Kun minua koulussa mainittiin "lahjakkaaksi", ylpistyin, laiskistuin, luulin itsestäni vaikka mitä ja vuosikausia eteenpäin velttoilin ja piirsin huimaavat määrät silkkaa sontaa.
Olen kovasti myöhässä, mutta tuohan kuulostaa minun elämältäni pienellä twistillä.
Syytän mielellään kahden asian yhdistelmää aikaansaamattomuudestani: lahjakkuutta ja laiskuutta. Olen niitä, jotka koulussa selvisivät yrittämättä ja oppivat joka asian perusteet pienellä vaivalla, mutta eivät kuitenkaan koskaan jaksaneet ryhtyä todella harjoittelemaan. Yhdistettynä puutteelliseen tai vääränlaiseen kannustukseen tästä keitosta ongittiin lopulta lahjoistaan syyllisen tietoinen idealisti-pessimisti, joka toisaalta uskoi lujasti, ettei mihinkään Ala-Arvoiseen kannata ryhtyä, mutta ei myöskään jaksanut kuvitella, että tekisi koskaan itse mitään tekemisen arvoista.
Asiasta löytyy nykyään jopa teoria, itsekriittiset perfektionistit saavat kuulemma vähän aikaan, koska eivät koskaan tunne pääsevänsä tavoitteisiinsa. Parasta on olla itsetyytyväinen perfektionisti, eli ihminen, joka asettaa riman korkealle ja kokee sen ylittävänsä. Kuulostaa mahdottomalta, mutta kai sellaisiakin on olemassa...
Mitä piirtämisen oppimiseen tulee, niin lienee mielenterveydelle parempi vaihtoehto, että piirtää ne miljoona paskaa kuvaa kakarana, eli ennen kuin keksii itsekritiikin. Minulla itsekritiikki iski noin 21-vuotiaana. Perfektionismin lakien mukaan vedin myös sen heti äärimmäisyyksiin. Sen jälkeen aikaansaaminen tukahtuikin omaan mahdottomuuteensa. Kun jokaisen kuvan täytyi olla täydellinen, niitä tuli tuotettua vähän, ja yhden piirroksen painoarvo kävi liian raskaaksi itsetunnolle. Mikään ei enää näyttänyt hyvältä. Olisin tarvinnut tukevaa potkua päähän, mutta kukapa minulle olisi sellaisen antanut. Taidekouluja en koskaan käynyt enkä niihin pyrkinyt. Kaiken maailman piirustuskurssitkin olivat vain lahjattomille plebeijeille.
Tarvittiin kahdeksan vuoden piirtämistauko ja persoonallisuuden muutos, ennen kuin opin taas nauttimaan piirtämisestä. Nykyään yritän vaikka hampaat irvessä antaa itselleni anteeksi puutteitani. Määrä on minulle tärkeämpi kuin laatu, silloin yksikään työ ei nouse liian tärkeäksi.
Piirtämisen "mindsettiä" on vaikea kenellekään opettaa, mutta siitä olen samaa mieltä, että teknisiä taitoja ei opi kuin harjoittelemalla. Minä olen lahjakas varmastikin syntyjäni, ei minusta muuten niin vähällä työllä olisi tullut edes jonkinlaista piirtäjää, mutta ennen kuin luovuin ylimielisyydestä ja aloin omin päin opiskella tekniikkaa ja yksinkertaisesti vain piirtää ja piirtää, en osannut juuri mitään -- ja sillä vähällä mitä sain aikaan, ei ollut paljon merkitystä. Yhä etsin tasapainoa kunnianhimon ja piirtämisestä saatavan nautinnon välillä. Ihan paskaa en viitsi piirtää, mutta "julkaisukelpoinen sievä hömppä" riittää minulle. Olisi tietysti kiva olla teknisesti täydellinen, mutta riittää jos osaan piirtää sen verran, ettei se ole aina aivan tuskaa. Silloin ehkä tunnen joskus jopa tyydytystä työni tuloksista.
Mitä tämä pitkä jaaritus kertoo siitä, miten opin piirtämään? No, vaikka että "tuskallisesti"
Joskus sen jälkeen, kun olin alkanut taas piirtää, ymmärsin ettei piirtämisen tarvitse olla minulle syvällistä itseilmaisua, tapa vuodattaa sieluani paperille tai tuottaa jotakin taiteellisesti kestävää. Että itse asiassa voisi olla terveellistä tietoisesti pyrkiä eroon kaikesta taiteellisuudesta. Piirtäminen voi olla vain tapa kertoa tarinoita ja parhaimmillaan tuottaa samalla esteettistä mielihyvää. Tätä tolkutan usein itselleni. Ja lienen sen jo vähitellen oppinutkin.
