Hallelujaa, siskot ja veljet. Haluan todistaa teille. Tai tunnustaa.
Pienenä piirsin pieniä kuvia, mikä kovasti viihdytti niin itseäni kuin koulukavereitani. Alun toisella kymmenellä aloin tajuta, että on olemassa oikeasti sellainen ammatti kuin sarjakuvapiirtäjä, ja aloin suunnistaa määrätietoisemmin eteenpäin kohti tätä alaa.
Yhdet sanoivat, että tosi valmiin näköistä, ja mene tarjoamaan jonnekin. Toiset sanoivat, että pojassa on mahdollisuuksia kehittyä joskus tulevaisuudessa, mutta ei meidän talossa kumminkaan. Lukion jälkeen harkitsin puolivillaisesti eri koulujen pääsykokeita, mutta kun juuri olin päässyt pois koulusta, miksi olisin jatkanut uudessa koulussa? Näin kysyin itseltäni, ja vastasin: Ehei, jääköön! Menin töihin.
Onneksi menin töihin reproon (sellaiseen paikkaan, missä vielä 80-luvulla valmisteltiin kirjapainojen materiaaleja) ja sain nähdäkseni monia hienoja kuvia, mm. Alexander Lindebergin maalaamat Lasten Kalevalan uusintapainoksen guassioriginaalit! Hyvä Luoja,miten upeata, sanoin itsekseni. Ja iltaisin harjoittelin lisää piirtämistä.
Välillä tarjosin kuvia paikkaan jos toiseenkin. Jotkut sanoivat, että valmiin näköistä kamaa, toiset taas, että ei tätä voida käyttää meidän lehdessä kumminkaan. Armeijan jälkeen lähdin pontevasti Belgiaan, koska siellähän ne kaikki ihailemani sarjakuvamestaritkin olivat siihen aikaan. Näytin töitä, ja ystävällisesti minulle sanottiin, että jos olisi kuitenkin parasta kehittää enemmän rutiinia ja pitkällä tähtäimellä sitten... No, Belgia oli kuitenkin paras paikka nuoren miehen oppia tuntemaan eurooppalainen olutkulttuuri ("Niin, teillähän juodaan aina pelkkää vodkaa, vai?") ja sotkeutua ihme virityksiin ihmissuhteissaan.
Palasin Helsinkiin ja touhotin pokkana palanneeni opintomatkalta Belgiasta ja olevani täten nuori mestari, ja hämääntyneinä jotkut kuvatoimittajat jopa antoivat keikkoja. Mainostoimistot tajusin silloin helpoksi rahaksi. 80-luku oli sellaista. Keikkatöissä sain tilaisuuksia tekniikkojen viilaamiseen. Ja sitten tuli se Sindbad.
Suureellisesti suunniteltu animaatioelokuva etsi suomalaisia piirtäjiä, ja sutena sinne ryntäsimme: Murtosaari, Hiltunen, Kivi, minä ja pari muutakin. Ja siinä projektissa oli päälliköinämme niin monta vanhaa, osaavaa taiteilijaa, että ihan häpeän välttääkseni treenasin entistä enemmän. Opin vähitellen piirtämään. Samoin siinä sai samassa työhuoneessa muiden kanssa harjoitettua teollisuusvakoilua: "Mikä toi sun kynä on? Kato hitto, onpa siisti!"
Projektin kaatumisen jälkeen tuli uusia projekteja, ihan siltäkin pohjalta, että minun arveltiin muka oppineen tosi velhoksi alalla työskennellessäni. Ja keikat eri paikkoihin opettivat joka kerta tekemään jotain uutta. Kirjankuvituksia, lehtikuvituksia, mainosleiskoja, ihme höyrypääideoiden toteuttamista. Se on jatkunut tähän päivään.
Syksyllä täytän 40 vuotta. Olen oppimassa piirtämään paremmin. Odotan, että jotkut sanovat kamaa julkaisukelpoiseksi, ja arvaan, että toiset sanovat, ettei nyt meidän lehteen kuitenkaan. Mutta ei vanha enää jaksa niin välittää. Minä vaan piirrän.
Kolmatta päivää flunssassa, kuumeen noustessa on helppo kirjoittaa tajunnanvirtaa. Käsikirjoittajat tuon varmaan jo tiesivätkin..
