Sarjakuvataiteen tila

[Markku Myllymäki]

KH, sinulla on selkeästi sofistikoituneempi maku kuin minulla.  

Minusta tässä on vain sellainen happotestin paikka: jos osaan sarjakuvan luettuani sanoa, mistä se kertoi, tilanne on melko hyvä.

Mutta kun otin minuutti sitten yhden 2004 julkaistun omakustanteen käteeni ja vilkaisin yhtä sarjakuvaanovellia (6 sivua, 12 paneelia), en tajunnut siitä mitään. Jos kuvat olisi sekoitettu keskenään en olisi voinut mistään päätellä että ne ovat väärässä järjestyksessä.

En voi sanoa teosta, novellia enkä tekijää, koska epäilemättä tekijä kostaa verisesti loukkaukseni...  

Siitä, että supersankarit ovat loppuun kaluttuja, taidan olla miltei samaa mieltä. Uutta ja virkistävää tulee harvoin. Mutta kyllä väsyneenäkin se on (minulle) toimiva genre.

Yksi lukee Sotaa ja rauhaa. Toinen (minä  ) roskascifiä. Semmoista se on.

[VP]

Sarjakuvataiteen tila lienee aikas hyvä. Kaikkea löytyy enemmän kuin koskaan. Ei tietysti suomeksi. Ja makukysymyksissä on aina kysymys myös tottumuskysymyksistä. Itse intoilin niistä Dark Knighteistä ja Elektra Assasineista samaan aikaan kun intoilin Joakim Pirisestä, Spiegelmanin Mausista ja Tomi Riionheimosta. Sittemmin sarjakuvien ostomääräni ovat pienentyneet, mutta ilolla jaksan jonkin verran seurata "kenttää". Kyllä minulle on tullut vastaan innostavia tapauksia sekä "taiteilijoista" että "viihdyttäjistä". Ja Suomessa tunkee hyvää materiaalia kanssa koko ajan. Mainitut Marko Turunen tai Matti Hagelberg esimerkiksi. Pauli Kallio tekee perinteistä kerrontaansa vähintäänkin yhtä hyvin kuin 90-luvun alussa. Kansainväliseltä superseikkailukentältä minua on viihdyttänyt kovasti Mike Mignolan Hellboy. Ja Daniel Clowesin superjutun ostan heti kun tulee vastaan ja rahat riittää. Jos tässä jaarittelussa oli joku pointti, niin se, että myös meitä löytyy jotka jaksavat diggailla sekä "epäselvää" taidematskua ja selkeää turpaanvetomeininkiä. Sarjakuva on tällä hetkellä laajemmin tuota kaikkea kuin koskaan ennen.  Siis minun mielestäni.

[Reima Mäkinen]

Moni teistä onkin varmaan jo lukenut vuonna 2002 kirjoittamani jutun, joka julkaistiin siiten jälkeen päin vielä Kvaakissa. Sarjakuva on kriisissä - sarjakuvalla menee hyvin
http://www.kvaak.fi/naytajuttu.php?articleID=21

KH kirjoitti supersankareista:"Kyl maar määki intoilin aikoinaan Sienkiewiczin Elektrasta ja Millerin Dark Knightista, mutta vastaavia kehitysloikkia ei tunnu tulevan nykyään vastaan sillä saralla. Tai no, en kyl väitä olevani nykyskenen asiantuntijakaan."

Ma olen koettanut tässä parin vuoden ajan perehtyä mangaan. Ei se niin KAUHEAN vaikeata ollut. Melkein vaikeampaa on ollut päästä kiinni jenkkiläiseen supersankarisarjakuvaan. Hyvin omanlaisiaan kuvallisia sotkuja ovat molemmat. Tarkoitan, että poikkeavat rauhattomuudessaan eurooppalaisesta mainstreamista.
 
Marvel tavarassa Ultimate Spiderman on ollut ehkä positiivisin yllätys näistä viimeaikaisista. Simppeliä, mutta suht toimivaa. Silti kai moderniakin. Sitähän on tullut suomeksi jo kai ainakin 6 paksua lehteä . Kyllä Marvel on kai palaamassa hieman perinteisempään kerrontaan sen -90 luvun tietokonetykityksen jälkeen jonka Imgaen sarjat aloittivat.

Tämä kirjoitus ei nyt pahemmin liittynyt TAITEESEEN, sori.

[Lurker]

Art Spiegelman pohtii sarjakuvataiteen (ja itsensä) tilaa...
"Olen jäänyt kököttämään työhuoneeseeni monumenttieni kanssa aprikoiden, mitä tulevaisuus tuo tullessaan."
http://www.yaledailynews.com/articles/view/19741

[Reima Mäkinen]

Kun nyt aiheista keskustellaan pitkin ja poikin oli vähän vaikea mieltää mihin tämänkin olisin postannut.
Tämän päivän HS kirjoituksessa Harri Römpötti otti kantaa Kirjallisuus-Finlandia keskusteluun ja siihen miten Tietäväisen kirja oli pudotettu pois. Hän vertasi Sarjakuva-Finlandiaa kirjallisuuden Finlandia -palkintoon ja kirjoitti:

"Kirjallisuudessa vastaava tilanne olisi, jos Finlandiaa tavoittelisivat kaunokirjallisuuden ohella vitsikokoelmat ja viihdelukemistot."

Ajatus ei ole ihan uusi, mutta se sai minut miettimään pitäisikö sarjakuvan sisällä keskustella vielä aiheesta?

Tiedän kyllä että asia on mahdoton. Sarjakuvan kuninkuuslajiksi on vuorollaan väitetty niin pitkää romaania kuin strippiä ja pilakuvaakin. Kaikkien näiden sarjakuvan sateenvarjon alle niputettujen ilmaisun lajien ylivertaisuudelle on löydettävissä perusteluita.

Mutta voidaanko sarjakuvanovellia pitää huonompana kuin strippiä ja pitkää romaania kaikkein parhaana. Eivätkö esimerkiksi Lassi ja Leevi -viihdevitsilukemistot ole melkein minkä tahansa mittarin mukaan korkeatasoista taidetta parhaimmillaan? Onko Römpötti väärässä?

[Timo Ronkainen]

Römpötti sekä on että ei ole väärässä. Sarjakuvastripinhän voi kehittää laadullisesti huippuunsa siinä missä aforismin, esseen, pakinan tai kaskunkin. Suurin osa stripeistä vaan on tauhkaa. Eikä kirjallisuusfinlandiassa kai ole mukana aforismi- runous- tms kokoelmia (vrt. strippikokoomat)? Jerry Cotton voi olla pätevästi ja nokkelasti kirjoitettua viihdettä, mutta eipä sekään notku Finlandiaehdokkaiden joukossa. Hmmm... Eli Sarjakuva-Finlandia voisi keskittyä esimerkiksi vain pitkien albumien tai jopa yksin sarjakuvaromaanien palkitsemiseen.

Timo

[Reima Mäkinen]

Mutta eikös tämäkin asia ole sarjakuvalle aikamoinen riippa? Jos muodosta ei voi päätellä mitään hyvyydestä? Ei mitään osviittaa.

Sitäpaitsi, meiltä muuten puuttuu vakavasti otettavan sarjakuvaromaanin sivuformaattikin. Olisiko se japanilainen (B6) vai jenkkiläinen (B5)? Eurooppalainen (matalaksi leikattu A4) se ei voi olla...

[Timo Ronkainen]

Eihän kirjallisuudessakaan voi tietää onko romaani parempi kuin pakina tai essee tai pienoisromaani tai novelli tai kasku. Tuskin kyse on kuitenkaan ulkoisesta fyysisestä muodosta 
Kun on se viihderomaani jonka joku tuuppaa ulos kerran kaks vuodessa ja sitten sitä "taiteellisempaa" romaanikirjallisuutta. Albumisarja vs. sarjakuvaromaani.

Timo

[Timo Ronkainen]

Tämä viesti on jäänyt ilmaan roikkumaan vaikka koskettaa juurikin tätä nyt ilmassa vellovaa keskustelua. Voisko sen riipasta tänne? Tämä keskustelu pomppii nyt...

Timo

[Reima Mäkinen]

Timo, joo näyttää tämäkin aihe rönsyilevän ketjusta toiseen. Eli kannattaa lukaista ja  tuokin ennen kuin jatketaan täällä.
Tänään Ilkka Malmberg kirjoitti HS:n Lauantaiessee -sarjassa otsikolla Eliitti ja moukat mm. näin:

Kun taideteos nousee niin korkeakulttuuriseksi, että se alkaa viittailla vain toisiin vastaavanlaisiin teoksiin, siitä katoaa kaikki kommunikatiivisuus ja siitä tulee vain kakofoniaa.

Näin lyhyt laina ei tee millään oikeutta sivun mittaiselle tekstille jossa käsiteltiin niin nykymusiikin kuin kirjallisuuden ja teatterinkin ymmärtämistä. Malmbergilla oli mielenkiintoinen näkökulma mm. siinä että miten voi välttyä tulemasta uuden käsittämättömän taiteen ja kulttuurieliitin huijaamaksi?

Mutta että jos yrittäisi pysyä Kvaakin kontekstissa. En tiedä voiko tuota lainattua kohtaa edes yleistää sarjakuvaan. Se kun voi olla epäkommunikatiivista ja käsittämätöntä vaikka ei tahallaan pyrkisikään olemaan vaikeaselkoinen. Siispä, kommentteja tuon Malmbergin kirjoituksen soveltuvuudesta sarjakuvaan ja siitä kuinka korkeakulttuuriseksi sarjakuvat ovat mielestänne pahimmillaan tai parhaimmilla nyt nousseet?

[hdc]

Mulle tulee mieleen tuosta lainatusta kohdasta mieleen sarjakuviin liittyen enemmän jotkut genresarjakuvat kuin varsinainen korkea-populaari-kulttuurin erottelu. Esimes jotkut supersankarisarjakuvat ovat lähteneet vetämään omaa muodollista ja sisällöllistä ilmaisuaan sellaiseksi että taviksilla ei ole asiaa kun eivät osaa ulkoa kustantamon kontinuumia viimeisen 50 vuoden ajalta, sama juttu jossain mangoissa (mm. Oblivion Highin japaninkielisistä ääniefekteistä on juteltu...)

[haplo]

Supersankarit on hyvä esimerkki munkin mielestä. Samoin jotkut eurosarjakuvat jotka viittailee ties mihin toisiin sarjoihin ja tekijöihin. Viimeisin oma kokemus on uusin suomennettu Natasha eli Atolli 66. Myös joku näistä uusista Piko ja Fantasio-jutuista veti viittaukset yli. Noista tulee todellakin kakofoninen olo. Varsinkin jos niihin viittauksiin on tehty alaviitteet selittämään.

[Reijo Valta]

Malmbergilla oli mielenkiintoinen näkökulma mm. siinä että miten voi välttyä tulemasta uuden käsittämättömän taiteen ja kulttuurieliitin huijaamaksi?

Ne taiteilijat on kanssa ihmisiä. Eipä äkkiä tule mieleen sellaista ammattiryhmää, jonka joku jäsen ei olisi joskus muita sahannut linssiin. Jos alkaisi pelätä, että kauppiaat, pankkiirit, byrokraatit, kiinteistönvälittäjät jne hoitavat omia roolejaan yhteiskunnassa ainoastaan muita kusettaakseen, niin mitä elämästä silloin tulisi? Uudet tuotteet jäisivät ennakkoluulojen vuoksi kaupan hyllyihin, rahat sijoittamatta kun ei korkeakorkoisia määräaikaistilejä ole, avustukset hakematta kun kunnanvirastossa ei olisi henkilöä jolta kasvokkain kysyä neuvoa ja asunnot ostamatta ylihintavedätyksen ja homeen pelossa.

Riskinottaminen taidenautinnon saamiseksi on kuitenkin melko pieni verrattuna esimerkiksi vaikkapa opiskelupaikan valintaan. Uusiin taidesarjakuviin voi tutustua ennen ostamista vaikka kirjastossa tai ihan myymälässä. Jos ei nappaa, niin sen voi laittaa takaisin hyllyyn toisen ostettavaksi.

Malmbergin ajatus siitä, että "kaiken" pitäisi olla "kaikkien" ymmärrettävissä, jos ei muuten niin asiantuntijoiden opastuksen avulla, on melkoisen perussuomalainen taidekäsitys. Malmberg itsekin kertoi samassa jutussa, että hän oli huijannut kirjallisuuskriitikkoa itse kirjoittamallaan saarikoskella. Absoluuttisia asiantuntijoita ei ole olemassa, kuten Malmberg on itse todistanut, mutta samassa jutussa hän kaipaa absoluuttista asiantuntijuutta ihmisten opastajiksi siitä mikä on arvostettavaa taidetta ja mikä ei.

Aku Ankan taskukirja on yllättävän hienosti ajanhermolla monissa keskusteluttavissa aiheissa. Uusimmassa (397) käydään sivulla 336 seuraava sananvaihto:

- En ymmärrä nykytaidetta laisinkaan. Tuo taulu on kammottava.
- Se on peili, Hjalmar.


Tuo Reiman lainaama kohta Malmbergin kirjoituksesta on miettimisen arvoinen. Intertekstuaalisuus (viittailu toisiin vastaavanlaisiin teoksiin) on tosin sarjakuvan yksi peruskivistä, ja reilun sadan vuoden kuluessa viittausten verkko on muodostunut melkoisen kattavaksi. Tuntuu vaikealta ajatella sellaisia sarjakuvan sisäisiä viittauksia, jotka kohdistuisivat vain ja ainoastaan toisiin taidesarjakuviin. Ehkä sellaisia on? En tiedä.

[J Lehto]

Malmbergin kirjoituksen tärkein pointti oli minusta juuri tuo kriitikon tehtävä oppaana korkeakulttuuriin. Kaikilla ei ole aikaa tai mahdollisuutta syventyä omin nokkinensa johonkin taiteenlajiin niin syvällisesti että kykenisi välittömästi oivaltamaan jonkun teoksen suuruuden.

Esimerkki: aikoinani hypistelin kirjastossa useamman kerran Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan ensimmäistä osaa "Combray", ja tavasin giganttisia lauserakenteita sen alkusivuilta. Tiesin sen aseman kirjallisuuden kaanonissa, olisin mieluusti astunut sisään sen maailmaan, mutta en yksinkertaisesti tiennyt miten sitä tulisi lukea - ja oliko se sen arvoista.

Sitten sain käteeni Alain De Bottonin erinomaisen kirjan "How Proust Can Change Your Life", joka on oikein viihdyttävä ja viisas opas Proustiin. Se kertoi mitkä olivat kirjailijan taustat ja tarkoitusperät, ja lukuisin esimerkein havainnollisti romaanisarjan viisautta sekä hienoutta. Tuo kirja antoi oikein hyvät eväät, joihin nojautuen pystyin tunkeutumaan romaanin päättymättömiin sokkeloihin. En väitä että se olisi muuttanut elämääni, mutta näköpiirini kyllä avartui ja ajatteluni rikastui.

Niin ettei se Malmbergin kirjoitus minusta ollut mikään omalla junttiudella brassailu tai keisarin vaatteiden huutelu, vaan aidosti kulttuurista kiinnostuneen henkilön toive, että kritiikin ammattilaiset toimisivat suurten massojen ja korkeakulttuurin välittäjinä. Luulisi myös että jokaista taiteilijaa kiinnostaisi saada mahdollisimman paljon ymmärtävää yleisöä. Jos näin ei ole, herää epäilys ettei ole ihan puhtaita jauhoja pussissa.

[Reima Mäkinen]

Malmbergin ajatus siitä, että "kaiken" pitäisi olla "kaikkien" ymmärrettävissä, jos ei muuten niin asiantuntijoiden opastuksen avulla, on melkoisen perussuomalainen taidekäsitys.

En nyt kyllä noin vahvasti tulkitsisi. Osittainhan kirjoitus pohjasi siihen Nyt liitteen jutun synnyttämään kohuun. Malmberg oli rehellinen ja kertoi että ei oppinut ymmärtämään Saariahon sävellystä tai atonaalista musiikkia vaikka mielestään tosissaan yritti. Asiantuntijoiden opastus on toki plussaa, mutta tulkitsin sen kirjoituksen myös niin että hän aprikoi sitä, mitä nykytaiteen ymmärtäminen (tai ymmärtämisen esittäminen) lopulta on.
Varmaankin hyvän taiteen kanssa on totta että mitä kauemmin perehtyy sitä enemmän voi saada irti, mutta totta on myös se että kaikesta ei voi eikä tarvitse pitää. Ehkä Malmberg unohti tämän.

Nyt tuli mieleen että tuon jutun otsikko "Eliitti ja moukat" jollain tavalla liittyi jo sarjakuvaankin taannoisessa taidehiihtäjät vs. fanipojat spekuloinneissa. Tämä jakohan sitten yhteistuumin kumottiin, mutta taas pari vuotta myhemmin joku yritti jotain juopaa hahmottaa. Ja nyt jako ei yllättäen kulkenutkaan perinteisellä Kvaak vs. Sarjakuvaseura linjalla.

Luulisi myös että jokaista taiteilijaa kiinnostaisi saada mahdollisimman paljon ymmärtävää yleisöä. Jos näin ei ole, herää epäilys ettei ole ihan puhtaita jauhoja pussissa.

Anteeksi, mutta en ymmärrä mitä tarkoitat tuossa?