mutta se on paitsi lukijoiden älyn myös Millerin kirjoittajanlahjojen aliarviointia.
Varsinaisesti tarkoitin sanoa täysin päinvastaista. Teknisenäkin suorituksena Yön ritaria voi tarkastella, mutta Miller onnistuu vetämään lukijan mukaansa tunnetasolla, mikä on kirjoittajanlahjojen osoitus jos mikä.
Lukijan puolelta katsottuna teknisesti taidokas työkin voi pahimmillaan olla hyvinkin puinen kokemus. Sitä Yön ritari ei todellakaan ole. Arvostelussa asia nostettiin esiin lähinnä siksi, ettei tässä ole taas yksi tosiharrastajien elitismiltä lemahtava teos, vaan vetävää tavaraa, mahdollisesti laajempaakin yleisöä ajatellen. Vaan ehkä on turha toive, että joku satunnainen lukija pystyisi sivuuttamaan sen, että kyse on supersankarista ja tarttuisi opukseen.
Millerin Yön ritari ja Moore Gibbonsin Vartijat ovat tunneituimmat ja näkyvimmät tekijät mutta eivät hyperbolesta huolimatta ainoita syitä trendimuutokseen.
Oikeassa olet, Vartijat mainittiin lähinnä siksi ettei suomalaislukijoilla juuri ole kosketuspintaa muihin nimiin, jotka mainitsit. Lisäksi tuo muutos on kiehtonut minua ensisijaisesti viihdeteollisuuden muutoksena. Erityisesti näin tarkasteltuna muutos ei olisi ollut yhtä voimakas ilman Yön ritaria. Hän ikään kuin antoi muutokselle kasvot samalla tavoin kuin
William Gibson antoi kasvot kyberpunkille (mikä oli ensisijaisesti markkinamiesten termi, kirjallinen sisältö ja harrastajat jäivät sivustakatsojan rooliin samoin kuin sarjakuvamarkkinoilla).
Lisäksi lasken mainitsemistasi miehistä osan muutoksessa mukana olleisiin, ei Millerin tavoin muutosvoimaan itseensä. Mainitsemistasi nimistä Chaykin kuului itseoikeutetusti jälkimmäisiin, samaten Grell, Simonson on tulkinnanvarainen ja Kane ei sitten enää niinkään ellei tarkastelua tehdä laajemmassa kontekstissa. Itse näen rajuimman muutoksen alle viiden vuoden mittaisena, loppu on sitten momenttia siitä eteenpäin. Vastavoimakin kehityksellä oli mm. Vertigo-sarjojen muodossa.
mutta siinäkin on historiallisia edeltäjiä, vaikka myönnettävä on
Mjoo, tässä ollaan samaa mieltä, tiivistin suurinpiirtein saman asian yhdellä lauseella arvostelussa. Eli jotain uutta, jotain vanhaa...
Prestige format oli uutta ja ihmeellistä, mutta ei enää.
...mutta ajattelit ehkä asiaa vähän laajemmin. Tältä osin ollaan taas samalla linjalla, jenkkilukijoille formaatti oli käytännössä uusi, mutta he elivätkin kivikautta vessapaperilaatuisten lehtiensä kanssa. Sivuutin tällaisen trivian tarkoituksella arvostelussa, koska sillä ei enää ole lukijalle merkitystä, mitä nyt se selittää osaltaan miksi väritys toimii paremmin vuoden 1987 lehtinä (joka parhaan käsitykseni mukaan on lähempänä tuota prestige format -laatua kuin tämä kovakantinen versio).
Ja tässä mielessä nykyisin monelle nuoremmalle lukijalle puhtaasti kerronnallinen elementti ilman mitään sen merkittävämpää.
Tuo koskee toki mm. V niin kuin verikostoakin. Jos jotain hyvää pitää kylmän sodan aikana kasvamisesta löytää, niin tällaiset tarinat iskivät - ja iskevät edelleen - aivan eri tavoin kuin nuorempiin. Toisaalta onhan maailmankuva ja politiikka ehtinyt muuttua vaikkapa toisen maailmansodan tai Vietnamin sodan ajoista. Kuitenkin siihen aikaan sijoittuva kirjallisuus tai elokuvat (myös sinä aikana kirjoitetut, muuta kuin sotaa käsittelevät) ovat teemoiltaan edelleen kestäviä.
Burtonin elokuvien painotus on toki oikeutettu, mutta kontekstissa: se mikä niissä toimi tuli Milleriltä, tappavasta pilasta, O'Neill -Adams-Englehart-Rogersilta ei Burtonilta.
En kai minä niitä painottanut? Kyllähän yleiseen mielikuviin tv-sarjalla ja elokuvilla on suurempi vaikutus kuin itse lähdeteoksilla, siis sarjakuvalla, koskaan voisi olla. Burtonin elokuvat vakiinnuttivat siis tuon lähdeaineiston ketjun - joka menee järjestyksessä O'Neil-Adams, Yön ritari ja Tappavan pila - muovaaman mielikuvan. Harkitsin hetken, että olisin maininnut myös
Bob Kanen ja
Bill Fingerin, mutta tässä tapauksessa asia olisi ollut lähinnä kuriositeetti, joskin relevantti.
Ja koska Jiksi itse avasit väylän: Jos Sin cityllä ei ole enempää annettavaa kuin kaksi lukukertaa et ole keskittynyt lukemiseesi riittävästi.
No joo, ilmaisin ehkä itseni väärin kun puhuin tasoista, vaikkei Sin City ole erityisen monitasoinen. Kertojia Yön ritarissa on useita (sivuhenkilöt ja tv:n kautta puhuvat päät), Sin Cityssä kertoja oli päähenkilö ja kun kaveri otti osumaa niin että silmissä sumeni, tapahtumatkin katkesivat tajun palaamiseen saakka.
Sin City on tehokkaasti kirjoitettu ja hyvin etenevä, mutta ei vain kestä lukukertoja. Tämä johtuu ensisijaisesti siitä, että Miller keskittyy muotoon (tämä oli siis aseen piippu -viittaus), sivut itsessään ovat väljiä (tekstiä saattaa olla paljon, mutta tapahtumia vähän) ja ruudut itsessäänkin ovat suuria. Tämän tuloksena syntyy efekti, että kerronta on hidasta (koska lukutahti hidastuu, vaikka sivuja käännelläänkin nopeammin). Eli lukija pystyy pureskelemaan tarinaa pidemmän aikaa sitä lukiessaan.
Toisella lukukerralla minulle jäi ainakin sellainen olo, ettei Sin Cityllä ollut enää mitään annettavaa, ainakaan siinä määrin että sillä olisi merkitystä. Siksi se tuntuu nykyisin umpitylsältä, mitä se ei itsessään ole. Puhtaasti subjektiivinen kokemus.
Mutta ehkä juuri Sin cityjen varjo saa painottamaan miten rikollisuus hallitsee Yön ritarissa, vaikka juuri näinhän ei ole...
Aika nerokas oivallus. Nyt jouduinkin analysoinnin kohteeksi itse. Täytyy myöntää, että kuvittelin kirjoittavani summausta juonesta satunnaiselle vierailijalle, mutta mielen taka-alalla olikin kenties juuri tämä.
En tiedä, arvostaako kukaan - tai edes huomaa - mutta siinä kohdassa arvostelua
missä on kolme suht saman kokoista kuvaa asemoituna keskelle allekkain, ne tavallaan antavat viitteen yhdessä tekstin kanssa siitä, mitä tarinassa tapahtuu (huolimatta viimeisestä kuvasta).
Uskoisin, että vasta Yön ritarin kertaalleen lukeneet tajuavat asian, elleivät ole asiaan muutoin törmänneet.
