Muistan jossain haastattelussa 90-luvun lopulla Nizzin kertoneen suunnilleen siihen suuntaan, että Texin lukijoille riittää melko yksinkertaiset tarinat. Tarkkaa sanamuotoa en muista, enkä löytänyt enää tuota haastattelua. Mutta sen muistan, että tuntui siltä kuin Nizzi olisi aliarvioinut lukijoita. Haastatteluissa Nizzi muutenkin antaa itsestään ylimielisen kuvan, sillä hän moittii herkästi muita, esim. Sergio Bonellia ja Mauro Bosellia. Varmasti osin syystäkin. Itsessään hän ei tietenkään näe mitään vikaa. Olen sitä mieltä, että Nizzi muuttui kuuluisan 90-luvun alun burn-outinsa myötä. Tätä ennen tarinat olivat briljanttia ja lähestulkoon sydänverellä kirjoitettuja. Ehkä Nizzi totesi, että vähempi riittää, eikä ladannut tarinoihinsa enää sitä suurinta vimmaa. Pää ei enää riittänyt. Esimerkkitapaus tästä on vaikkapa Mefisto-tarina, jonka suurenmoinen alkupuoli on kirjoitettu ennen romahdusta, kehno jälkipuoli vasta sen jälkeen. Aallonpohja Nizzin tarinoissa tuli vastaan vuosituhannen vaihteessa, jolloin luettavaksemme tuli muutama kelvoton tekele. Mutta tietyn perustason ja uskollisuuden Texille Nizzi on kuitenkin säilyttänyt. Ja kukaties hän on myös kallistanut korvansa varsinkin Italiassa hurjana vellovalle kritiikille, sillä mielestäni tarinat viimeisen 3-4 vuoden aikana ovat olleet erittäin hyviä. Cheyennen tavoin minäkin toivon, että Nizzi pystyisi nyt panostamaan kaikkensa näihin vähiin tarinoihin, jotka hän vuosittain tekee. Toiveeni ovat korkealla!
Toinen asia. Luin minäkin juuri uudelleen tarinan Paluu Pilaresiin. Huomasin sen huomattavasti paremmaksi kuin muistin. Syy tähän on eittämättä piirrosjälki. 90-luvulla tarinaa ensi kerran lukiessani Letterin alkanut alamäki oli niin ilmeinen, että se vei fiiliksen. Mutta nyt, kun Letterin viimeisimmät koukerot ovat tuoreessa muistissa, tämänkin tarinan piirrostaide vaikuttaa kerrassaan mainiolta, vaikka on kyllä todettava, että kaikissa kohdissa kynä ei totellut enää mestarin tahtoa. Aiemmin olen moittinut tarinaa ylipitkäksi (onhan se kaikkien aikojen pisin tex-tarina), ja tästä kannasta en hevillä luovu. Tarinaa lukiessa jokainen kohtaus tuntui kuitenkin ansainneen paikkansa. Mutta yksittäisissä kohtauksissa olisi kyllä ollut karsittavaa. Ruutuja ja kuvarivejä olisi helposti pystynyt napsimaan pois kerronnan siitä lainkaan kärsimättä. Päinvastoin, tiettyä dynaamisuutta olisi voinut tulla lisää. Turhan rönsyilevä kerronta on eittämättä kirjoittaja Sergio Bonellin syy, sillä hänellä oli tapana tehdä isänsä tapaan selkeä kuvakäsikirjoitus, joka ei jättänyt kuvittajalle suuria vapauksia sivutaiton ja kuvakerronnan suhteen. Lisäksi tarinassa tuntui olevan liikaa tautologiaa - jaguaarimiesten hyökkäykset toistuivat turhan samankaltaisina. Jonkun kohtauksen olisi ehkä sittenkin voinut karsia pois. Ilmeisesti S.- Bonellilla ei ollut valmista tarinarunkoa varsinaisen kirjoitustyön alkaessa, vaan tarinan on annettu vapaasti elää ja hengittää sekä rönsyillä kirjoitustyön edetessä. Seurauksena on tämä eittämätön ylipituus, mutta toisaalta myös kiireettömyys. Eikä tarina missään nimessä tylsä ollut. Suorastaan ahmin sitä! Pienistä puutteistaan huolimatta seikkailu on, ehkä ei ihan mestari-, mutta merkkiteos. Eikä pelkästään pituutensa ansiosta. Aihepiiri on tavattoman kekseliäs ja jännittävä. En ollenkaan ihmettele, että se on monien mielestä se kaikkien aikojen paras tarina.
