen teki Ilta-Sanomiin Sakua (1950–1952, 1954–1959).

Jo tuolloin Hesarin pilapiirtäjänä työskennellyt Kari Suomalainen oli vuosina 1949-1950 sarjakuvittanut Välskärin kertomuksia Lukemisia kaikille -lehteen. Ajatus on voinut tulla sitä kautta. Kari oli hakenut mallia omaan sarjakuvaansa Carl Larsonilta ja renessanssiajan mestareilta. Toki ajatus on voinut olla Meurosen oma, tai lehden johdolta tullut. Meuronen on myöhemmin muistellut, että sarjakuvissa vaikeinta oli ideointi ja jatkuvuuden rakentaminen. Valmis pohjateksti osin helpotti ideointia, mutta tuskin jatkuvuuden ylläpitämistä kolmeen ruutuun pätkimisessä. Vuoden 1959 alussa Meuronen oli tulossa Topeliuksen teoksen puoleen välin. Kuvitteelliseen Mainiemen kartanoon sijoittuvat tapahtumat alkavat Välskärin kuudennen kertomuksien alusta. Kartanon omistaja on monien vuosien tauon jälkeen tulossa perheineen käymään ja kaikki ovat vilkkaassa työn tuohussa.

Oli kirkas, paisteinen päivä keskipalkoilla kesäkuuta v. 1695. Edellinen talvi oli lokakuusta alkaen ollut niin tavattoman kylmä, ettei sen vertaista muistettu olleen sitten v:n 1658, jolloin Kaarle X kulki Beltin yli. Tämän rautaisen talven jälkeen, joka koko Euroopassa synnytti paljon surkeutta, tuli niin myöhäinen kevät, että maa vielä toukokuun lopulla oli roudassa, ja epätoivoon joutunut maamies odotti vain joka päivä lämpimämpää säätä kevätkylvöjä tehdäkseen. Vasta juhannukseen päästessä suli maa, ja Mainiemen viljavilla vainioilla nähtiin nyt kaikki linnan talonpojat hiukan iloisemmin mielin kylvämässä ohraa vasta kynnettyihin peltoihinsa. Toivo pitää ihmisten mieliä vireillä viimeiseen saakka; nytkin toivottiin, että ehkäpä lämmin ja hedelmällinen kesä korvaa viljelijän vaivat. (suom. Juhani Aho)

Meuronen on uskollinen Topeliuksen kirjoittamalle. Alkutekstiä ja sarjakuvaa verratessa näkee hyvin miten sarjakuvamuotoon muuttaminen vaikuttaa. Palvelusväen usean sivun keskustelut tulevasta vierailusta mahtuvat sarjakuvassa yhteen strippiin, kappaleen mittaisesta suomalaisen rengin ilveilystä saksalaisen käsityöläismestarin kanssa riittää stripin aihetta lähes viikoksi. Taidemuotojen kerronta painottaa eri asioita.

Erilaiset ihmiset

Kreivitär Bertelsköldin seurueen mukana Mainiemeen tuli monenlaista viihdykettä ja väkeä jollaista suomalainen rahvas ei ollut aikaisemmin nähnyt. Suurinta huomiota keräsivät ”marakatti nimeltä Bobbo, kaksi papukaijaa ja hollantilainen kääpiö nimeltä Dick.” Emäntä erehtyi luulemaan Dickiä lapseksi ja siitäkös riitti huvia.

Huomiota herättävin kreivittären seurueesta oli ratsumestari Nero. Topeliuksen mukaan hän oli ”murjaani”, ”musta kuin synti”. Nämä luonnehdinnat Meuronen toistaa sanasta sanaan. Väki kauhistui Neroa, ja lähti karkuun. Reaktioon ilmeisesti tottunut Nero irvistelyllään säikytti ihmisiä entistä enemmän. Meuronen on piirtänyt Neron mustaksi, Saharan eteläpuolelta kotoisin olevaksi mieheksi.

Jo 1600-luvulla arabialaiset täysiveriset olivat matkahevosten aatelia. Toki ruotsalaisellakin aatelistolla oli näitä jaloja eläimiä, ja niiden hoitajina hevosrodun jalostaneita beduiineja, berbereitä tai maureja. Jos Dick kuuluikin aateliselämää koristavaan kuriositeettikabinettiin, niin Nero ei siihen kuulunut aiheuttamastaan hämmennyksestä huolimatta. Jos Mainiemen puutarhaa hoitivat hollantilaiset ja rakennuksien korkokuvia korjasivat saksalaiset mestarit, niin arabialaisia ratsuja tietenkin hoiti murjaanimestari.

Voi olla, että ylitulkitsen, mutta Meurosen piirtämään Neroon on tarttunut erilainen sävy kuin Topeliuksen 1850-luvulla kirjoittamaan hahmoon. Olihan välissä syntynyt frenologia, rotuopit ja valkoisen miehen taakka muusta maailmasta.

Suomalainen näkökulma

Välskärin kertomusten ajatuksena on kertoa historian tapahtumista suomalaisesta näkökulmasta. Nykyajasta katsoen Topeliuksen kerronta oli hyvin lähellä kuningaslähtöistä historiankirjoitusta, jossa suomalaisuutta edustivat paikat ja niitä hallinneiden aatelissukujen jäsenten sukuyhteydet talonpoikiin. Kuudennessa kertomuksessa pääosassa olevien Bertelsköldien päämiehen, kreivi Bernhard Bertelsköldin isoäiti oli talollisen tytär Isostakyröstä.

Hovimestari Niilo Jansen yritti saada Bertelsköldit perikatoon.
Hovimestari Niilo Jansen yritti saada Bertelsköldit perikatoon.

Meurosen sarjakuvassa vuonna 1959 eletään kuningas Kaarle XI:n viimeisiä vuosia. Niitä leimasi aateliston maaomaisuuden ottaminen takaisin kruunun hallintaan ja suuret katovuodet. Kreivi Bertelsköld menetti Mainiemen kartanon ja kohtasi Vaasassa runsaasti nälkiintyneitä irtolaisia. Topelius on kutonut historiallisiin aineksiin tarinan taikauskoisuudesta ja sukupolvien yli ulottuvasta kostosta. Romanipovari Jaana kertoi kuninkaan sormuksen voimista, joiden vaikutuksen kreivi sai kuolinvuoteellaan kumottua. Mainiemi meni silti kruunulle, mutta pojilla oli sentään turvattu tulevaisuus Kustaa XII:n hovissa.

Nälkävuosista selvinnyt Pohjois-Eurooppa joutui melkein heti uusien koettelumusten kohteeksi. Venäläiset miehittivät Etelä-Suomen, ja aivan vuoden 1959 Meuronen piirtää jälleen Mainiemen. Syrjäinen kartano on jäänyt kasakoilta valloittamatta ja se tarjoaa suojaa vastarintaa tekeville sisseille.

Vielä 1950-luvulla Topeliuksen historiakuva on sopinut suomalaisille lukijoille hyvin. Vasta 1960-luvulla historiantutkimuksen painopisteet alkoivat merkittävämmin siirtyä suurmieshistoriasta sosiaalihistorian suuntaan ja toimijuus alettiin ymmärtää laajemmin.

Egon Meuronen oli jo vuonna 1957 päättänyt ryhtyä puhtaasti kuvataiteilijaksi. Tuolloin hän oli juuri aloittanut Välskärin kertomukset. Kimmokkeen päätökseen antoi positiivinen palaute taiteilijaseuran näyttelystä. Sarjakuvien tekemisestä hän aivan nopeasti päässyt eroon. Välskärin kertomusten jälkeen hän aloitti vielä uuden strippisarjan, mutta aika oli kypsä vuonna 1965. Meuronen muistetaan sarjakuvien lisäksi akvarelleistaan.

Egon Meurosesta netissä:
Häme-Wiki
Egon Meurosen teokset henkivät sisäistynyttä herkkyyttä. Yle Uutiset 24.2.2012
– Meurosen sai Puupäähatun 1996 yhdessä Olavi Vikaisen kanssa

* Sadan vuoden sarjakuvat, 1917-1966
* Sarjakuvavalinnoista voi keskustella Kvaakissa, samoin Egon Meurosesta