Voro, kolmen kuninkaan aarre

Käsikirjoitus ja piirrokset: Janne Kukkonen


Sivuja: 280
Kustantaja: Like kustannus
ISBN: 978-952-01-1319-3

Viime vuosina on ilmestynyt ilahduttavan paljon laadukasta kotimaista seikkailusarjakuvaa. Mieleen tulevat ainakin Nicolas Grisefoth, Perkeros, Stand Still. Stay Silent. Nyt jonon jatkoksi liittyy Janne Kukkosen piirtämä ja käsikirjoittama Voro: Kolmen kuninkaan aarre.
Voron tapahtumat sijoittuvat Euroopan keskiajan kaltaiseen aikaan ja paikkaan, johon Kukkonen on pudotellut tarinan kuljetuksen kannalta herkullisia fantasiaelementtejä. Juoni on vauhdikas, mutta tunnelmanluontia ja henkilökuvaustakaan ei unohdeta. Myös yhteiskunta, jossa seikkailu tapahtuu, on mietitty huolella ja esim. rikolliskillan yllättävänkin tiukat moraalisäännöt osoittautuvat juonen kannalta erittäin oleellisiksi. Lukija huomaa muuallakin, että moni tarinan aikana esitetty kenties vähäpätöiseltä vaikuttava asia pulpahtaa esiin myöhemmin hyvinkin ratkaisevan oloisena. Juoni on siis rakennettu harkiten, ja siitä lukija kiittää.

Sarjakuvan päähenkilö, Lilja, hiukan päälle kymmenvuotias tyttö, on juuri hyväksytty varkaiden kiltaan. Liljan ystävä, iäkäs entinen mestarivaras Seamus, joka on jo jättänyt varastelun taakseen, opastaa tyttöä varkaan ammatin saloihin. Kaikki varkaat eivät kuitenkaan hyväksy Liljaa killan jäseneksi, ja niinpä tämä saa mieliharmikseen suoritettavakseen vain kovin vähäpätöisiä keikkoja. Lilja päättää lopulta suorittaa vaativan varkauden ilman killan lupaa, ja siitä sitten alkaakin varsinainen seikkailu. Enää ei tomeran päähenkilömme tarvitse todellakaan valittaa, että hänen elonsa olisi liian helppoa!

Kirjassa esitellään lukijalle ennestään täysin tuntematon maailma, ja Kukkonen tasapainottelee taitavasti tarinan kannalta pakollisten faktojen esittelyn ja vetävän tarinankerronnan välillä. Hän ei sorru pitkiin, tylsiin selityksiin, vaan kaikki lukijalle tarpeellinen informaatio tiputellaan mukavasti seikkailun lomassa, ikään kuin huomaamatta. Tarinassa on imua ja lukija on koukussa. Toiminnan ja rauhallisempien kohtausten tasapaino on loistava. Tässä kerrotaan nyt Tarinaa isolla teellä.
Lilja on hiukan kaltoinkohdeltu, kunnianhimoinen ja tomera tyttö eli mitä mainioin samaistumiskohde. Liljan ”näyttelijäntyö” on hienovaraista, mutta ilmeikästä ja osuvaa, ja niinpä lukijan sympatiat ovat heti tarinan alusta asti hänen puolellaan..

Muita kutkuttavia henkilöitä ovat Paloheimo-lahkon kasvoton hujoppi ja samaisen lahkon Ruho-niminen pääkallonmetsästäjä. Molemmissa on pahiksille sopivaa hyytävää karismaa. Sitä vastoin kaupungin jaarli on aika pehmoisen oloinen tyyppi. Hän voisi ulkonäkönsä puolesta olla reväisty vaikkapa belgialaisen Peyon piirtämistä Johanneksen ja Pirkaleen seikkailuista. Janne Kukkosen mielikuvituksestaan loihtima maailma on kuitenkin paljon kovempi ja rajumpi kuin Strumffien luojan kuvaama keskiaika.

Siellä täällä esiin putkahtavat pääkallot tuovat mieleen itsensä Kadonneen aarteen metsästäjät -elokuvan visuaalisen ilmeen. Tähtien sodankin vaikutusta huomaa siellä täällä. Kumpikaan ei ole ollenkaan hullumpi kohde, jos jostain täytyy ”varastaa”.

Kukkosen miljöökuvaus on pääosin erinomaista. Kaupungit, linnat, hautahovit, ihmisten vaatetus ja aseet on kuvattu uskottavasti ja miellyttävän yksityiskohtaisesti, vaikka piirrostyyli onkin melko yksinkertainen. Huolellisesti toteutetuissa taustoissa riittää tutkittavaa usean lukukerran ajaksi. Vaikka tapahtumapaikka ei sijoitukaan mihinkään tiettyyn maahan, niin suomalainen lukija ilahtuu huomatessaan olavinlinnamaisen tornin kohoavan jaarlin linnan yllä.
Hiukan jäin aprikoimaan, olisiko kaikki vielä hienompaa väreissä, sillä minulle tuli tunne, että tämä sarjakuva olisi piirretty ensin värillisenä ja jostain syystä painettu sitten kuitenkin mustavalkoisena. Mene ja tiedä, miten lienee asioiden todellinen laita. Eikä mustavalkoisuus estä mitenkään kohtuuttomasti tarinasta tai taiteesta nauttimista.

Kirja sisältää peräti 280 sivua. Teoksen tekemiseen ovat apurahoitusta myöntäneet Suomen Kulttuurirahasto, Taiteenedistämiskeskus ja Sarjakuvantekijät ry. Voi vain kuvitella kuinka kauan aikaa on kulunut tämän massiivisen sarjakuvan tekemiseen! Vielä reilu vuosikymmen sitten tuntui päämääränä olevan n. 44-sivuisen albumin tekeminen, mutta nykyään taidetaan olla siirtymässä ulkomitoiltaan pienempään, mutta sivumäärältään huomattavsti suurempaan julkaisuformaattiin. No, ainakin kirjakaupan vakiohyllyyn tämmöinen noin B5-kokoinen opus solahtaa paremmin kuin perinteinen, vaikkapa Asterix-albumin kokoinen teos. Ja varsinkin kun tarina on näin vetävä, niin tokihan sitä lukee mieluummin paljon kuin vähän.

Voro, Kolmen kuninkaan aarre on tämän syksyn merkittävä kotimainen sarjakuvajulkaisu. Ja mikäänhän ei estä viemästä tätä vauhdikasta seikkailua myös ulkomaille. Uskoisin, että menestymisen mahdollisuuksia on. Mutta se ehkä vaatisi värillistä julkaisua.

Keskustele Vorosta Kvaak-keskustelufoorumilla.

Massiivinen Tex-järkäle

Kapinan liekkejä Kanadassa
Sivuja: 784
Kustantaja: Egmont
ISBN: 9789522339133
22,95 €

Tex Willer -sarjakuvalla menee hyvin. Sitä julkaistaan Suomessa useassa eri formaatissa ja ostajia riittää. Normisarjan lisäksi eri julkaisuformaatteja ovat: Maxi Tex, Tex Willer -kronikka, Tex Willer-kirjasto ja Tex Willer -suuralbumi. Uusin julkaisumuoto on järkälemainen, yli 700-sivuinen sarjakuvakirja. Ensimmäinen, El Muerto, ilmestyi Tex Willerin 60-vuotisjuhlien kunniaksi. Tämä toinen, Kapinan liekkejä Kanadassa, ei juhlista mitään merkkipäivää, vaan ilmeisesti El Muerto -juhlakirja myi niin hyvin, että Egmontilla päätettiin julkaista tämä toinenkin tiiliskivisarjakuva.

Nimitarina vie lähes puolet koko kirjan sivumäärästä. Muut kaksi tarinaa ovat pituudeltaan 200 sivun molemmin puolin. Mitään yhteistä teemaa ei tarinoilla ole, eikä niihin ole kerätty kenenkään saman piirtäjän tai käsikirjoittajan tarinoita. Päämääränä lienee ollut koota samoihin kansiin jonkun tietyn raadin mielestä hyviä tarinoita eri vuosikymmeniltä. Kirjan alkusivuilta voi bongata Kvaakin Tex-ketjun muutaman aktiivikirjoittajan nimen.

Kapinan liekkejä Kanadassa -tarina on piirtäjä Ferdinando Fuscon ja käsikirjoittaja Guido Nolittan käsialaa. Tarinassa Tex Willer on saapunut Great Fallsin rajakaupunkiin hakemaan Roger Goudret -nimistä konnaa oikeuden eteen tämän navajoreservaatissa tekemien konnuuksien takia. Samaista konnaa halajaa oikeuden eteen myös Kanadan ratsupoliisin kapteeni, Jim Brandon, joka on Tex Willerin vanha ystävä.

Kaverusten ei tarvitse ruveta kiistelemään siitä, kumman maan oikeusviranomaisten eteen Goudret viedään, sillä tämä onnistuu pakenemaan putkasta, jossa paikallinen sheriffi on häntä säilyttänyt.

Goudret on kansankiihottaja, jolla on suorastaan maagiset kyvyt saada ihmiset uskomaan oman asiaansa. Ja nyt Goudret yllyttää Kanadan intiaanit ja tietyt valkoihoiset eroamaan liittovaltiosta. Asiaa ei suoraan mainita, mutta ilmeisesti erohaluiset ihmiset ovat Kanadan ranskankielisiä asukkaita. Edessä näyttää väistämättä olevan sisällissota. Pystyvätkö Tex ja Jim Brandon tukahduttamaan alkavan kapinan?

Tarina on poikkeuksellisen suurisuuntainen. Harvoin fiktiivisessä sarjakuvassa törmää Kanadan kokoisen maan kuvitteellisen sisällissodan kuvaukseen. Toki Kanadan ranskalaiset ovat oikeastikin haaveilleet itsenäisyydestä, mutta käsittääkseni tämä Tex-tarina ei pohjaudu mihinkään todelliseen historialliseen tapahtumaan.

Tarina kulkee mukavasti ja lukija viihtyy hyvin Texin ja Brandonin matkassa kapinajohtajan jäljillä. Tarinan alku on suorastaan yllätyksellinen. Lopuratkaisut puolestaan eivät oikein vakuuta: esim. henkihieveriin kidutettu Tex ratsastaa heti kidutuspaalusta päästyään sangen vaivattomasti, ja roiston otettua huikean riskin hypätessään syvän ja leveän rotkon yli Tex ottaa saman riskin vain puhtaasta roiston kiinnisaamisen ilosta. No, täytynee myöntää, että sankarimme on mitä ilmeisimmin todellisessa kutsumusammatissa!

Kuuluisa Tex-asiantuntija Janne Viitala on kirjoittanut kahden ensimmäisen tarinan väliin muutaman sivun esittelyn äskettäin kuolleesta Ferdinando Fuscosta. Artikkelin mukaan Fusco oli yksi rakastetuimmista Tex-piirtäjistä. Artikkelin yhteydessä olleiden kuvanäytteiden perusteella Fusco ei ollut vielä parhaimmillaan Kapinan liekkejä Kanadassa kuvittaessaan. Hänen myöhempi tyylinsä vaikuttaa huomattavasti jämäkämmältä kuin tämän seikkailun hiukan löysä ja paikoin jopa huolimattomankin oloinen piirustustyylinsä.

Seuraava tarina, Aaveiden majatalo, on Guglielmo Letteriin kuvittama. Hän piirtää paljon varmemmin kuin Ferdinando Fusco. Hänen niukkaeleinen ja selkeä tyylinsä sopii loistavasti yliluonnollisia asioita käsitteleviin seikkailuihin. Letteri piirtääkin yleensä seikkailut, joissa Tex taistelee egyptiläissyntyisen tiedemiehen, El Moriscon, rinnalla ihmissusia ja muita hirviöitä vastaan. Letterin kuvissa on persoonallinen ja jopa hyytävä tunnelma.

Tässä tarinassa Tex ja hänen ystävänsä Kit Carson osuvat sattumalta majataloon, jolla on huono maine. Siellä näet kuolee ihmisiä. Myös tällä kerralla yksi postivaunujen matkustaja kuolee ja sankareillamme on karmiva arvoitus selvitettävänään. Saattaa olla, että jotkut lukijat selvittävät arvoituksen ennen Texiä ja Carsonia, sillä Claudio Nizzin laatima tarina ei mielestäni ole kovin nokkela. Sanoisin, että se on jopa sangen epäuskottava. Miten ihmeessä majatalon väki ansaitsee elantonsa kummitustalossaan, jossa kukaan ei tunnu haluavan vierailla kuin äärimmäisen pakon edessä?

Lain yläpuolella -tarinassa on hyvä idea. Texin hyvällä ystävällä, San Franciscon poliisipäälliköllä Tom Devlinillä on ongelma. Friscon asukkaita kuolee näennäisen sattumanvaraisesti, ja yhdistävää tekijää ei tunnu löytyvän, ellei sellaiseksi lasketa sitä, että kaikki kuolleet olivat eläessään syyllistyneet jonkinlaiseen pahaan tekoon, mutta välttyneet oikeusistuimen langettamalta tuomiolta.

Tarinan on kuvittanut vuonna 2010 edesmennyt Victor de la Fuente. Hän oli varma ammattimies, joka on piirtänyt lukuisia sarjakuvia Amerikassa ja Euroopassa. Yksi hänen hienoimmista sarjakuvistaan on (A suivre):ssa ilmestynyt Haggarth. Se on piirretty samoihin aikoihin kuin tämä Tex-tarinakin, 1990-luvulla.

Yhteenvetona toteaisin, että kuvituspuoli on näissä tämän kokoelman Tex Willer -tarinoissa se laadukkaampi osio, kun taas käsikirjoituspuolella olisi hiukan petrattavaa. Toki ei tämä mitään maailman klassikkokirjallisuutta ole, vaan käyttösarjakuvaa, mutta kun tällaisia komeita julkaisuja tehdään, niin jos vielä hiukan nostaisi kynnystä opukseen valittavien tarinoiden tason kohdalla, niin se saattaisi olla vaivan väärti.

Huolimatta huikeasta sivumäärästään Kapinan liekkejä Kanadassa -kirja on helposti luettavissa. Se ei paina niin paljon, etteikö sitä pystyisi hyvin lukemaan esim. selällään maaten. Painotyössä ei ole moittimista, kuten ei Texeissä yleensäkään. Käännöksestä en nyt muista sen ihmeempiä, mikä lienee merkki siitä, että kääntäjä on tehnyt työnsä hyvin.


Keskustele Tex Willeristä Kvaakissa.

Kaniinin ja ketun ystävyys

Nipa Kettu ja Joe Kaniini – Valitut hiukopalat

Käsikirjoittanut ja piirtänyt: Pentti Otsamo

Sivumäärä: 72

Kustantaja: Suuri Kurpitsa

ISBN: 978-952-9887-98-9

Hinta: 15 e (Suuren kurpitsan verkkokauppa)

Nipa Kettu ja Joe Kaniini -sarjakuvan päähenkilöitä ovat, kuten arvata saattaa, kaverukset Nipa Kettu ja Joe Kaniini. He näyttäisivät asuvan saman katon alla, ainakin suurimmassa osassa kirjan stripeistä. Tämä aiheuttaa joskus ongelmia: ketun tekee aika ajoin aivan vastustamattomasti mieli maukasta kanipaistia. No, seuraavassa stripissä kumpikin päähenkilö näyttää kuitenkin aina olevan taas hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Toki suurimman osan ajasta kaverukset ovat mitä ylimmät ystävykset.

Valitut hiukopalat -kirjan sarjakuvat ovat ilmestyneet Metallityöväen liiton Ahjo-lehdessä vuosina 2003 – 2008 ja osa sarjakuvista myös Multiprint – hetkessä -lehdessä vuosina 2000 – 2005. Nipa ja Joe eivät ole jämähtäneet neljän seinän sisälle, vaan seikkailevat lukuisissa eri paikoissa: mm. pikapainossa, hiihtoladulla, merillä, autiolla saarella, kansanopistossa. Useat eri miljööt tuovat mukavasti vaihtelua muodoltaan yhdenmukaisiin ja simppeleihin sarjakuvastrippeihin.

Tärkein asia lukijan viihtyvyyden kannalta on kuitenkin se, että stripit ovat erittäin hauskoja. Oikeastaan jokainen niistä päättyy selkeään punch-lineen, mikä ei viimeisten kymmenen vuoden aikana ole ollut strippisarjakuvagenressä mikään itsestäänselvyys. Rohkenen myös väittää, että tämä sarjakuva toimii jopa paremmin tällaisena kokoelmana kuin harvakseltaan ilmestyvässä lehdessä.

Pentti Otsamo osaa rakentaa monipuolisia gageja. Mitään selkeää ja samanlaista vitsin kaavaa en ainakaan minä stripeistä keksinyt. Ilahduttavan moni niistä perustuu pelkkään kuvalliseen ilmaisuun. Joen ja Nipan luonteista ei revitä huumoria, koska heillä ei oikeastaan ole luonteita, vaan he ovat vain kaksi hassunhauskaa persoonatonta hahmoa, jotka ovat piirtäjän oikusta saaneet ketun ja kaniinin hahmon. Ja mitäpä sitä mitään luonteita kehittelemään, kun homma toimii mainiosti ilmankin.

Tasaiset, maulla valitut väripinnat tukevat hienosti Otsamon yksinkertaisia piirroksia. Puhekuplatkin saattavat olla värillisiä, jos stripin visuaalinen toimivuus sitä edellyttää. Myös henkilöhahmot ovat joskus väriltään vaikkapa vihreitä samasta syystä. Sarjan yleisilme onkin sangen persoonallinen, sanan hyvässä merkityksessä.

Nipa ja Joe ovat seikkailleet tähän päivään mennessä yhdessä jo 25 vuotta, mutta ikävä kyllä tässä kirjassa ei mainita, että missä kaikkialla. Kvaak toivottaa kaksikolle vähintään saman verran lisää vuosia ja uusia huimia seikkailuja. Hyviä strippisarjoja ei näinä kovina aikoina ole todellakaan liikaa.

Komisario Neliön välähdys

Tekijä: Joakim Pirinen

Kustantaja: Suuri Kurpitsa

ISBN: 978-952-9887-97-2

Sivuja: 192

Suomennos: Ilkka U. Pesämaa

Komisario Neliön välähdys on kahdeksas Joakim Piriseltä suomennettu sarjakuva-albumi. Se koostuu useista lyhyistä sarjakuvanovelleista. Useimmat novellit ovat noin kymmensivuisia ja jotkut ovat vain yhden sivun mittaisia. Suurin osa tarinoista sijoittuu kuvitteelliseen Perineumin valtakuntaan. Se on perustettu vuonna 120 626, ja sen pääkaupunki on Hellsinki. Kahdella ällällä. Perineum ei ole aivan tavallinen valtakunta. Siellä ponnahtelee öisin taloja itsekseen maasta ylös, autot kulkevat ydinvoimalla, tosin jotkut toimivat ihan tavallisella paskallakin, virtsatievoimala muuntaa virtsatieinfektion puhtaaksi ja ympäristöystävälliseksi energiaksi! Sarjakuvan ystäviä kiinnostanee Perineumin omaelämäkerrallisten sarjakuvien polttolaitos. Julkaisemattomista sarjakuvista maksetaan julkaistuja paremmin.

Hiukan jää epäselväksi, että asuvatko Hiekkalaatikon hirmut ja Eläimelliset neloset Perineumissa. He näet kommentoivat lähihistoriaamme tavalla, joka tuntuu aika epätodennäköiseltä kaupungissa, joka on perustettu vasta vuonna 120 626. No, kuka tietää, jos esim. syyskuun yhdennentoistapäivän terrori-isku säilyy tuoreena ihmisten muistissa noinkin pitkälle tulevaisuuteen. Komisario Neliö -tarina sijoittuu osin Perineumin naapurimaahan Formiin. Form = Finland On Reilu Maa.

Tämän kirjan tarinoiden aiheina on mm. maailman saastuminen, uskonto, seksi, joukkotiedotus, väkivalta ja vanhemmuuden ongelmat. Tarinoissa ja niiden kuvituksessa on mukana tahallista karkeutta. Yhteen pötköön luettuna moinen ”rankkuus” saattaa alkaa tuntua itsetarkoitukselliselta ja se voi saada jopa tahattoman komiikan piirteitä, joten suosittelenkin lukemaan kirjan tarinat lyhyissä pätkissä ja taukoja pitäen.

En tiedä, ovatko kirjan tarinat syntyneet huolellisesti etukäteen käsikirjoitettuina vai tajunnanvirtamaisesti, mutta sellainen piirre pisti niissä silmään, että hulvattomimmat hetket ovat usein keskellä tarinaa, ja lopetus on sitten hiukan vaatimattomampi.

Kaikenlaisen logiikan etsiminen tämän kirjan tarinoista lienee täysin epäolennaista. Tuntuu siltä kuin näiden sarjakuvien piirtämisen tarkoitus olisi ollut terapoida Piristä itseään. En tiedä miten on asian todellinen laita on, mutta tarinoissa esitetyt näkökulmat ja niiden käsittelytavat tuntuvat erittäin henkilökohtaisilta. Joissakin tarinoissa voi nähdä jopa painajaisunimaisia piirteitä.

Pirinen piirtää pikkutarkkasti ohuella viivalla. Varsinkin henkilöiden kasvoissa ja ilmeissä hän on aivan loistava. Taustoissakaan ei ole moitteen sijaa. Mielikuvituksellisissa maisemissa ja lukemattomissa detaljeissa riittää tutkittavaa monen lukukerran ajaksi. Kirjan painojälki on upeaa

Kirjan nimitarina, Komisario Neliön välähdys, on pääosin täysin abstrakti sarjakuva; sen kaikki hahmot ovat geometrisiä kuvioita, kuten neliöitä tai kolmioita. Pirinen on aiemminkin tehnyt sarjakuvaa geometrisillä hahmoilla, mutta ei näin monisivuista. Homma toimii oikein hyvin! Tarina on täysin ymmärrettävä ja jopa viihdyttävä.

Hengästyttävien pidempien tarinoiden lomaan on sijoitettu kepeitä yksisivuisia kevennyksiä. Jokainen noista yhden sivun mittaisista sarjakuvista koostuu sadasta pikkuruisesta ruudusta. Vaihtelua lukukokemukseen tuo myös reilun kymmenen sivun mittainen osio, jonka nimi on Huomionarvoisia karaktäärejä Perineumissa. Kukin huomionarvoinen karaktääri esitellään koko sivun kokoisella kuvalla ja sivun mittaisella tekstiosiolla.

Myös suomennos ja tekstaus on tehty erinomaisesti. Kummastakin vastaa Ilkka U. Pesämaa. Komisario Neliön välähdys on laatutyötä alusta loppuun.

Russ Manning, viidakon valtias

Apinain Tarzan, Oparin aarteet

Piirtäjä: Russ Manning

Käsikirjoittaja: Gaylord DuBois

Alkuperäisteksti: Edgar Rice Burroughs

Kustantaja: Like

Sivuja: 176

Entusiasmi, reprotyö, taitto ja graafinen suunnittelu: Petri Aarnio

Käännös: Asko Alanen

ISBN: 978-952-01-1271-4

Hinta: 19,95 €

Onko näyttelijä Johnny Weissmüller se ainoa oikea Tarzan? Ei tietenkään, sillä ainoa oikea Tarzan on Russ Manningin piirtämä sarjakuva-Tarzan! Kaikista apinamiehistä vain hän näyttää siltä, että hänestä voi aidosti käyttää nimeä ”Viidakon valtias”. Muut Tarzanit ovat pusikossa pöhiseviä apinamiehiä tai muuten vain vailla karismaa.

Kuten tämän kirjan aloittavassa Kari Salmisen laatimassa taustoittavassa artikkelissa todetaan, Russ Manning oli ensimmäinen Tarzan-piirtäjä, joka keksi piirtää tämän ennen kaikkea ylväänä ja jalosukuisena englantilaisena lordina eikä minään villi-ihmisenä.

Like kustannus on koonnut luettavaksemme viisi ensimmäistä Russ Manningin kuvittamaa Tarzan-tarinaa. Ne pohjautuvat Edgar Rice Burroughsin kirjoittamiin kirjoihin. Tämän kokooman sarjakuvat on julkaistu alunperin vuosina 1965 – 1966 amerikkalaisissa Tarzan-lehdissä. Suomalaisessa Tarzanissa ne alkoivat ilmestyä heti tuoreeltaan vuonna 1967.

Neljä ensimmäistä tarinaa: Tarzan, apinain kuningas, Tarzanin paluu, Tarzanin pedot, Tarzanin poika, on lyhennetty todella rajulla kädellä. Nämä monisataasivuiset romaanit on sovitettu 24-sivuisiksi sarjakuviksi. Tämä siksi, että jokainen tarina ilmestyi kokonaisena yhdessä Tarzan-lehdessä, eikä noihin aikoihin ollut tapana julkaista seikkailuja jatkosarjoina.
Typistämisestä huolimatta käsikirjoittaja Gaylord DuBois on saanut kehiteltyä lähes jokaiseen tarinaan hämmästyttävän hyvän meiningin. Toki selittäviä tekstilaatikoita on jouduttu käyttämään paljon, ja romaanissa montakymmentä sivua vienyt tapahtumasarja on sarjakuvassa usein kuitattu yhdellä kuvalla ja selittävällä tekstilaatikolla. Kuitenkin vain Tarzanin pedot -seikkailu on hiukan mitäänsanomaton torso, mikä on seurausta todella monimutkaisesta juonesta. Tarzanin paluusta on puolestaan koko romaanin alkupuoli leikattu pois.

Tälle kokoomalle nimensä lainannut kirja, Oparin aarteet, on saanut huomattavasti enemmän tilaa kuin edeltäjänsä. Sen tarinakaari kesti jopa kolmen lehden verran, eli reilut 70 sivua. Ratkaisu on täysin oikea! Tarinassa on niin paljon käänteitä, että sitä olisi ollut todennäköisesti täysin mahdotonta muokata 24 sarjakuvasivun mittaiseksi. Vaikka edellisetkin seikkailut ovat viihdyttäviä, niin nyt homma lähtee lentoon ihan uudella tavalla, koska romaanin tapahtumille ei tarvitse tehdä brutaalia väkivaltaa. Silti sarjakuvassa edetään paljon suoraviivaisemmin kuin alkuperäistekstissä.

Oparin aarteet -tarina alkaa siitä, kun Tarzan on uskollisine Waziri-sotureineen lähdössä hakemaan kultaharkkoja muinaisesta Oparista. Opar oli aikoinaan osa Atlantis-imperiumia, mutta vuosituhansien saatossa upea kaupunki on rappeutunut ja kadonnut tyystin maailmankartalta. Kullatut rakennukset ja loistokkaat pylväiköt ovat kuitenkin säilyttäneet yhä muinaista loistoaan, ja salainen aarrekammio on säilynyt koskemattomana.

Kaupunkia asuttavat nykyään muinaisten jalosukuisten asukkaiden jälkeläiset, jotka ovat degeneroituneet ja sekaantuneet aikojen kuluessa paikallisiin apinoihin. Rauniokaupungin asukkaat puhuvat isojen apinoiden kieltä, samaa kieltä, jota Tarzankin osaa. Kirjan lopussa on muuten apinoiden kielen sanasto. Jonkin geneettisen oikun takia Oparin naiset ovat perineet enemmän ihmisten ja hirviömäiset miehet enemmän apinoiden piirteitä. Ja kaunein Oparin naisista on tietenkin kuningatar La.

Tarzanin ja wazirien suunnitelmat menevät täysin uusiksi yllättävän maanjäristyksen takia. Myös belgialainen sotilaskarkuri Werper on löytänyt tiensä Opariin ja tarinan aikana hänen ja apinamiehen tiet risteävät useasti. Myös Tarzanin vaimo, Jane, tempautuu mukaan seikkailuun, kun heidän maatilansa joutuu rosvojoukon hyökkäyksen kohteeksi.
Oparin aarteet -tarinassa käsikirjoittaja Dubois pääsee kehittelemään juonikuvioita paljon paremmin kuin aikaisemmissa osissa, jotka olivat referaatinomaisia lyhennelmiä monisataasivuisista romaaneista. Aikaisemmissa osissa oli myös jouduttu jättämään romaaneissa kuvattuja keskeisiä henkilöitä ja tapahtumia pois, kuten vaikkapa Paul D’Arnot, josta tuli ensimmäisen romaanin lopussa yksi Tarzanin parhaista ystävistä.
Nyt vain tarinan konna, Werper, olisi ansainnut enemmän ruutuaikaa. Romaanissa hänen henkilöhistoriansa kuvataankin huomattavasti tarkemmin kuin sarjakuvaversiossa.

Russ Manning oli elämänsä vedossa piirtäessään näitä Tarzan-sarjakuvia. 1960-luvun Suomessa hänen piirustustyylinsä oli jotain ennennäkemättömän modernia ja eleganttia. Esim. Jesse Marshin, joka oli Manningin edeltäjä Tarzan-piirtäjänä, grafiikka vaikuttaa kovin kömpelöltä verrattuna Manningin sujuvaan ja hienostuneeseen viivankäyttöön.

Tunnusomaista Manningin tyylille on äärimmäinen selkeys. Hänen kuvansa rakentuvat kolmesta tai neljästä tasosta, jotka ovat melkein kuin kesäteatterin lavasteita: pystyynnostettuja pahvikulisseja, jotka on sijoitettu eri etäisyyksien päähän kamerasta, tai tarkasti ottaen lukijan silmästä.
Manning onnistuu saamaan tämän yksinkertaisen syvyysvaikutelman toimimaan uskomattoman hyvin! Salaisuus on pitkälti tarkkaan harkituissa kuvakulmissa. Jokainen ruutu kuvaa siinä olevaa toimintaa parhaalla mahdollisella tavalla ja tarkoituksenmukaisimmasta kuvakulmasta. Kari Salminen mainitsee oivaltavasti, että Manningin Tarzan tietää tarkasti poseeratessaan, että ”missä suunnasta kuvitteellinen kamera häntä katsoo”. Tästä huolimatta poseeraukset eivät mene liiallisuuksiin tai naurettavuuden puolelle, vaan niiden tarkoitus on vain viestiä lukijalle mahdollisimman selkeästi, mitä kuvassa kulloinkin tapahtuu.

Myös henkilöiden ilmeet osuvat nappiin. Voimakkaiden tunteiden, kuten ilon tai raivon, tarkan kuvaamisen lisäksi Manning osaa pelata hienovaraisemmallakin rekisterillä. Loistava esimerkki tästä on Tarzanin poika -tarinan kohtaus, jossa Tarzan vihdoin ymmärtää sen, että kuka on Meriemin ystävä. Todella tarkkaa ja koskettavaa työtä, niin ”kameramieheltä” kuin ”näyttelijöiltäkin”.

Eräs olennainen ero aikaisempiin Tarzan-taiteilijoihin on Manningin tapa kuvata kauniimpaa sukupuolta. Hänen piirtämänsä naiset ovat aidosti viehättäviä, eiväkä vain elottomia puunukkeja, joilla on törohuulet. Varsinkin Oparin kuningatar La sai monen 70-luvun alun varhaisteinin puntin vipattamaan. Ilmeisesti 1960-luvun ilmapiiri oli ratkaisevasti vapautuneempi kuin vaikkapa Burne Hogarthin aikoihin. (Epäilen kyllä vahvasti Hogarthin kykyä naisellisen viehätysvoiman kuvaajana, vaikka hänen piirustuspöytänsä olisi siirretty keskelle Playboy-lehden uima-allasbileitä.)

Like kustannus on teettänyt kirjan suomennoksen uudelleen. Onko syynä tekijänoikeudet, painotekniikka vai halu käyttää modernimpaa kieltä? Mene ja tiedä. Tämä uusi suomennos on uskollisempi englanninkieliselle alkutekstille kuin vaikkapa Tarzan-jättikirjassa ollut suomennos, jossa on otettu joskus aika paljonkin vapauksia. Vanhempi käännös on mielestäni osuvampaa ja parempaa suomea kuin tämä uudempi. Uudessa suomennoksessa silmääni pisti mm. se, että isoista apinoista käytetään sanaa ”hän” eikä ”se”. Vertailussa oli käytössäni vain Jättikirja I:ssä ilmestyneet seikkailut..

Kaikki sarjakuvat on skannattu vanhoista 1960-luvulla julkaistuista suomalaisista Tarzan-lehdistä. Tämä kokoelma on ulkomitoiltaan hiukan pienempi kuin nuo vanhat lehdet. Skannaus ja jälkikäsittely on onnistunut uskomattoman hyvin. Viivan skarppiudessa ja värien sävyissä ei ole mitään huomautettavaa.
Apinain Tarzan, Oparin aarteet -kirjan kohderyhmänä lienee erityisesti varttuneempi lukijakunta, jolle nämä tarinat ovat jo entuudestaan tuttuja. Mutta mikäänhän ei estä nuorempaakaan väkeä tutustumasta näihin vauhdikkaisiin viidakkosarjakuviin ja siten löytämästä alkuperäisiä Tarzan-romaaneja. Ne ovat kuitenkin niitä kaikkein parhaita Tarzaneita!

Keskustele Tarzan-sarjakuvista Kvaakissa.