Akateemisen kirjakaupan sarjakuvaosastolla käyskennellessäni äkkäsin tutun hahmon erään tyylikkään ranskankielisen sarjakuva-albumin kannessa. Pikohan se siinä. Kyseinen teos oli Émile Bravon Pikon 70-vuotitisjuhlien kunniaksi tekemä albumi: Spirou, Le journal d’un ingénu. Pitihän tuo ostaa.
 |
|
Niukkaa ja tyylikästä designiä.
|
Kotona kantta tarkemmin tarkastellessani huomasin heti yllättävän asian. Kannen reunoja somistavat väripalkit koostuvat pienen pienistä hakaristeistä sekä sirpeistä ja vasaroista. Kommunisteja ja natseja? Piko-albumissa? Mitä ihmettä? Onko Pikoon ja Fantasioon sotkettu politiikkaa?
 |
|
Natsit halajavat Puolaa.
|
Sotilasvaltioon sijoittuva Bretzelburgin radioamatööri -seikkailu ei ole koskaan ollut suosikkejani, mutta Buddhan vanki on ihan ookoo. Mitähän tällä kertaa olisi luvassa?
 |
|
Mukana seikkailussa myös Spip. Tietysti.
|
Tarina sijoittuu kesäiseen Brysseliin vuonna 1939. Brysseliläisessä Moustic-hotellissa käydään Saksan ja Puolan välisiä erittäin salaisia neuvotteluja, jotka koskevat “Puolan käytävää”. Hotellin pikkolo Piko ja Moustique-lehden toimittaja Fantasio ystävystyvät tarinan kuluessa
 |
|
Tarjoilu pelaa.
|
ja sekaantuvat tietysti tulenarkoihin poliittisiin tapahtumiin. Yli 60-sivuisessa tarinassa on lukuisia sivujuonia, mm. ranskalaiset salaiset julkkisrakastavaiset, rotta hotellissa, Pikon pikku romanssi (!). Vai onko tuo romanssi itse asiassa albumin pääjuoni? Pikon lemmikkiorava Spipkin on tarinassa isossa roolissa, ainakin maailmanhistorian kannalta katsottuna.
Albumin yleisilme on kannen tapaan tyylikäs. Hillitty ja hienostunut väriskaala vie lukijan viime vuosisadan alun tunnelmiin. Mieleen tulee hieman Jacques Tardin Adele-albumien väritys. Émile Bravo piirtää niukasti,
 |
|
Sankarimme salaperäisen naisen seurassa.
|
mutta varmasti ja tyylikkäästi. Hänen piirtämissään viivoissa ihmettelin jokaisen viivan lähes samanlaista rosoisuutta. Ihan kuin jokainen viiva olisi vedetty täsmälleen samanasteisesti kuivuneella siveltimellä. Ehkä karkealle paperille? Vai olisiko tehty tietokoneella? No, ihan sama. Hyvältä näyttää.
Sivuilla on todella paljon ruutuja, 14-16 sivua keskimäärin. Koska Bravon piirustustyyli on erittäin luettava ja selkeä, pikkuruiset ruudut eivät luo raskasta tai ahdistavaa tunnelmaa, vaan tarina soljuu ilmavasti pitkin sivuja. Bravo käyttää erilaisia kuvakulmia melko niukasti, mutta harkiten ja tarinan tunnelmia tukien. Myös niukka väriskaala auttaa luettavuudessa. Sivutaitosta ja ruutujen sommittelusta tulee paikoitellen jotenkin enemmän vanhat Tintit mieleen kuin Pikot ja Fantasiot. Tarinan eräässä käänteessä Pikoa jopa luullaan Tintiksi. Hän on näet ostanut uudet vaatteet! Varsinkin kohtaus kirpputorilla on ihan kuin Tintistä. Tämä on hieman kummallista. Nämähän ovat Pikon juhlat?!
 |
|
Sivuilla on erittäin monta ruutua.
|
Minua ei myöskään miellyttänyt Fantasion noin viidentoista sivun mittainen esiintyminen naistenvaatteissa. Olisin katsellut häntä ihan vain tuttuna omana itsenään. Zorbul-nimi mainitaan ainakin kerran, mikä tuntuu lukijoiden turhalta kosiskelulta.
 |
|
Piko oudoissa vetimissä.
|
Eihän tässä vaiheessa (1939) tiedemies Zorbulista ollut edes aavistustakaan. Mutta nämä ovat vähäisiä virheitä tässä erittäin viehättävässä albumissa.
 |
|
Fantasiokin on vaihtanut asua.
|
Tunnelmaltaan albumi on mukavan rauhallinen ja vanhanaikainen. Koska ruutuja on paljon, niin tarinassa on myös paljon tapahtumia ja juonenkäänteitä. Väkivaltaan ei oikeastaan turvauduta ollenkaan. Joillekin Piko ja Fantasio -albumeille tyypillinen kohellus on niin ikään poissa. Tämä albumi on selvästi suunnattu jo seesteiseen ikään ehtineille lukijoille, joihin puree rauhallinen nostalgia.
Spirou, le journal d’un ingénu on todella onnistunut juhlajulkaisu. Albumi on juuri sopivan hienostuneen ja arvokkaan oloinen. Se ei riitele aikaisempien albumien kanssa eikä ole mitenkään omituinen kummajainen, vaan sopii hyvin klassikkoalbumien viereen kirjahyllyyn. Itse varsinainen Spirou-sarjakuvahan on aikamoisessa kriisissä ja etsii epätoivoisesti identiteettiään sieltä sun täältä, mielestäni.
 |
|
Piko liikenteessä.
|
Albumi vastaa meitä pikku lukijoita ja ainakin Émile Bravoa vuosia askarruttaneisiin kysymyksiin. Miksi Pikolla on lähes aina hassu pikkoloasu yllään? Miten Pikosta ja Fantasiosta tuli ystävät? Miksi Spip-orava ajattelee kuin ihminen? Onko Piko ollut koskaan rakastunut?
 |
|
Päivänsankaria kohdellaan kaltoin.
|
Albumin nimi “Spirou, le journal d’un ingénu” ei oikein taivu suomeksi minun ranskantaidollani. Sanakirjan mukaan “journal” tarkoittaa sanomalehteä tai päiväkirjaa. “Ingénu” tarkoittaa naiivia, viatonta. Olisiko tuo albumin nimi siis “Piko, naiivin päiväkirja”? Ainakin tarinan juoneen tuo sopisi. Albumin kuluessa Piko näet kasvaa tietoiseksi Moustic-hotellia ja omaa pikku poikamiesboksiaan ympäröivästä julmasta maailmasta. Hän jopa ostaa karttakirjan!
Pitää vain toivoa, että albumi julkaistaisiin myös suomeksi, jotta ranskaa osaamattomatkin pääsisivät osallisiksi tästä sarjakuvanautinnosta.
Bravo, Émile Bravo!