Mun näkemys on se että jos vaikka lyödään nyrkillä naamaan, se toimii tarinan kerronnallisesti ihan yhtä hyvin, vaikka ei näytettäisi lähikuvassa sitä kun käsi läsähtää ja nenä siirtyy poskelle. Siis periaatteessa riittää, että katsoja tietää että nyt on turvauduttu väkivaltaan. Asian turha alleviivaaminen on useimmiten huonoa taidetta.
2000-luvun leffoissa on järjetön määrä minuutteja (varsinkin supersankarielokuvissa) joissa mätetään toista turpaan. Se on älyttömän pitkäveteistä ja graafisena se on paitsi tylsää myös ällöä.

Aika 280 astetta tuosta.
En kannata Asimovilaista ajattelua. Huono taide itselleni on sitä tylsää ja kädenlämpöistä. Väkivalta on yleensä äärimmäistä, en usko sisäsiistiin " pikkusen läpsitään"
Ja konteksti.
On olemassa kymmeniä jollei satoja supersankareita joihin runsas graafinen väkivalta ei kuulu.
Peacemaker? Siinä Charltonin versiossa joka kirvoitti Watchmenin Comedianin tai DCn minisarjassa, Vigilantessa ja Suicide Squadissa.
Sitä ei kuulu siistiä, siloitella keskiluokan beesiin sisustukseen sopivaksi. Muuten on sama kuin tekisi Hercule Poirotin joka pienien harmaiden aivonystyröiden sijaan hakkaa kung-fua ja kidutusta apuna käyttäen "todistuksen" parhaaksi katsomaltaan yksilöltä.
Suoersankarit eivät ole sen enempää homogeeninen massa kuin dekkarit tai jokin muu genre.  Meillä vain halutaan jotenkin arvottaa " tämä on vakavista asioista, uskottava" mutta kun yhdeksän kertaa kahdeksasta ( ei kirjoitus- tai ajatusvirhe) ne ovat niin saatanan umpitylsiä ettei määrääkään.

Pornoistumista ja väkivaltaa paheksutaan useimmiten ihan hemmetisti hormoneja vetäneen humman selästä. Ainakin omasta mielestä se hevonen on tosi korkea ja valkoisena tietty puhdas ja uljas.
Ei ole pakko, minäkin pyrin parhaan tahdon kautta välttämään huonoja sarjakuvia, kirjoja ja elokuvia ja musiikkia. Virhearvioita käy ja joskus joko menee halpaan tai ei vain voi välttyä.

Onko Peacemaker sarjassa vähän liikaa huumoria? On minusta, mutta olen valmis elämään sen kanssa ja vaikken olisi ei kantani muuttaisi miten sarjaa tehdään.

Hashimoto Hiiri (Hashimoto-san) oli Terrytoonsin hahmo kuten mm. Teräshiiri (Mighty Mouse).

Tässä alkusivu Hashimoto Hiiren tarinasta Nakessa 47/1975. Olen vuosia halunnut tietää mitä tuossa ensimmäisen ruudun julisteessa tai taulussa lukee. Voisiko joku japanintaitoinen auttaa? Onko siinä jotakin vakavaa vai jokin vitsi? Tässä tarinassa perheen isä Hashimoto osallistuu haikukilpailuun.

Hashimoton viirusilmät ja judogi arkiasuna ovat tietysti aikansa tuotteita, mutta yllättävää kyllä hahmon luoja on amerikanjapanilainen animaattori Bob Kuwahara. Ehkä hän ajatteli, että tällainen ulkoasu tekee hahmosta muistettavamman, mutta tämä on vain arvailua. Kuwaharalla oli kokemusta myös stereotyyppejä ikävämmästä syrjinnästä, kun hän muiden länsirannikon amerikanjapanilaisten tavoin joutui keskitysleirille sisämaahan toisen maailmansodan aikana.

Itse oon tykäänyt tästä! Mua ei raakuus haittaa...enemminkin hyvä lisä näihin sarjoihin. Jos joku antaa jollekin turpaan, niin kyllä se pitää näkyä naamassa ja jos ammutaan niin verta tosielämässä pursuaa haavasta.
Liian silotellut leffat ja sarjat, niitä en kaipaa!

Mun näkemys on se että jos vaikka lyödään nyrkillä naamaan, se toimii tarinan kerronnallisesti ihan yhtä hyvin, vaikka ei näytettäisi lähikuvassa sitä kun käsi läsähtää ja nenä siirtyy poskelle. Siis periaatteessa riittää, että katsoja tietää että nyt on turvauduttu väkivaltaan. Asian turha alleviivaaminen on useimmiten huonoa taidetta.
2000-luvun leffoissa on järjetön määrä minuutteja (varsinkin supersankarielokuvissa) joissa mätetään toista turpaan. Se on älyttömän pitkäveteistä ja graafisena se on paitsi tylsää myös ällöä.

Jalavalta tulossa uutta Tarzania: Tarzan ja kielletty kaupunki

• 9997-10092 Manning Korak and the White Water Runner
• 10093-10308 Manning Tarzan returns to the Earth´s Core
• 2509-2616 Hogarth-Barry Tarzan at the Earth`s Core
• 2617-2640 Barry-Thompson Tarzan at the Earth`s Core
• 2641-2832 Barry-Thompson Tarzan and the Diamond of Ashra

Laaja setti tekijöitä ja mukana on harvinaisempaakin herkkua!

Nuo kokoelman mainoksessa lukevat isoimmat numerot ovat Manningin viimeiset päivästripit, jotka ovat peräisin vuosilta 1971–72. Mahtavaa, että ne kaikki on sitten saatu julkaistuiksi kootusti! Toivon, että myös Manningin sunnuntaisivuja jatketaan joskus.

Pienemmät numerot ovat päivästrippejä vuosilta 1947–48. Ne ovat kyllä erikoisempia valintoja, monella tapaa uusia alkuja.

ERBzine kertoo Dan Barry -artikkelissaan, että vuonna 1947 Edgar Rice Burroughs antoi potkut Tarzanin pitkäaikaiselle kirjoittajalle ja piirtäjälle Rex Maxonille, koska hänen mielestään stripeissä ei näkynyt tarpeeksi viidakkoa ja eläimiä. Uudeksi kirjoittajaksi pestattiin Rob Thompson.

Samaan aikaan ERB koetti saada Burne Hogarthin arkisarjan piirtäjäksi, mutta tämä kieltäytyi, koska hänellä oli yhä vastuullaan Tarzanin sunnuntaisarja. Hogarthan piirsi sunnuntaisivuja aina vuoteen 1950 saakka. Lisäksi hänellä oli tuolloin 1947, mitä ei lue tuossa em.  ERBzinen artikkelissa, myös oman taidekoulun perustaminen käynnissä ja halu päästä sanomalehtiseikkailujen oravanpyörästä pois. Hogarth suostui vain luonnostelemaan muutaman viikon stripit sarjaan ja auttamaan uuden piirtäjän alkuun.

Tämä piirtäjä sattui olemaan nuori Dan Barry, josta tuli muutamia vuosia myöhemmin kuuluisa Flash Gordonin parissa. Barry tussasi Hogarthin piirtämät stripit. Ilmeisesti Hogarthin vaikutuksen katsotaan yltävän strippiin #2616 saakka. Tsekkasin täältä, että viimeinen Hogarthin signeeraus näkyy stripissä #2543, mikä tosiaan tekee muutaman viikon.

Käsittääkseni Hogarth ei piirtänyt Tarzanille lainkaan muita päivästrippejä; hänet muistetaan sarjan historian parhaista sunnuntaisivuista. Tässä albumissa on siis myös Barryn Tarzan-strippien alku ja lähes kaikki hänen strippinsä sarjassa. Lisäksi siis strippi #2509 on Thompsonin kauden aloitus. Nämä eivät ole kovin tunnettuja seikkailuita, enkä minäkään ole kuin vain selannut näistä tuhnuisia skanneja netissä.

Täytyy lisätä vielä , että 3 osaan Tarzania tulee Manningin ja  Barryn lisäksi Hogarthin piirtämiä Tarzaneita. Kolmannesta osasta tulee todella kiinnostava.

Kyllä, kiinnostavat tekijät ovat kyseessä. Hogarth taitaa olla oma suosikkini Tarzan-piirtäjistä!

Oma kantani on sama kuin keskiverrosti ylipäätään, ihan liian vähän väkivaltaa sarjassa.
Sama kuin monessa mm Garth Ennis sarjakuvassa, huumoria hiukan liikaa, väkivaltaa liian vähän ja tarinalle jätetään turhan vähän tilaa.
Ja nämä ovat sitä parempaa päätä kerronnassa.

Jokaisella tietenkin on omat tasonsa mitä sietää ja missä rajansa kulkevat, sitä en minä päätä sen enempää kuin muut puolestani mikä on liian väkivaltaista.

Kun katsoo ja lukee paljon ja muutenkin on kuluttanut kulttuuria on oppinut asettamaan omaan arvoonsa kommentit väkivallan ja seksin määristä. Kukkahatun sijaan töissä pitää pitää kypärää ja siviilissä talvisin Mötorhead-pipoa. Peacemaker on minusta hyvä sarja ja väkivaltaisempana olisi parempi, kuten vähintään 95% kaikista sarjoista olisi mutta pelkästään väkivallalla niistä ei hyvää saa.
Se syntyy siitä että henkilöt ovat niitä, henkilöitä, eikä sitä tavallista valmiiksi mässytetyn paperinmakuista "tärkeää ihmissuhteilua" jolle vanhetessani olen löytänyt uusia halveksinnan tasoja.