Hei keskustelijat!
Olen kiinnostuneena seurannut kommenttejanne. Laitan tänne väliin omankin kommenttini.
Olen ylpeä ja onnellinen saatuani Puupäähattu-palkinnon. Olin yllättynyt kun en osannut odottaa sarjakuvapalkintoa.
Ajattelen tekeväni tarinoita. Kirjoja. Minusta kirjallisuus on ajattelun ja tekemisen vapautta. Tarinaa voi kertoa monin tavoin. Haluan pitää avoimena sen MITEN tarinaani kerron.
Välillä tarina on romaani, pelkkää tekstiä kuten terapiaprosessita kertova romaanini Häpeähäkki, välillä tarina lähestyy sarjakuvaa, käytän sarjakuvan keinoja, aika vapaasti tosin, koska en halua ahtaa kuvia pieniin ruutuihin. (Leskikuningattaren muistelmat, Ystävänä yksinäisyys)
Kuvakirjakerronta voisi kuvata Lemmentanssien tapaa kertoa tarinaa. Mutta sarjakuva tunkee kyllä sinnekin taustalle.
Mun esikuvani tulee kivikaudelta, kreikkalaisista ja roomalaisista ruukuista, egyptin pyramidien taiteesta, Intialaisista miniatyyreistä, varhaisen käsin kirjoitettujen ja upeasti koristeltujen käsikirjoitusten ja pergamettien maailmasta ja vanhemmasta taiteesta. Ne eivät ole nykysarjakuvaa, mutta itseasiassa luen tuota kuvamaailmaa aika paljon sarjakuvan tavoin.
Tekijän pitää tietää perinteet, se perusta jolle oman työnsä perustaa. Sarjakuva on modernia taidetta. En ole kerinnyt vielä sinne asti, mutta kahlaan sarjakuvan ja taiteen alkuajoissa, siinä perustassa joka on kaiken taiteen perusta, myös sarjakuvan, eikä se mielestäni ole huono lähtökohta.
Ehkä se, etten yritä tehdä sarjakuvaa, vaan kertoa tarinaa, voi joskus avata tekemisen tapaa ja purkaa niitä tiukkoja normeja ja sääntöjä joita eri taidemuodot ympärilleen luovat. Sarjakuvalla on omat kerronnan tapansa. Joskus ne säännöt pitää rikkoa ja tehdä vaan päin honkia.
Päin honkia minä kirjoitan romaania, päinhonkia teen kuvakirjaa ja niin käytän sarjakuvaakin työssäni, silloin kun tarina sitä vaatii.
Kirjailijaliitto vastusti kauan mun tapaani tehdä kirjallisuutta. Siellä koettiin isona uhkana sarjakuvan tunkeutuminen kirjallisuuden maailmaan. Puupää löi puupäätään seinään ja mursi seinän. Olen kirjailijaliiton jäsen ja koen olevani kirjailija, joka vastustuksesta huolimatta kertoo tarinoita niin kuin lystää. Hyväksyttiin sitä sitten tai ei. Kuten kertoa tarinaa myös kuvin ja sarjakuvin.
Olen ylpeä saadessani kuulua myös sarjakuvien tekijöihin. Niin kuin sanoin. Tärkeintä on tekemisen ja ajattelun vapaus. Viis säännöistä.
Se mistä olen erityisen onnellinen, on 90-luvulla aloittaneet sarjakuvanpiirtäjätytöt, jotka ovat palkintoperustelujen mukaan saaneet innoitusta työstäni. Minusta on hienoa, että myös tytöt ja naiset ovat löytäneet sarjakuvan ja ovat päässeet myös esiin sarjakuvamaailmassa. Hittovie nyt on päästetty irti myös eläkeikää lähestyvä mummo!
Minulle sarjakuva on esimerkki iloisen anarkian maailmasta. Se mitä eniten arvostan sarjakuvantekijöissä ja se mitä minä olen oppinut sarjakuvantekijöiltä, on tuo keneltäkään lupaa kyselemätön tapa kertoa omaa tarinaansa vaikkapa julkaisemalla omakustanteita. Sarjakuvien omaelämäkerrallisuus kiehtoo minua erityisesti. Ja se, että tämän päivän sarjakuvan tekemisen tekniikoiden skaala on todella omintakeinen ja laaja.
terveisin Tiina Puupää-Pystynen