Preacher näki päivänvalon Amerikan ihmemaassa hieman päälle 20 vuotta sitten. Vuonna 2002 Egmont yritti tuoda sarjan Suomeen, mutta jostain hämmentävästä syystä se lopahti jo toisen osan jälkeen. Yhteensä sarjaa on ilmestynyt 75 lehden verran; perussarjaa tuli 66 numeroa ja siihen päälle viisi spesiaalia ja neliosainen minisarja. Nyt RW Kustannus on tuonut tarjolla tämän klassikkosarjan 25 ekaa lehteä koottuna kahdeksi kovakantiseksi kirjaksi.
 |
Nimi: Preacher Deluxe 1 ja 2
Alkuperäisjulkaisut: Preacher 1-26 (1995-1997)
Tarina: Garth Ennis
Kuvittaja: Steve Dillon
Kääntäjä: Petri Silas ja Antti Koivumäki
Kustantaja: RW Kustannus, 2016
Sidottu, 4-värinen, 352 sivua (1. kirja)/ 368 sivua (2. kirja)
ISBN: 978-88-69715-95-2
ISBN: 978-88-69713-00-2
Ovht: 40,95 € ja 41,95 €
 |
Preacher kertoo uskossaan horjuvasta saarnamiehestä, Jesse Custerista, joka päättää lähteä etsimään jumalaa pistääkseen hänet vastuuseen teoistaan. Tarinan lähtökohta kuulostaa ihan joltain Teeman esittämältä puolalaisklassikolta vuodelta 1953, mutta tarjolla ei ole kuivaa pohdiskelua ihmisen suhteesta korkeampaan voimaan vaan vauhdikasta toimintaviihdettä höystettynä hurtilla huumorilla ja ripauksella älyä. Riittää varmaan, kun kerron, että arvon pastorillamme on kumppaneinaan ex-tyttöystävä, joka on ajautunut palkkatappajaksi sekä irlantilainen heppu, joka ei kestä auringon valoa ja tykkää juoda verta. Jumalan metsästystä sotkevat sitten mm. kaikkivoipa uskonnollinen salaseura sekä Clint Eastwoodin syvimmän olemuksen kiteyttävä Tappajien pyhimys, joka järjestää colttikonsertteja, jollaisista Quentin Tarantino näkee vain märkiä päiväunia. Ei pidä myöskään unohtaa Persnaamaa, joka on nimensä mittainen nuorimies. Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä. Ai niin, melkein jäi oleellisin juttu mainitsematta; Jessellä on käytössään jumalan ääni, eli kun hän käskee jotakuta tekemään jotain, niin se tapahtuu. Kasassa on siis melkoinen soppa, josta kukaan ei selviä kuivin jaloin.
 |
Vaikka tarinan puitteet ovat älyttömyydessään ja väkivaltaisuudessaan hervottomat, meno ei ole jatkuvaa kaahausta vaan Garth Ennis malttaa myös keskittyä luomaan tavallista moniulotteisimpia hahmoja. Mustan huumorin ja verisen väkivallan siivellä lukijoille tarjotaan kertomus ystävyydestä, uskollisuudesta ja siitä mitä se vaatii, kun haluaa toimia oikein. Vakavammat teemat naamioidakseen Ennis on kasannut ison nipun viihdeteollisuuden kliseitä, pyyhkinyt niillä persauksensa, pistänyt isompaa vaihdetta silmään ja karauttanut auringonlaskuun vieden samalla viihteen aivan uudelle tasolle.
 |
Steve Dillonin taiteessa löytyy paljon samoja piirteitä kuin muilta brittipiirtäjiltä (esim. Dave Gibbons, Bryan Talbot, Carlos Ezquerra (joka on virallisesti espanjalainen, mutta vaikuttanut brittisarjakuvaan merkittävästi)), kuten kolhot laatikkopäät mutta on sieltä aistittavissa myös vastaavia tyylittelyjä kuin Frank Millerillä tai Tim Salella. Nopealla vilkaisulla iso osa hahmoista näyttää kuin yhdestä puusta veistetyiltä mutta heidän ilmeikkyytensä tekee jokaisesta persoonallisen. Dillonin ruudut ovat selkeitä ja pelkistettyjä mutta kuvista löytyy myös tarvittaessa hienostuneita yksityiskohtia. Ilmeikkäiden hahmojen ja brutaalin väkivallan kuvaajana Dillon on vailla vertaa ja onkin vaikeaa kuvitella toista piirtäjää, joka olisi saanut Ennisin tarinan toimimaan näin hyvin.
 |
Kirja on lähestulkoon täydellinen lukuelämys, mutta aina löytyy jotain pientä nillitettävää, kun jaksaa vain kaivaa. Eihän sitä voi vain kehua kustantajaa ja kiittää hyvin tehdystä työstä, kuten esimerkiksi kirjan rehti ja reilu päähenkilö tekisi, vaan aina pitää etsiä kokonaisuuden kannalta vähäpätöisiä seikkoja, joiden toteutus ei ole oman näkemyksen mukaista. Ensimmäisenä listalla on Jessen jumalkäskyn esitystapa. Ensimmäisessä kirjassa fontti on sama kuin muissa puhekuplissa, kirjaimet ovat vain isompia, kursiivilla ja puhekuplan reunat ovat punaiset. Toisessa kirjassa esitystavaksi on yllättäen vaihdettu vanhahtava virsikirjafontti. Molemmat tavat ovat sinällään ihan toimivia, mutta miksi ihmeessä se piti mennä muuttamaan kesken sarjan? Toista kirjaa lukiessa ei heti tajunnut mistä oli kyse, kun yllättäen fontti vaihtui. Sivuhuomautuksena voin sanoa, että alkuperäisessä teoksessa jumalkäskyjen fontti oli sama kuin muissa kuplissa, mutta fontin väri vaihtui punaiseksi. Toimiva tehokeino sekin.
 |
Toisena nillityslistalla on suomennos. Ensimmäinen kirja tarjoaa erinomaisen tilaisuuden tutkia suomentamista, sillä Petri Silas käänsi myös aiemmin suomennetut Preacher-albumit. Hän ei kuitenkaan käyttänyt samaa suomennosta tässä toisessa tulemisessa. Toinen kiinnostava piirre on se, että suomentajaksi vaihtuu Antti Koivumäki toisen kirjan puolessa välissä. Kirjat tarjoavat siis mahdollisuuden tutkailla miten sama ihminen suomentaa tekstin eri aikoina ja miten tyyli muuttuu tekijän vaihtuessa. Silaksen tuoreen suomennoksen huomiota herättävin piirre on innokas lokalisointi (josta on ollut puhetta jo Sandmanin arvostelussa), joka ei aina toimi. Esimerkiksi, sarjakuvan ensimmäinen kohtaus tapahtuu teksasilaisessa dinerissa ja taustalla soi Hassisen kone. Olihan Hassisen kone hieno bändi, mutta jotenkin on vaikea kuvitella, että “Jeesus tulee” soisi radiossa myös aavan meren tuolla puolen.
 |
Rehellisyyden nimissä on toisaalta myönnettävä, että erään henkilön laulama “Pienen pieni veturi” ja Magneettimedian mainitseminen sopivalla hetkellä sen sijaan sulattivat myös minun jäisen sydämeni ja toivat hymyn kaaren muuten niin vakaville kasvoilleni. Mielenkiintoista tässä lokalisoinnissa on se, että edellisellä kierroksella Silas oli jättänyt laulujen sanat ennalleen, mikä toimii yleensä paremmin. Mitä tulee suomentajan vaihtumiseen, niin sitä ei huomaa ollenkaan. Se on erittäin hyvä, sillä teksti pysyy eheänä ja päällimmäisenä kuuluu Ennisin ääni eikä suomentajien erilaiset tulkinnat siitä.
 |
Kaiken kaikkiaan Preacher on sarjakuvien parhaimmistoa, joten sen saaminen suomeksi on helvetin upeaa ja RW Kustannuksen väki ansaitsee märän pusun poskelle. En siis tarkoita mitään homojuttuja vaan ihan sellaista poskisuudelmaa, jollaisia heteromiehetkin voivat toisilleen antaa. Niin kuin vaikka Etelä-Euroopassa. Ei sielläkään kaikki ole homoja vaikka miehet toisiaan pussailevatkin. Niin, että kyllä täällä pohjolassakin voidaan tunteita näyttää, etenkin näin merkittävän julkaisun yhteydessä eikä siitä tarvitse kenenkään leimautua tai loukkaantua. Mutta viesti siis on, että kaikki joilla ei näitä kirjoja vielä ole: menkää nyt herran tähden ne ostamaan! Pidetään huoli, että saadaan tällä kertaa sarja kokonaisuudessaan suomeksi. On se vain niin saatanan hyvä!
Keskustele Preacheristä Kvaakissa.