Dropsie Avenue – Katu Bronxissa julkaistaan suomeksi joukkorahoituksella

Kvaak kustannus on joukko suomalaisia sarjakuva-alan ammattilaisia ja -aktiiveja, joiden tavoitteena on vahvistaa Suomen sarjakuvakulttuuria. Kvaak kustannus kerää Mesenaatti.me -joukkorahoitusalustan avulla rahoituksen Will Eisnerin klassikkosarjakuvan Dropsie Avenue – Katu Bronxissa julkaisemiseksi. Mukana yhteistyössä on Kustannusosakeyhtiö Sininen Jänis.
Kvaak kustannuksen ensimmäiseksi julkaisuksi valikoitu Dropsie Avenue kuuluu Will Eisnerin ”A Contract With God” -trilogiaksi kutsuttuun sarjaan, jota voidaan pitää yhtenä hänen merkittävimmistä töistään. Sarjan aiemmat osat Talo Bronxissa (1982) ja Elinvoima (1987) on suomeksi julkaissut Jalava.
Teoskokonaisuus kertoo elämästä New Yorkin Bronxin vuokrakasarmeissa, työläisperheiden huonomaineisissa ja -kuntoisissa taloissa. Tarinoille on ominaista henkilökohtaisuus ja vaikeiden aiheiden käsittely. Trilogian päättävä kirja kertoo Dropsie Avenuen hitaasta matkasta rappioon, sekä kuvaa amerikkalaisen yhteiskunnan piilo- ja julkirasismia.
Dropsie Avenue – Katu Bronxissa -teoksen suomentaa kääntäjä-kirjoittaja Sauli Santikko, joka on kääntänyt mm. Irvine Welshin teoksen Trainspotting sekä Robin Hobbin Näkijän taru -trilogian. Taitosta vastaa sarjakuvaneuvos Timo Ronkainen, jonka aiempiin töihin lukeutuvat mm. Guido Buzzellin Trilogia sekä Charlie Christensenin Aarne Ankka – mielipuolen kuvakirja.
Joukkorahoituksen vastikkeina tarjottavat originaalipiirrokset tekevät Suomen eturivin sarjakuvataiteilijat:

JP Ahonen (Belzebubs; Villimpi Pohjola)
Petri Hiltunen (Praedor; Kalkkaro)
Marko Raassina (Kalevala; Nerd and Jock)
Ninni Aalto (Sähköjänis; Kas, kissa)
Janne Toriseva (Valas; Oswald)
Mari Ahokoivu (Oksi; Sanni & Joonas)
Pentti Otsamo (FC Palloseura; Nipa Kettu & Joe Kaniini)
Matti Hagelberg (Läskimooses; Kekkonen)
Jyrki Nissinen (Borgtron; Auttaja hai)
Ville Pirinen (Yhesti yhes paikas; Ornette Birks Makkonen)
Anssi Rauhala (Väinö I – Suomen kuningas; Professori Anni Isotalon tutkimuksia).

Joukkorahoitus on helppo tapa lähestyä lukijoita suoraan, varsinkin nyt korona-aikana, kun useimmat sarjakuvatapahtumat on peruttu. Suomalaiset kirjankustantamot ovat luopuneet sarjakuvien kustantamisesta melkein kokonaan. Kotimaista sarjakuvaa julkaisevat sarjakuvakustantamot, mutta käännössarjakuvia julkaisee enää hyvin harva. Moni merkittävä ulkomainen teossarja on jäänyt joko kesken tai kokonaan julkaisematta, niin myös Dropsie Avenue. Kiinnostus klassikkosarjakuvia kohtaan ei kuitenkaan ole laimentunut. Kvaak kustannus haluaa tarjota sarjakuvien ystäville mahdollisuuden lukea hyvää käännössarjakuvaa suomen kielellä.
William ”Will” Erwin Eisner (6.3.1917 – 3.1.2005) oli yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija, jota pidetään yhtenä tärkeimmistä sarjakuvakerronnan kehittäjistä. Hänen tunnetuin sarjakuvansa on rikossarja The Spirit, mutta sen lisäksi hän piirsi ja kirjoitti useita arvostettuja sarjakuvaromaaneja, jotka sijoittuivat hänen oman lapsuutensa ja nuoruutensa maisemiin New Yorkiin.

Rahoituskampanja on nyt avautunut Mesenaatti.me -palvelussa.

Voit osallistua keskusteluun Kvaak kustannuksesta täällä.

Kesät kauan kauan sitten

Tänä syksynä Suuri Kurpitsa on julkaissut peräti kaksi Reetta Niemensivun sarjakuvaa: albumin suomalaisista naismaalareista 1880-luvulla sekä Pauli Kallion käsikirjoittaman Lyhenevä kesä -sarjan kolmannen osan.
Reetta Niemensivu on kokenut lastenkirjojen kuvittaja ja Maalarisiskot on hänen kolmas sarjakuva-albuminsa. Hänen aiemmat teoksensa (Lempi ja rakkaus sekä Saniainen kukkii juhannuksena) ovat olleet niin kriitikoiden kuin lukijoidenkin mieleen. Pauli Kallio on Suomen ainoa täysipäiväinen sarjakuvakäsikirjoittaja ja hänen kynästään on lähtöisin muun muassa sellaiset klassikot kuin Kramppeja ja Nyrjähdyksiä, FC Palloseura sekä Ornette Birks Makkonen.

Lyhenevä kesä – Baskervillen villakoirat
(Lyhenevä kesä -sarjan 3. osa)
Teksti: Pauli Kallio
Kuvitus: Reetta Niemensivu
Suuri Kurpitsa (2019)

ISBN 9789527160367
80 sivua, 235mm x 168mm, nelivärinen, kovakantinen
18 €

Maalarisiskot
Reetta Niemensivu
Suuri Kurpitsa (2019)
ISBN 9789527160350
120 sivua, 168mm x 240mm, nelivärinen, pehmeäkantinen

18€

Maalarisiskot kertoo suomalaisista naistaiteilijoista 1880-luvulla. Tarina on fiktiivinen vaikka hahmot ja osa tapahtumista ovatkin todellisia. Sarjakuva alkaa Helene Schjerfbeck matkustaessa ensi kertaa Pariisiin, jossa hän pääsee kehittämään taiteellista ilmaisuaan ystäviensä Helena Westermarckin, Maria Wiikin ja Ada Thilénin kanssa. Kirja rakentuu lyhyistä luvuista, jotka käsittelevät merkittäviä tapahtumia nuoren Schjerfbeckin elämässä. Näistä sinällään irrallisista tapahtumista muodostuu selkeä kasvukertomus.

Lisäksi sarjakuva on kaunistelematon kuva naisen asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa 1800-luvun lopulla. Vaikka noista ajoista on jo kuljettu pitkä matka, niin perille ei olla vieläkään päästy. Esimerkiksi taiteilijasiskosten kokemukset opetuksesta ovat suorastaan masentavia, mutta on helppo lohduttautua ajatuksella, että maailma ei ole ollut tuollainen pitkiin aikoihin. Vaikka Suomessa ajatus saattaakin pitää paikkansa, niin valitettavasti tilanne ei ole parantunut kaikkialla yhtä paljon, kuten Tulevaisuuden arabi 4:n sivuilta voi lukea.

Lyhenevä kesä -sarjan tunnelma on kevyempi, sillä siinä keskitytään onnellisiin lapsuuden kesiin. Silloin oli aikaa leikkiä ja maailmassa tuntui olevan jotain järkeä. Baskervillen villakoirat jatkaa samalla nostalgisella linjalla kuin sarjan aiemmat osat. Tällä kertaa leikkeihin saadaan mukaan polkuauto, ryhdytään taiteilijoiksi ja taidekauppiaiksi, tavataan kaupunkilaisserkkuja, leikitään parpeilla, kapinoidaan vanhempia vastaan ja maistellaan jopa tupakkia!

Siinä ohessa pohdiskellaan maailmaa juuri niin kekseliäästi kuin vain lapset osaavat. Sarjan huumori on lempeää ja viatonta mutta hetkittäin hyvinkin oivaltavaa. Kallion sanankäyttö on vuosien varrella hioitunut erittäin napakaksi ja sujuvaksi. Jopa niin napakaksi, että jotkin stripit tulee luettua ajatusta nopeammin ja jutun juoni aukeaa vasta jälkeen päin.

Niemensivun kuvitustyyli on helposti tunnistettavaa molemmissa kirjoissa mutta hän on onnistunut sitomaan kuvat tapahtuma-ajankohtiin taidokkaasti. Ei ole hetkeäkään epäselvää, että Lyhenevä kesä tapahtuu lähes viisikymmentä vuotta sitten ja Maalarisiskot suunnilleen sata vuotta aiemmin. Hahmot ovat ilmeikkäitä ja sympaattisia, mikä mahdollistaa helpon samaistumisen heidän kokemuksiinsa ja tunteisiinsa. Niemensivu on vastannut myös molempien kirjojen värityksesä ja se on tunnelmallista kautta linjan.

Maalarisiskot käsittelee maalaustaidetta, joten luonnollisesti teokseen on upotettu viittauksia kuuluisiin tauluihin. Ainakin Toulouse-Lautrecin Tanssiaiset Moulin Rougessa, Schjerfbeckin Toipilas ja Thilénin maalaus Point-Avenista ovat päässeet mukaan varsin onnistuneina versioina. Maalausten bongailu on ihan mukavaa, mutta paikoitellen se uhkasi viedä huomion tarinalta. Muutaman kerran jäin pohtimaan onko ruudun taustalla jokin kuuluisa maalaus, kun hahmot erottuivat niin selkeästi taustastaan.

Toisaalta, dialogissa mainitaan lukuisia päähenkilöiden tekemiä maalauksista, joten olisi ollut mukava nähdä miltä teokset näyttävät. En usko, että kaikki lukijat ne nimen perusteella tietävät. On kuitenkin selvää ettei kaikkien teosten upottaminen tarinan oheen olisi toiminut ja kuvanäytteet tarinan jälkeen olisivat todennäköisesti rikkoneet kirjan yhtenäisen ilmeen. Niinpä kiinnostuneen lukijan ei auta kuin turvautua netin kuvahakuihin. Jos kirjassa esitellyt taiteilijat eivät ole ennestään tuttuja, niin kannattaa ehdottomasti tutustua heidän tuotantoonsa. Siellä on tarjolla kerrassaan upeita teoksia! Nämä naiset ovat sarjakuvansa ansainneet!

Maalarisiskot on oivallinen kuvaus vähemmälle huomiolle jääneiden taiteilijoiden arjesta. Jos heidän elämänsä ja teokset ovat ennestään tuttuja, niin sarjakuva tarjoaa niistä kiinnostavan tulkinnan. Jos ei, niin sarjakuvan lukeminen herättää varmasti innostuksen tarkempaan tutustumiseen. Baskervillen villakoirat sen sijaan tarjoilee nostalgiaa keski-ikäisille maaseudun kasvateille. Mutta kyllä sen parissa viihtyvät muutkin. Ammattitaitoista hyvänmielensarjakuvaa!

Keskustelen Kvaakissa Reetta Niemensivun ja Pauli Kallion sarjakuvista.

Jessen huilitauko

Odotuksemme on palkittu ja Preacher on jälleen seuranamme! Meno on nyt hillitympää kuin edellisestä osassa mutta sitäkin kantaaottavampaa.

Preacher Deluxe 5
Alkuperäisnumerot: Preacher 41-54
Tarina: Garth Ennis
Kuvittaja: Steve Dillon
Värit: Pamela Rambo
Kansitaide ja alkuperäiset kannet: Glenn Fabry
Kääntäjä: Antti Koivumäki
Kustantaja: RW Kustannus, 2018
368 sivua, 4-värinen, sidottu
ISBN: 978-88-89-351-9465
Ovh: 44, 95 €

Sarjan edellisessä osassa Jesse, Tulip ja Cassidy ottivat yhteen herra Starrin ja Tappajien pyhimyksen kanssa. Seuraukset olivat räjähtävät ja sankarijoukkomme repesi liitoksistaan. Tulip uskoi Jessen kuolleen, joten Cassidy käytti tilaisuutta hyväkseen. Tulipin näkeminen Cassidyn käsipuolessa oli Jesselle liikaa ja hän lähti omille teilleen. Tämä viides kirja jatkaa suoraan siitä.

Yrittäessään selvittää päätään, Jesse päätyy Salvation-nimiseen kylään ja saa siellä sheriffin tähden rintaansa. Kylä on ollut pahamaineisen teollisuusjohtajan otteessa mutta Jesselle sellainen järjestely ei tietenkään sovi. Seuraa huvittava puhdistusoperaatio, jossa vastaan tulee niin uusnatseja kuin Ku Klux Klaanin -jäseniäkin. Jesse tapaa myös tuttuja omasta menneisyydestään ja kohtaa ensimmäistä kertaa taivaan isän silmästä silmään.
Tarinan puolesta Salvation-osuus on akkujen lataamista myös lukijalle. Se on sellainen leppoisa välipala, joka viihdyttää muttei imaise täysillä mukaansa. Tarina lähtee tosissaan vetämään vasta, kun Tulip ja Cassidy palaavat estradille. Preacher onkin parhaimmillaan kuvatessaan Jessen, Tulipin ja Cassidyn kolmiodraamaa. Salvation-osuuden jälkeen tarjolla on lyhyempiä tarinoita, jotka taustoittavat ja valmistelevat lukijaa saagan loppuhuipennukseen. Tässä kokoelmassa Garth Ennis vaikuttaa käyvän läpi amerikkalaisten suosimia genrejä vähän samaan tapaan kuin Alan Moore teki Rämeen olennon sivuilla. Saamme lukea Ennisin tulkinnat länkkäristä, road moviesta, Vietnamista, ja romanttisesta komediasta. Niiden perusteella Ennisiltä taipuu genre kuin genre.
Steve Dillonin kolhot mutta ilmeikkäät kuutiopäät ovat pysyneet samannäköisinä koko sarjan ajan. Se kuvaa osuvasti miten tasaista jälkeä kokenut ammattilainen saa aikaiseksi. Sivujen asettelu on ilmavaa minkä johdosta pitkienkään monologien sivut eivät tunnu raskassoutuisilta. Saippuasarjojen perinteitä kunnioittaen kuvissa keskitytään hahmojen kasvoihin, jotta yksikään mikroilme ei mene lukijalta ohi ja hahmojen tunteet välittyvät vaivattomasti. Vastaavasti ruutujen taustat ovat pääosin hyvin yksinkertaisia ja selkeitä. Silloin, kun kuvissa näkyy jotain muutakin kuin kasvoja, niin ei tarvitse arvuutella mitä näkyvät esineet tai asiat ovat. Dillon osaa kuvata muutamalla viivalla niin aseet, autot kuin lihajalosteetkin. Dillon menehtyi vuonna 2016 ja se on huomioitu tässä kirjassa muistoaukeamalla.
Kirjan ulkoasu ja käännös ovat samaa korkeaa tasoa kuin sarjan aiemmissakin osissa. Toivottavasti sama jatkuu myös viimeisessä kirjassa. RW Kustannuksen julkaisutahti on viime aikoina ollut hieman verkkaisempaa mutta onneksi hyvää kannattaa aina odottaa.

Kirjaa lukiessa tulee vaikutelma, että Preacher on ollut edellä aikaansa, ainakin amerikkalaisella mittapuulla. Siinä on käsitelty naisten asemaa sortumatta vaivaannuttavaan saarnaamiseen jo 20 vuotta sitten. Valitettavasti osuus on taas hämmästyttävän ajankohtainen: rikkaat koulupojat raiskaavat naisia opiskelijabileissä mutta vaikutusvaltaisten perheiden vesat eivät tietenkään joudu teoistaan vastuuseen. Samaan aikaan todellisessa maailmassa Brett Kavanaughin nimitetään Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden tuomariksi opiskeluaikaan liittyvistä raiskaussyytöksistä huolimatta. Ehkä Amerikka olisi paremmassa kuosissa, jos useammat ihmiset olisivat lukeneet Preacheriä jo viime vuosituhannella. Toivonkin siis, että Preacher ja muut vastaavat humaanit teokset saavat Suomessa runsaasti lukijoita, jottemme taannu henkisesti samanlaiseksi takapajulaksi kuin lajitoverimme valtameren toisella puolen.
RW Kustannus on tehnyt kiitettävää työtä paikatessaan käännössarjakuviemme puutteita amerikkalaisten mainstreamklassikoiden osalta. Saimme jo Alan Mooren Rämeen olennot kokonaisuudessaan ja Preacher sekä Sandman ovat loppusuoralla. Mielenkiinnolla odotan tuleeko niiden loputtua tarjolle jotain muuta vanhaa vai mennäänkö jatkossa puhtaasti uudemman tuotannon voimin.
Arviot sarjan edellisistä osista löytyvät täältä: osat 1 ja 2, osat 3 ja 4.

Keskustele Preacher-sarjasta Kvaakissa.

1964 / 100 – Joonas


Sarjakuvien Suomi 100

Joonaksen seikkailut: Tohtori Usva Hypnotisoi, ja Joonas ja Koukku-Kalle
Teksti ja kuvitus: Veikko Savolainen
Julkaistu: Kotiposti 5/1963-15/1965

Veikko ”Joonas” Savolainen (9.1.1929 – 24.9.2016) oli suomalaisen sarjakuvan grand old man. Hän oli päättänyt lapsena, että hänestä tulisi sarjakuvantekijä. Savolainen aloitti ammattimaisen sarjakuvauransa jo 17-vuotiaana tekemällä Harrastelija-lehteen X-tulevaisuuden keksintö -sarjaa. Tätä kolmistrippistä jatkosarjakuvaa ilmestyi 13 jaksoa vuosien 1947-48 aikana. Uransa alkuaikoina hän signeerasi sarjansa nimimerkillä VeSa, mutta riideltyään Eljas Erkon kanssa, hän muutti tyyliään rujompaan suuntaan ja signeerasi sen nimimerkillä Joonas, koska sarjakuvasankari Joonas oli hoitavinaan sarjakuvan tekemisen siitä eteenpäin. Tiukan lukijapalautteen vuoksi Savolainen palasi entiseen tyyliinsä, mutta nimimerkki jäi. Savolainen tunnetaan parhaiten Joonas, Unto Uneksija ja Hirnu -sarjakuvista. Unto Uneksija ilmestyi Pellervo-lehdessä 44 vuotta (1966-2010), joten se on yksi pitkäikäisimmistä suomalaisista sarjakuvista.

Vuonna 1950 Bob Hopelta ulkonäkönsä perinyt Joonas aloitti seikkailut Helsingin Sanomissa. Joonas kertoo taidemaalarista, joka päätyy sattumalta mitä erikoisempiin seikkailuihin. Vuonna 1958 Savolaisen ja Helsingin Sanomien yhteistyö päättyi erimielisyyteen palkkion suuruudesta. Seura-lehti tarjosi selvästi parempaa palkkiota, joten Joonas siirtyi sinne. Vuonna 1961 Seuran päätoimittaja Olavi Järvi siirtyi Kotiposti-lehteen ja hän houkutteli Savolaisen ja Joonaksen mukaansa. Joonas ilmestyi Kotipostissa vuoteen 1972 saakka. Helsingin Sanomissa sarja ilmestyi yksistrippisenä mustavalkoisena jatkosarjana, Seurassa sarja eteni kaksistrippisenä ja kaksivärisenä, ja Kotipostissa kaksistrippinen sarja muuttui ajan myötä neliväriseksi. Yhteensä Joonasta ilmestyi yli 2000 stripin ja 30 tarinan verran. Hypnoosimurha ja Joonas ja Koukku-Kalle ilmestyivät molemmat Kotiposti-lehdessä.

Hypnoosimurha-tarinassa Joonas törmää psykiatri Usvaan, joka haluaa Joonaksen maalavan muotokuvan hänen nuoresta vaimostaan. Pyynnössä on vain erikoinen ehto; Usva haluaa Joonaksen tekevän taideteoksen hypnoosin alaisena. Aluksi Joonas hieman epäröi mutta nähtyään Usvan nuoren ja kauniin vaimon hän on valmis tekemään mitä vain. Tohtori Usva hypnotisoi Joonaksen mutta tavoitteena ei olekaan täydellisen maalauksen tekeminen vaan jotain hyvin katalaa. Usvalle on selvinnyt, että hänen vaimonsa on rakastunut Usvan apulaiseen, joten päästäkseen kilpailijasta eroon hän hypnotisoi myös Joonaksen rakastumaan vaimoonsa tavoitteenaan aiheuttaa kilpakosijoiden välille mustasukkaisuutta, jonka seurauksena Joonas päästäisi apulaisen päiviltään. Monimutkainen suunnitelma ei Joonaksen onneksi onnistu ja oikea pahantekijä päätyy tekemään lopullisen ratkaisun.

Joonas ja Koukku-Kalle -tarinan aluksi Joonas joutuu ryöstön uhriksi. Onneksi paikalle sattuu myös avulias nyrkkeilijä, Koukku-Kalle, joka pelastaa Joonaksen pulasta. Kiitokseksi Joonas haluaa antaa pelastajalleen muotokuvan lahjaksi. Tarjouksen myötä Joonas joutuu mukaan erikoiseen seikkailuun, sillä leikkauksesta toipuva Koukku-Kalle on joutunut kahden tulen väliin: hänen managerinsa haluaa hänen ottelevan EM-tittelistä, kun taas hänen tyttöystävänsä, Minttu, haluaa naimisiin ja Koukku-Kallen jättävän nyrkkeilyn kokonaan. Gunnar Bärlundin näköinen Koukku-Kalle pyytää Joonasta puhemiehekseen selvittämään tilanteen Mintun kanssa mutta ennen kuin Joonas ennättää Mintun luo, nainen kidnapataan. Joonas ja Koukku-Kalle arvaavat, että teon takana on luihu manageri, joten Joonas lähtee pelastustehtäviin. Se ei kuitenkaan suju ihan suunnitelmien mukaan, sillä Minttu vaikuttaa rakastuneen Joonakseen. Näistä odottamattomista käänteistä huolimatta Koukku-Kalle voittaa EM-mestaruuden, päättää nyrkkeilyuransa siihen ja päätyy takaisin yhteen Mintun kanssa.

Molemmat tarinat ammentavat tekohetken ilmiöistä. Ulkoisesti Groucho Marxia muistuttava Tohtori Usva on hyvinkin voinut saada innoituksensa mestarihypnotisoija Olliver Hawkista. Merikarvialta kotoisin oleva Hawk järjesti hypnoosinäytöksiä ympäri Suomea 60-luvulla ja sadat tuhannet suomalaiset tulivat niitä katsomaan. Nyrkkeily oli Savolaiselle astetta henkilökohtaisempi aihe, sillä hän harrasti sitä vuosikaudet. Ennen armeijaan menoaan hän myös teki Veikkaaja-lehteen nyrkkeilysarjakuvaa nimeltä Ruutinyrkki mutta se päättyi Savolaisen aloittaessa piirtämään Joonasta. 60-luvun alussa nyrkkeily oli taas muodikasta. Olli Mäki oli ensimmäinen suomalainen, joka otteli ammattilaisten MM-ottelussa ja ottelu järjestettiin Helsingissä vuonna 1962. Yli 23 000 katsojaa vetänyt ottelu on edelleen suurin Suomessa järjestetty nyrkkeilytapahtuma. Ei siis ihme, että Joonaskin päätyi nyrkkeilyn maailmaan.

Hypnoosimurha ja Joonas ja Koukku-Kalle ovat molemmat kepeitä seikkailusarjoja, joissa on hieman jännitystä ja huumoria sekä reilusti romantiikkaa. Tarinat ovat leppoisia, mutta niihin on saatu mukaan useita odottamattomia juonenkäänteitä. Ne ovat kestäneet melko hyvin aikaa vaikka nykyisin naisen rooli ei ole enää olla vain koristeena tai pelastettavana. Taiteen puolesta nämä sarjakuvat ovat kansainvälistä tasoa. Savolaisen viiva on yksityiskohtaista mutta selkeää ja henkilöt erottaa helposti toisistaan. Ruuduissa on toisinaan hyvinkin paljon tekstiä, mutta selkeän tekstauksen vuoksi ne lukee kevyesti. Näiden tarinoiden pohjalta on helppo ymmärtää miksi Savolaista arvostetaan niin paljon sarjakuvapiireissä.

Lähteet:
Heikki Jokinen. Joonas sarjakuvantekijä. Jalava, 1990.
Veikko Savolainen. Joonas, Sarjakuvaklassikot I. Arktinen Banaani, 2004.
Wikipedia: Veikko Savolainen

* Kvaakissa on keskustelu Veikko Savolaisen sarjakuvista
* Keskustele sadan vuoden sarjakuvista
Vuosilta 1917-1966 valitut sarjakuvat listattuna.

1947 / 100 – Maailmanloppu tulee!

Sarjakuvien Suomi 100

Maailmanloppu tulee!
Teksti ja kuvitus: Tove Jansson
Julkaistu: Ny Tid 1947–48

Tove Jansson (9.8.1914 – 27.6.2001) oli maailmankuulu taidemaalari, kirjailija, pilapiirtäjä ja sarjakuvataiteilija. Hän aloitti lastenkirjojen tekemisen sotavuosien aikana, sillä hän halusi muistuttaa lukijoitaan kaiken synkkyyden keskellä lapsuuden turvallisuudesta ja onnesta. Niinpä hän loi muumihahmot ja jätti merkkinsä historiaan. Ryhtyessään tekemään ensimmäistä muumisarjakuvaa Jansson oli 33-vuotias ja hänellä oli jo runsaasti kokemusta taiteilijana, kuvittajana sekä poliittisena pilapiirtäjänä toimimisesta.

Jansson teki sarjakuvasovituksen toisesta Muumi-kirjastaan, Muumipeikko ja pyrstötähti, Ny Tid -lehteen ystävänsä, Atos Wirtasen, pyynnöstä. Sarjakuva ilmestyi jatkotarinana lehden lastenpalstalla (De yngstas hörna) vuosina 1947–48; vain vuosi alkuperäisen kirjan ilmestymisen jälkeen. Se on ihka ensimmäinen sarjakuvasovitus muumeista. Ilmestymisen aikaan sarjakuva sai kipakkaakin palautetta, sillä Muumipappa luki Monarkistilehteä, eli osoitti kapitalistitaipumuksia! Janssonin omien sanojen mukaan se vauhditti osaltaan sarjan loppuunsaattamista.

Maailmanloppu tulee! noudattaa pääpiirteissään Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan tarinaa. Muumilaaksoon iskee raivoisa myrsky, jonka seurauksena profeettana toimiva piisamirotta päätyy vieraaksi Muumitaloon. Piisamirotta kertoo talonväelle, että lähiaikoina pyrstötähti aiheuttaisi maailmanlopun. Niinpä Muumipeikko ja Hosuli päättävät lähteä tutkimusmatkalle selvittääkseen lisää pyrstötähdestä. Matkalla he joutuvat lukuisiin seikkailuihin ja kohtaavat monta muumimaailman vakiohahmoista eli hattivatit, Nuuskamuikkuisen, Hemulin, Tiuhdin ja Viuhdin sekä tietysti Niiskuneidin. Mielikuvituksekkaiden käänteiden jälkeen matkaseurue palaa Muumitalolle juuri ennen kuin pyrstötähti iskee. Koko konkkaronkka ahtautuu Muumipapan rakentamiin pelastusaluksiin suojaan pyrstötähden aiheuttamalta hyökyaallolta. Neuvokas muumiperhe ja heidän ystävät selviävät maailmalopusta ja päätyvät tarinan lopuksi takaisin Muumitalolle, joka on jäänyt vedenpaisumuksen alle.

Vaikka sarjakuva seuraakin pitkälti alkuperäisen kirjan juonta, niin yksityiskohdissa on paljon eroja. Sarjakuvassa meno on aikuismaisempaa; siinä kiroillaan enemmän, juodaan väkevämpiä juomia ja juhlitaan rankemmin. Myös tarinan loppua on muutettu. Kirjassa muumiväki suojautuu luolaan, kun taas sarjakuvassa he käyttävät Muumipapan tekemiä pelastusveneitä. Lisäksi hahmokatras on kokenut merkittäviä muutoksia. Esimerkiksi Hipsu (Sniff) esiintyy nimellä Hosuli (Rådd-djuret) vaikka hän esiintyi alkuperäisperäisessä kirjassa omalla nimellään. Niisku seikkaili kirjassa mutta sarjakuvassa häntä ei nähdä ja Tiuhti ja Viuhti tekevät ensiesiintymisensä sarjakuvan sivuilla. Kirjoihin he ilmestyvät vuonna 1948 Taikurin hatun myötä.

Kuten tarinan nimestä voi päätellä, niin seikkailu on huumoristaan huolimatta hieman synkkä ja uhkaava. Tarinassa on selkeitä kaikuja vain muutama vuosi aiemmin päättyneestä toisesta maailmansodasta. Tätä tematiikkaa alleviivaa tarinassa esiintyvä tiedemies. Hän tietää, että maailmanloppu on tulossa mutta se ei häntä liikuta; hän tahtoo vain tehdä havaintojaan. Selvästikin hahmon esikuvina olivat ydinpommia kehittäneet tiedemiehet, jotka moraalisten pohdintojen sijaan keskittyivät tieteen tekemiseen.

Kun Maailmanloppu tulee! ilmestyi, Suomessa ei julkaisu lainkaan sarjakuvalehtiä. Sarjakuvat ilmestyivät joko aikakausi- tai sanomalehdissä. Eurooppalaisen sarjakuvan 1930- ja 1940-luvun käytäntöjä mukaillen Janssonin sarjakuvassa ei ole puhekuplia, vaan teksti kulkee kuvien alla. Hän käytti samaa kerrontatapaa myös klassikoiksi nousseissa kuvakirjoissaan Kuinkas sitten kävikään? ja Kuka lohduttaisi Nyytiä?. Tarinaltaan Maailmanloppu tulee! on hieman kömpelö, sillä juonenkäänteitä ei varsinaisesti alusteta, hahmoja ilmestyy mukaan aivan yllättäen eikä viikottaiset stripit pääty cliffhangereihin, kuten sanomalehtien jatkuvajuoniset sarjat yleensä tekevät. Kuvia ei ole hiottu loputtomiin ja muumien olomuoto poikkeaa melkoisesti 50-luvun viimeistellystä ja ajattomasta sarjakuvaversiosta.

Seuraavan kerran Muumit esiintyivät sarjakuvamuodossa vuonna 1954 The Evening News -lehden sivuilla. Siihen aikaan kyseinen lehti ei ollut sen vähempää kuin maailman suurin päivälehti, jonka painos oli kahdeksan miljoonaa. Niinpä Muumit ponkaisivat sieltä samoin tein maailman maineeseen. Tämäkin tarina nähtiin siellä uutena versiona, nimellä Muumipeikko ja pyrstötähti. Se ilmestyi vuonna 1958 81 stripin mittaisena (tarina numero 17). Se oli Toven veljen, Lars Janssonin, kirjoittama ja Toven piirtämä. Tässä versiossa alkuperäisen kirjan juonta on muuteltu huomattavasti vaikka osa kirjan kohtauksista on edelleen mukana. Tällä kertaa tarinan päähenkilöinä seikkailevat Muumipeikko, Niiskuneiti ja Pikku Myy. Sarjakuvasovitusten lisäksi tarinasta on tehty myös animaatioelokuvia sekä kolmiulotteisia muumikuvaelmia. Lukuisat versiot samasta tarinasta osoittavat miten ajattomasta ja kiehtovasta kertomuksesta on kyse.

Lähteet:
Maailmanloppu tulee! Tove Janssonin ensimmäinen muumisarjakuva Ny Tid -lehdessä 1947–48, Tigertext Ab/Ny Tid, 2007.
Wikipedia: Tove Jansson
Wikipedia: Muumipeikko ja pyrstötähti

* Kvaakissa on keskustelu Muumi-sarjakuvista
* Keskustele sadan vuoden sarjakuvista
Vuosilta 1917-1966 valitut sarjakuvat listattuna.