 |
P.A. Mannisen Ellen Helldor on alkujaan Tähtivaeltajassa 2002-2004 jatkokertomuksena julkaistu fantasiasarjakuva, joka pitää sisällään murhia, sotaa, rakkautta… sekä tietenkin telepaattisen kauhugorillan.
Ihastuttava berserkkineito Ellen vaeltaa julmassa keskiaikahenkisessä maailmassa liittyäkseen palkkasoturijoukkoihin, joiden tärkein ase on pidäkkeetön raivo.
Albumia varten tarinaa on täydennetty kahdeksalla uudella sivulla, ja mukana on kaksi vanhempaa lyhyttä sarjakuvaa.
Ellen Helldor – P.A. Mannisen kootut, osa 3
Kuvat ja teksti P.A. Manninen
Tekstaus ja takakannen valokuva Hannele Kivilahti
Kannen otsikkoteksti Timo Niemi
Kustantaja Zum Teufel
Painopaikka Hakapaino, Helsinki 2009
pk, nid., mv, 171 X 250 mm, 100 s.
ISBN 978-952-5754-14-8
Hinta 13 euroa
© Pekka A. Manninen 1985-2006, 2009
Ellen Helldor elelee kaikessa rauhassa perheensä ja palvelusväkensä kanssa vaatimattomassa talossaan. Eräänä päivänä vierailulle tulee berserkkisetä Beren, ja
 |
jo samana iltana pimeyden tultua Ellenin äidin lähettämät tappajat saapuvat. Verilöylystä selviävät vain Ellen ja Beren.
Ellen jättää vanhan elämänsä taakseen, ja voi niitä rosvoja, jotka kiinnostuvat kovia kokeneesta Ellenistä. Ruumiita tulee taas.
Ellen ja Beren saapuvat linnoitettuun kaupunkiin, jonka puolesta joutuvat pian sotaan. Salaisena aseena on salaperäisen metsänveli-lajin naaras, joka on kokenut yhtä kovia kuin Ellenkin. Ja olennon telepaattisten kykyjen avulla nämä löytävät henkisen yhteyden. Kostomatka voi alkaa.
Tyylilaji on siis fantasiaseikkailu, miekkaa mutta ei magiaa. Ja miekkaa sun muita teräaseita käytetäänkin ahkerasti.
Hahmot on saatu totisesti kiinnostaviksi, ja heistä olisi mieluusti lukenut enemmänkin. Kovin lyhyeen tarinaan on saatu mahtumaan paljon tragediaa, ja tämän pohjalta vierasmaalainen tekijä olisi laatinut arvatenkin sataosaisen eepoksen.
Kuten hyvin tiedämme, Mannisella on paljon muitakin tarinoita kerrottavana. Mutta kun Suomessa on paljon hyviä piirtäjiä, joilla välillä tuntuu olevan ideoiden puutetta,
 |
niin luulisi Manniselta riittävän käsikirjoituksia heillekin.
Ellen Helldor on hiukan jäykkää piirrostyötä, mutta erittäin tunnelmallista. Mannisen työt ennestään tuntevat tietävät mistä on kyse, vähän niinkuin Steve Ditkon kauhusarjoissa. Väkivaltaista ja piirun liian ryppyotsaista menoahan tämä on, joskin tyylilajille sopivaa.
Paikoin tässä keskiaikamaista miljöötä vilautetaan suurien ruutujen taustoilla, mikä tuntuu hieman itsetarkoituksellisen mahtipontiselta muuten vähäeleiselle sarjakuvalle. Parin sivun verhoja Manninen pipersi kuulemma viikon ajan, lopputulos on ainakin onnistunut.
Vaikket kieli poskessa tehdystä Mannisen Kapteeni Kuoliosta pitäisikään, mutta jos olet mielistynyt esimerkiksi Petri Hiltusen Praedoriin, tätä kannattaa kokeilla.
 |
|
P.A. Manninen
|
Ellenin tarina vie vain kaksi kolmannesta satasivuisesta albumista, vaikka 67-sivuisena se olisi ollut aivan täyden albumin mittainen. Albumin täytteenä on kaksi Kalevala-aiheista lyhyempää sarjakuvaa.
Sammon ryöstö on tehty “Kalevalan Korkeajännityksen” muotoon. Vuorosanoja ei ole, vaan ladottu teksti kulkee ruutujen yläpuolella, ja se on ehtaa Kalevalaa se.
 |
Tähän Mannisen jäykistely sopii varsin hyvin. Sarja on tehty Marko Latva-Nikkolan Perikato-pienlehteen vuonna 2001.
Musta joki kertoo Lemminkäisen kohtalon, ja piirroksiltaan se on tämän koosteen parasta antia. Kalevalan säkeitä on alussa ja lopussa, muu osa tarinasta kulkee kuvituksen varassa, ja hyvin kulkeekin. Tämä on ilmestynyt aikaisemmin Sarjarin numerossa 12 vuonna 1985.
Albumin päätteeksi Manninen kertoo näiden sarjojen synnystä, ja muutenkin työskentelytavoistaan. Mielenkiintoista luettavaa.
Kannesta tulee väärä vaikutelma. Siinä pitäisi olla raivostunut berserkkinainen valmiina tappamaan, mutta kuvan hahmo näyttää pelosta vapisevalta poikaselta.
Takakannen valokuvassa komeilee berserkki Manninen miekan kanssa. Uljas näky.
Keskustele Kvaakissa Ellen Helldorista ja muista P.A. Mannisen sarjakuvista.