Mulle ei oo väliä, vaikka nuo julkaistaankin normisarjassa! Pääasia on, että julkaistaisiin kaikki ilmestyneet Texit. Onneksi tänä vuonna ilmestyy 45 Tex Willeriä 

Hornan kekäleet, Tex Willeristä on tullut viikkolehti!

Mulle ei oo väliä, vaikka nuo julkaistaankin normisarjassa! Pääasia on, että julkaistaisiin kaikki ilmestyneet Texit. Onneksi tänä vuonna ilmestyy 45 Tex Willeriä 

Tämä Jokisen teksti oli itsessään hyvää analyysiä arvosteluista.

Nyt kun arvosteluille annettua tilaa on entisestään lyhennetty, analyysiosuus jää kokonaan pois, kuten usein arvottaminenkin. On vain esittely ja ehkä jokin adjektiivi loppuun: kiva/huono/hauska/tylsä.

Tullaan kritiikin ongelmaan, minusta jopa pahempaan kuin se perinteinen ettei kritiikko tajua/hyväksy että ei kerrokaan objektiivista ontologista kuvausta, siihen että hän on riippuvaisuussuhteessa.
Ketjun alkupuolella oli juuri nettisarjakuvia nettiin arvioinnista kyse, siinä on kyse vain oman egon/narsismin tärkeydestä mikä on asia sekin.
Kriitikoiden tehtävä on olla hiukan enemmän kuin vain tiedottaja. Yksikään kriitikko ei halua tulla rinnastetuksi mainosmieheen ja helppoheikkiin. Alati pienenevässä kulttuurien tässä ja median puolella ylipäätään trimmataan ja leikataan. Ihan sama puhutaanko kuolleeksi julistetusta printtimediasta, keskenään kilpailevasta pirstaloituneesta radiokentästä, lineaarisesta televisiosta vai tekoälyn ja influensserien meressä kipuilevasta Internetistä.
Joku niiden pitää maksaa ja silloin tarvitaan klikki otsikoita, kohuja, mielellään seksiä koska ihmisillä on vaihtoehtoja. Ne muut printti, radio, TV ja nettivaihtoehdot.

Sarjakuvan tekijä ja julkaisija, silloin kun ovat eri taho, haluavat ylipäätään sen maininnan. Että joku jossain tietäisi että teos on ulkona. Se on tärkeää. Siksi olen nykyään usein kieltäytynyt arvostelukappaleista. Reilumpaa molemmille. Jos en ehdi, jaksa tai julkaisualusta kokee että reality sarjan osallistujan haamukurjoitettu omaelämäkerrallinen teos on tärkeämpi niin en kuormita lisy. Ja tietenkin, jos olen maksanut itse teoksesta minulla ei ole vähäisintä velvoitetta pitää silkkihanskoja.
Suomen sarjispiirien suppeus tietty hankaloittaa myös " eikö me ollakaan kavereita?" " Ai ollaanko? Kiva. Ihan käsittelin työtä sarjakuvan" tyyppisesti.

Ja teilaus myy. Ei lippuja esityksiin tai sitä teosta mutta on paljon helpompaa kirjoittaa arvostelu joko ajatuksellisesti tai teknisesti kehnosta työstä. Nähtävästi osalla se on myös omaa brändäystä joka on usein tärkeämpää kuin tieto-taito. Säästötoimilla kultturiosastot on ulkoistettu tai tehty alati loogisia " jos kerran kirjoitat ruoka ja lifestyle arvioita voit tehdä kulttuuripuolen myös"
Ja silloin erottautuakseen, välttääkseen YTt aika moni skippaa analyysin.

Egmont ylättää ja julkaisee Tex Willer Specialeja normisarjassa aloittaen Speciale Tex Willer 2, Tex Willerin veljestä Samista kertovastata tarinasta ohittaen ekan specialen. Toivottavasti tänä vuonna tulisi sitten se julkaisematon mefisto tarina.

Heh, nyt vasta huomasin tämän kohdan keskustelussa:

Arvelu taitaa osua aika oikeaan, yritän joskus jättää lukijalle tilaa ajatella itse.

Klassisen kaavan mukaan kritiikissä on kolme osaa: esittely, analyysi ja arvottaminen. Minua kiinnostaa kriitikkona - ja kritiikin lukijana - niistä eniten teoksen analyysi. Mistä teoksessa on kyse? Miten sen voi tulkita? Mihin se liittyy? Mitä tämä teos voi antaa sille yhteisölle, jossa se ilmestyy?

Kuinka usein silmiini sattuukaan joka taiteen alalla kritiikkejä, joissa hypätään suoraan esittelystä arvottamiseen. Se on tietysti helpoin tie, yksinkertaisenkin teoksen temaattinen analysointi ja sanoiksi purkaminen voi olla tosi vaativaa puuhaa.

Lukijana sellaiset pikapolun kritiikit eivät vain anna minulle paljoakaan. Jos kriitikko sen sijaan on  pyrkinyt analysoimaan teoksen ja tekstistä näkyy miksi hän näin tuumaa, voin jo itsekin päätellä miten minä teokseen suhtautuisin.

Mutta tunnustan, kyllä arvostelijan on syytä se arvottaminenkin tehdä, vaikka se ei kritiikin ydin voi ollakaan. Se onko tämä arvottaminen ilkeä tai silittelevä, se on vähämerkityksellistä kokonaisuuden kannalta.

Kritiikin ydin on teoksen ja sen kontekstin analyysi, luulisin. Arvottaminen nousee siitä, luulisin samalla lailla. Eikä arvoista vapaata kriitikkoa tietenkään voi ollakaan, ajatuskin on absurdi. Mutta ne arvot pitää (siis pitäisi, huokaisen realistina) kyetä perustelemaan ja tekemään analyysissaan näkyviksi.

Käytännössä pulmia tulee siitä kun tekstille varattu tila on lyhyt. Kritiikit sanomalehdistössä ovat omanakin aktiivikirjoittajan aikanani lyhentyneet selvästi ja tällöin sanomisen tyyli nousee usein sisältöä tärkeämmäksi. Jos osaa kärjistää asiansa muutamaan näppärään virkkeeseen, pienikin tila riittää.

Kiusaus on suuri, sillä melkoinen osa lukijoistakin kaipaa kritiikiltä pientä ilkeyttä mieluummin kuin analyysia. Kivaa pitää olla.

Heikki J.

Tämä Jokisen teksti oli itsessään hyvää analyysiä arvosteluista.

Nyt kun arvosteluille annettua tilaa on entisestään lyhennetty, analyysiosuus jää kokonaan pois, kuten usein arvottaminenkin. On vain esittely ja ehkä jokin adjektiivi loppuun: kiva/huono/hauska/tylsä.