Sarjakuvat ja kirjallisuuspalkinnot

[JussiS]

Tervehdys!

Mietiskelin tätä Tietäväisen kirjallisuuden Finlandiaehdokkuus-ehdokkuutta.

Proosakirjapalkinto sarjakuvalle on minusta kiinnostava kysymys. Milloin sarjakuva on romaani? Onko sarjakuvalle hyväksi olla romaani?  Miksi Musturin ”Samuelin matkassa” ei voi voittaa Finlandiaa mutta Tietäväisen ”Näkymättömät kädet” (teoriassa) voi? 

En siis ole kiinnostunut siitä, onko Tietäväisen teos tarpeeksi hyvä tai onko se parempi kuin joku toinen (sarjakuva)teos, vaan millainen sarjakuva voi täyttää myös proosaromaanin edellytykset? Lisäksi haluaisin herättää huomaamaan, että vain tietynlainen sarjakuva voi olla proosateoksena merkittävä ja että tämä ei missään tapauksessa vähennä muun sarjakuvan arvoa.

Kirjallisuuden Finlandia-palkintoa ei voi voittaa runoteoksella tai novellikokoelmalla tai esim. näytelmäkäsikirjoituksella, vaan nimenomaan romaanilla. Minkälainen sarjakuva on tähän mennessä täyttänyt nämä ehdot? Mitä yhtäläisyyksiä on kirjallisuudenpalkinnon saaneilla sarjakuvateoksilla?

Yritän tarjota kahta parametria, tulen mielelläni tässä tyrmätyksi. Vielä hauskempaa olisi kuulla muitakin mahdollisia ehtoja. 

1)
Ollakseen tarpeeksi romaani, sarjakuva ei saa olla liian sarjakuvallinen, vaan sen on oltava helposti luettava nimenomaan proosan lukemiseen tottuneen lukijan kannalta. Tekstin on siis oltava kerronnan pääosassa.

Aikaisemmin kirjallisuuspalkittuja sarjiksia ovat ainakin Watchmen ja Maus. (Varmasti on muitakin, mutta sivistykseni ei riitä.) Ne molemmat ovat sangen tekstipainotteisia teoksia. Ainoastaan proosaan tottunut lukija lukee ne todennäköisesti jotakuinkin kuvia katsomatta, dialogina. Varsinkin Watchmen käyttää tekstilaatikoita ajoittain samaan tapaan kuin proosassa käytetään minäkertojaa.


2)
Sivumäärä.
Sarjakuvan ainaisena ongelmana on lukunopeuden suhde tehdyn työn hitauteen. Sarjiksessa sivut kääntyvät huomattavasti rivakammin kuin proosaa luettaessa. 48-sivuinen sarjakuva-albumi vastaa ajallisesti lukukokemuksena novellia. Proosakirjallisuudessa romaanin, pienoisromaanin ja novellin raja on haipuva. Novellit julkaistaan yleensä kokoelmina.

Minkä mittainen sarjakuva on romaani? Ratkaiseeko asian sivumäärä vai onko muitakin ehtoja? Ruutumäärä? Sivukoko? Vai voisiko 12-osaista Deathnotea käsitellä yhtenä romaanina?

Rakenteellisesti ja sivumäärältään romaanin kaltaisina kotimaisina sarjakuvateoksina tulevat ensimmäisinä mieleen juurikin Tietäväisen teos ja Ville Rannan ”Sade.” Varmasti monia muitakin on.

3)Näkyvyys(?)
Palkitut sarjakuvat ovat ennen palkintoa olleet huomattavan tunnettuja teoksia. Kirjallisuuspalkinnon voi voittaa hyvinkin tuntematon proosateos, mutta sarjakuvateoksen on jo ennen palkintoa oltava tunnettu.

Sinällään kysymys sarjakuvan romaanillisuudesta on toki triviaali. Eri taiteenmuoto on eri taiteenmuoto. Lähinnä tuon mietelmäni esille siksi, että sarjakuvan rinnastaminen proosaan korostaa vain yhtä tietynlaista sarjakuvan tekemisen (ja lukemisen) tapaa. Erinomainen sarjakuva voi olla ei-tippaakaan-proosakirjallisesti-merkittävä. Mutta erinomainen sarjakuva voi MYÖS olla proosakirjallisesti merkittävä

Sarjakuvan valitseminen proosapalkinnon saajaksi on nimenomaan proosakirjallisuuden, ei sarjakuvan ongelma. Proosankaltaisuus tulee sarjakuvaan toivottavasti ikään kuin "vahingossa", juuri siihen teokseen sopivimpana kerronnan tapana.

Toivottavasti Tietäväisen erinomaisen sarjakuvan menestys ripottelee ostajia ja varsinkin apurahoja monille sarjakuvatekijöille.

Ainiin!
Kari Hotakaisen uusi teos on niin taitava, että sille pitäisi antaa sarjakuva-finlandia.

[Lurker]

Eihän kirjallisuudessakaan voi tietää onko romaani parempi kuin pakina tai essee tai pienoisromaani tai novelli tai kasku. Tuskin kyse on kuitenkaan ulkoisesta fyysisestä muodosta  
Kun on se viihderomaani jonka joku tuuppaa ulos kerran kaks vuodessa ja sitten sitä "taiteellisempaa" romaanikirjallisuutta. Albumisarja vs. sarjakuvaromaani.

Nythän on viihderomaani Finlandia-ehdokkaana, Lailan Katariina-kirja. Hirvisaari menee Venäjän keisarinnan sieluun, todettiin kyllä.

Tokihan nykyään on paljon elämäkerta- ja omaelämäkertasarjakuvia, jotka eivät ole fiktiota, paitsi että usein ovat, Syliinvaellukset ja muut.

Sarjakuvanovellit voivat olla todella hienoja tunnelmapaloja, kuten nyt vaikka Niemensivun Aavepianisti.

Kaikkia niitä on nyt samassa kisassa Sarjakuva-Finlandian ehdokkuudesta. Mutta eivät ne samalta viivalta lähde, vaikka maali on sama kaikille.

Kakka-Ukosta en ole varma mitä lajia se edustaa...

[Timo Ronkainen]

Nythän on viihderomaani Finlandia-ehdokkaana, Lailan Katariina-kirja. Hirvisaari menee Venäjän keisarinnan sieluun, todettiin kyllä.

Niin no aina on joku rajainkolistelija. Olihan Sinisalokin genrefiktiota, mutta kyse on aina laadusta loppupeleissä ei genrestä. Elikäs siis ollen esmes Vares-kirja ei varmaankaan pätevöidy Finlandiaehdokkaaksi, mutta se ei sano sitä etteikö yksityisetsivästä kertova kirja voisi olla kirjallisesti hieno ja loistava romaani.

Timo

[Lurker]

Sinisalon Finlandia-voittaja Ennen päivänlaskua ei voi alkaa saada hissukseen klassikon aseman. Katsotaan nyt sitten viidenkymmenen vuoden päästä kuinka kävi...

Sitä on myös käännetty ulkomaan kielille ja elokuvaoikeudetkin on myyty. Leffaa ei ole kyllä kuulunut (Carter Smithiltä, nimellä Troll). Ehkä se sieltä vielä tulee!

Sarasvatin hiekkaa se vasta olikin palkinto- ja ehdokasrohmu.  Vuonna 2005 se oli Finlandia-palkintoehdokas ja voitti vuoden 2006 Tähtivaeltaja-palkinnon. 2009 Sarasvatin hiekkaa -sarjakuva-albumi voitti Sarjakuva-Finlandian ja Isomäki sai tietokirjallaan vielä Warelius-palkinnon. Kova putki.

[JanneT]

Maailmanparhaudestaan huolimatta kotimaiset sarjakuvapiirit ovat sen verran pienet ja vuosittaisten kustantajan julkaisemien kotimaisten sarjakuvien määrä niin suppea etten lähtisi palkintoa sen enempää pilkkomaan tai rajailemaan. Pitäisikö sitten perustaa joku Strippi- ja huumorisarjakuvafinlandia erikseen? Ja koska stripit ja huumorisarjikset eivät aina ole sama asia niin noillekin erikseen. Ja Lastensarjakuvafinlandia vielä päälle niille vuosille kuin sellaisia satutaan yli 1 teos julkaisemaan. Ja selkeyden vuoksi Kakkasarjakuvafinlandia vielä kaupan päälle. Koska rahaa tuskin on tiedossa sen enempää jaetaan vain tuo palkintosumma näiden kesken niin saadaan viisi 1000 euron arvoista sarjakuvafinlandiapalkintoa Suomeen. On se nelinumeroinen luku kuitenkin.

[Emppu]

1)
Ollakseen tarpeeksi romaani, sarjakuva ei saa olla liian sarjakuvallinen, vaan sen on oltava helposti luettava nimenomaan proosan lukemiseen tottuneen lukijan kannalta. Tekstin on siis oltava kerronnan pääosassa.

Jumalauta, mikä se sarjaKUVALLISUUS on tällaisessa sarjakuvassa, missä teksti on pääosassa? Mikä helvetti siitä tekee sellaista sarjakuvaa, joka toimii sarjakuvana, ja jonka voi mitenkään luokitella sarjakuvaksi? Se sarjakuvallisesti helvetin huonoa kerrontaa ja raiskausta koko sarjakuvakerrontaa kohtaan, jos sarjakuva toimii ainoastaan dialogina, eikä sinä keinona, mihin sarjakuva sekä tekstin että kuvan puitteissa voi luoda omalaisensa kerrontatyylin. Jos on niin urpoa sakkia, ettei viitsi kuvia katsella, haistakoon kukkanen ja pitäkööt pitkät nenänsä pois sarjakuvista, jos ei puolta aivosolua viittii antaa kuville sijaa.

Huonosta kerronnasta ei saisi palkita, etenkään, jos on kyseessä kaksi eri kerrontamuotoa. Watchmenille on näin käynyt, koska se vasta on huono sarjakuva. "Tee huono sarjakuva, niitä mainetta". Tietäväisen romaani ei tätä ollut ja toivon hartaasti, ettei kukaan nyt lähde tekemään tarinoita sarjakuviksi, jotka olisivat sarjakuva-alalle enemmänkin palvelus kirjoittaa sitten suoraan proosana.

[Curtvile]

Huonosta kerronnasta ei saisi palkita, etenkään, jos on kyseessä kaksi eri kerrontamuotoa. Watchmenille on näin käynyt, koska se vasta on huono sarjakuva. "Tee huono sarjakuva, niitä mainetta". Tietäväisen romaani ei tätä ollut ja toivon hartaasti, ettei kukaan nyt lähde tekemään tarinoita sarjakuviksi, jotka olisivat sarjakuva-alalle enemmänkin palvelus kirjoittaa sitten suoraan proosana.

me kaksi ollaan kyllä luettu ihan eri Watchmen, se kun on minusta  yhä tarinana/kertomuksena vertailukelpoinen paitsi muun sarjakuvan myös muun kuvataiteen ja kirjallisuuden ja elokuvan kanssa.

Mutta sinulla ei ole velvollisuutta pitää tarinasta.

Sinä puhut hyvin loogisesti sarjakuvan KUVAllisesta puolesta mutta sarjakuvan kuvallinen ilmaisu on vain osa sitä joskus puolet, joskus enemmän, joskus vähemmän.
Sarjakuvailmaisu kun voi olla täysin sanatonta mutta sen ei tarvitse olla siinä voi olla lisätasojakin, edellinen ruutu ja seuraava ruutu dialogi tekstilaatikko infoamassa tai kertomassa toista samanaikaista tasoa.

Sarjakuva on kuvataidevetoista mutta se ei ole sen ainoa määrittävä kriteeri.
tässä toisessa ketjussa käsitellään samaa asiaa jakaen "kuninkuuslaji" eri alaformaatteihin stripit, novelli, romaani.
Jokainen tajuaa että strippi on sarjakuvaa ja 300+sivuinen sarjakuvaromaani/albumi on sarjakuvaa, mutta ne toimivat eri mekaniikalla.
Totta, Johnny Hazard, Modesty Blaise ja Terry and the pirates ovat myös jatkuvajuonisia mutta niissäkin näkyy muodon asettamat ulkoiset vaatimukset jota kyselit eurooppalaisissa sarjakuvissa
Johnnyt ja Modestyt ovat kuitenkin vähemmistö siitä sarjakuvasta jonka rajat ovat sanomalehtirivin määräämät. noin 3 ruudun maksimissa kerrotaan eri tavalla.

Mikä oli pitkän vuodatukseni näkökulma?
Muoto ei ratkaise, sisältö ratkaisee.
Ja sillä tekstillä voi muuttaa kokonaan kuvan sisällön.
Kuva on vain yksi koodin tason, teksti toinen mutta niillä on vaikutussuhde. Ja kun kuvia joissa on(tai ei ole) sanoja on sarjallisesti kertomassa tarinaa se on sarjakuvaa.

Pahin tilanne tulee jos kirjoittaja ja kuvittaja kokevat molemmat olevansa rocktähtiä ja yrittävät osoittaa omaa etevyyttään yli toisen, vaikka molempien pitäisi olla kuten tekstaaja: täysin näkymätön ja huomaamaton tehdessään työnsä kuten pitääkin.

jos kohta romaanimaisuuteen ei päde "tekstin on oltava pääosassa"
TARINAn on oltava pääosassa.

Kirjallisuuden Finlandia-palkintoa ei voi voittaa runoteoksella tai novellikokoelmalla tai esim. näytelmäkäsikirjoituksella, vaan nimenomaan romaanilla. Minkälainen sarjakuva on tähän mennessä täyttänyt nämä ehdot? Mitä yhtäläisyyksiä on kirjallisuudenpalkinnon saaneilla sarjakuvateoksilla?

oletan että puhut nyt vain kotimaisesta tarjonnastaehdot täyttävien kohdalla muutoin foorumin softa kaatuu listaamisen vaatiman merkkimäärän ja viestien määrän ylittyessä. Vai?

Pakko nostaa semantiikka esiin: Finlandian myöntöperuste on ansioitunut romaani.
Romaanista ei ole definitiivistä määritelmää ja runouden eriyttäminen on vain eepoksen ja romaanin raja-aidan ylläpitoa.
Lanseerattu termi graphic novel (miten sattuu käännetty, mutta tätä tarkoitusta varten) Sarjakuvaromaani joka palaa viestin aiempaan teemaan, muoto.

Useimmille nykykäytössä sarjakuvaromaani on laadullisesti parempaa kuin pelkkä sarjakuva (ei, vieläkään kaikkia ei vaan voi auttaa) mutta alunperin se oli formaatti, selkeämmin avoin formaatti.
Albumi ja lehtipituudesta oli parametrit kuten stripistäkin, tarkka tietty sivumäärä joka saneli albumin/lehden  pituuden kuten 22 sivua/48sivua.
Sarjakuvaromaanin muutos oli että yksien kansien sisällä on kaikki sivumäärä on toissijaista.

jotta keskustelu ei menisi liian helpoksi yksittäisen teoksen sivumäärä ei ole ainoa määre. Neil Gaiman voitti World Fantasy Awardin  novelliluokan Sandman #19lla jonka jälkeen sääntöjä rukattiin ja sarjakuva sai oman erityisluokkansa.
Sarjakuvan pituus ja varsinkin yhden tarinan jakautuminen pienempiin osiin, lehdet albumit, on romaanin määritteen kanssa yhdenmukainen.
On olemassa romaaneja jotka julkaistaan luku kerrallaan ja romaaneja joiden luvut ovat itsenäisiä tarinoita vaikka ovat osa suurempaan kokonaisuutta.

tässä mielessä 12 osainen Death note on hyvin selkeästi romaani sitä vain ei ole , sikäli kun tiedän, julkaistu Luupäiden (Bone) tapaisena yhtenä järkäleenä myös.

toistan:Romaani ei ole laadullinen määre vaikka sitä mielikuvaa halutaankin ruokkia.

Lurkerin lause

Kaikkia niitä on nyt samassa kisassa Sarjakuva-Finlandian ehdokkuudesta. Mutta eivät ne samalta viivalta lähde, vaikka maali on sama kaikille.

on osuva. Se ei silti takaa että kisa olisi oikein organisoitu saati tasapainotettu kaikille.

Nyt ollaan sarjakuvafoorumilla. Minun on helppo allekirjoittaa mm tämä mutta kirjallisuutta harrastavien joukossa se ei ehkä ole niin helppoa.
Osalle varmsti on.

Minusta isompi ongelma on ihan toisaalla mm. Römpötin kommentissa omista sarjakuvapalkinnoistamme kuin tässä ketjunavauksessa.

[Emppu]

me kaksi ollaan kyllä luettu ihan eri Watchmen, se kun on minusta  yhä tarinana/kertomuksena vertailukelpoinen paitsi muun sarjakuvan myös muun kuvataiteen ja kirjallisuuden ja elokuvan kanssa.

Mutta sinulla ei ole velvollisuutta pitää tarinasta.

Sinä puhut hyvin loogisesti sarjakuvan KUVAllisesta puolesta mutta sarjakuvan kuvallinen ilmaisu on vain osa sitä joskus puolet, joskus enemmän, joskus vähemmän.
Sarjakuvailmaisu kun voi olla täysin sanatonta mutta sen ei tarvitse olla siinä voi olla lisätasojakin, edellinen ruutu ja seuraava ruutu dialogi tekstilaatikko infoamassa tai kertomassa toista samanaikaista tasoa.

Sarjakuva on kuvataidevetoista mutta se ei ole sen ainoa määrittävä kriteeri.
tässä toisessa ketjussa käsitellään samaa asiaa jakaen "kuninkuuslaji" eri alaformaatteihin stripit, novelli, romaani.
Jokainen tajuaa että strippi on sarjakuvaa ja 300+sivuinen sarjakuvaromaani/albumi on sarjakuvaa, mutta ne toimivat eri mekaniikalla.
Totta, Johnny Hazard, Modesty Blaise ja Terry and the pirates ovat myös jatkuvajuonisia mutta niissäkin näkyy muodon asettamat ulkoiset vaatimukset jota kyselit eurooppalaisissa sarjakuvissa
Johnnyt ja Modestyt ovat kuitenkin vähemmistö siitä sarjakuvasta jonka rajat ovat sanomalehtirivin määräämät. noin 3 ruudun maksimissa kerrotaan eri tavalla.

Mikä oli pitkän vuodatukseni näkökulma?
Muoto ei ratkaise, sisältö ratkaisee.
Ja sillä tekstillä voi muuttaa kokonaan kuvan sisällön.
Kuva on vain yksi koodin tason, teksti toinen mutta niillä on vaikutussuhde. Ja kun kuvia joissa on(tai ei ole) sanoja on sarjallisesti kertomassa tarinaa se on sarjakuvaa.

Pahin tilanne tulee jos kirjoittaja ja kuvittaja kokevat molemmat olevansa rocktähtiä ja yrittävät osoittaa omaa etevyyttään yli toisen, vaikka molempien pitäisi olla kuten tekstaaja: täysin näkymätön ja huomaamaton tehdessään työnsä kuten pitääkin.

jos kohta romaanimaisuuteen ei päde "tekstin on oltava pääosassa"
TARINAn on oltava pääosassa.

En mä tarinasta valittanut, vaan sen kerronnasta. Miksi hypettää sarjakuvatarinoita, jotka ontuvat kerronnalla? Se on huonoa sarjakuvakerrontaa, jos sen voi ilman kuvia kertoa. Se, onko tarina hyvä tai huono, ei siinä vaiheessa vaikuta tippaakaan, jos se ei toimi kontekstissaan. Mitä Watchmen ei mielestäni tee ja todella hieno esimerkki, miksi kirjallisuuden osalta voidaan paukutella henkseleitä. Äärimmäisen hieno osoitus Mooren ihme nippelikikkailusta, jolla ei ole pidemmällä juoksulla niinkään väliä sarjakuvakerronnassa (ja nyt en puhu tosiaankaan siitä merirosvo-osiosta laisinkaan).
Kyllä elokuvissakin kerrotaan hyviä tarinoita, mutta jos ne eivät toimi kontekstissaan, pitäisi todellakin miettiä, oliko elokuva se oikea tapa toteuttaa tarina. Samoin kuin minkä muun tahansa kerrontamuodon osalta. Tietenkin, on tekijöihin vaikuttamattomia asioita kuten budjetit ja aika, jonka avulla voidaan turvautua johonkin toiseen, kun tehtäisiin se, mitä oikeasti halutaan. Se on kuitenkin karhunpalvelus sarjakuvakerrontaa kohtaan, jos nostetaan sellaisia teoksia, joille sarjakuvakerronta on täysin toissijainen asia, kunhan tarina on ok. Maailma on täynnä hyviä tarinoita, joissa tarvitaan luettavan myös kuvia samalla intensiteetillä, mitä puhekuplia, että ymmärtää tarinan. Se on mun mielestä sarjakuvaa parhaimmillaan, ja ihmettelen, miksi sellaista ei saisi arvostaa kerrontana sarjavakuvassa yli muiden. Kivoja tarinoita, joissa on kuvia, on jo nyt ihan liikaa, mutta sarjakuvakerronnalla toimivat tarinoita paljon vähemmän.

(Ja nyt puhun sellaisesta kuvallisesta lähtökohdasta, jossa koen storyboarding olevan se yksi merkittävä tekijä, mistä sarjakuvan kuuluisi erottautua visuaalisin kerrontakikoin.)

Muistan sellaisen kirjan, missä sivu sivulta hai kasvoi kasvamistaan aina luvun aluksi. Hai oli rakennettu typografiasta. Mikä estäisi tämän tyyppisen romaanin osallistumatta Sarjisfinlandiaan? Kerronta, eikä tarina. Miksi Tietäväinen tuli diskatuksi? Kerronta, eikä tarina. Miksi nämä kannattaisi nähdä erillisinä? Koska ne on edelleenkin kaksi eri kerrontaa, kuten teatteri ja runous. Tai mistä minä tiedän, jos yrität arvostella noita samoilla meriitein.

[Toni]

En mä tarinasta valittanut, vaan sen kerronnasta. Miksi hypettää sarjakuvatarinoita, jotka ontuvat kerronnalla? Se on huonoa sarjakuvakerrontaa, jos sen voi ilman kuvia kertoa.

Mutta eikös juuri Watchmen ole malliesimerkki siitä, kuinka tarkasti & huolella kuvat ja niiden sisältö ja suhde toisiinsa - myös tarinan suuremman kaaren kantilta - on mietitty? Pienimpiäkin yksityiskohtia myöten.

Eipä taida Bryan Talbotin ohessa olla toista sarjakuvantekijää kuin Alan Moore, joka kiinnittää noin paljon huomiota juuri sarjakuvansa kuvalliseen kerrontaan.

[Emppu]

Mutta eikös juuri Watchmen ole malliesimerkki siitä, kuinka tarkasti & huolella kuvat ja niiden sisältö ja suhde toisiinsa - myös tarinan suuremman kaaren kantilta - on mietitty? Pienimpiäkin yksityiskohtia myöten.

Eipä taida Bryan Talbotin ohessa olla toista sarjakuvantekijää kuin Alan Moore, joka kiinnittää noin paljon huomiota juuri sarjakuvansa kuvalliseen kerrontaan.

Se on teoriapitoisesti kyhätty väkerrelmä, joka ei toimi lukijalle mitenkään intuitiivisesti. Tarina toimii yksinään, mutta ei kuvakerronta. Kuten käyttöliittymäsuunnittelusta tuttu sananparsi:"Käyttäjä on jumala", Moore julistaa olevansa itse jumala, eikä lukijan, joka pitäisi sellainen olla. Aika pitkälle menee samaan kastiin "Jos et näe tässä jotain hienoa, niin se on sinun vikasi"-taiteessa. Eli sinne samaan kastiin pioneeritöiden ja taidekokeilujen kanssa, joista on joko hyötyä muille...tai sitten ei. *trollolol*

Jos sarjakuvaa haluaa lukea kuin kuvataidetta, se on jokaisen oma perversio. Se ei ole hyvää kerrontaa kontekstissaan (sarjakuva), jos kerronnan tajuaminen pitää niin kiinteästi lainata jostain muualta kuin luoda sellaista itse.

[Toni]

Se on teoriapitoisesti kyhätty väkerrelmä, joka ei toimi lukijalle mitenkään intuitiivisesti. Tarina toimii yksinään, mutta ei kuvakerronta. Kuten käyttöliittymäsuunnittelusta tuttu sananparsi:"Käyttäjä on jumala", Moore julistaa olevansa itse jumala, eikä lukijan, joka pitäisi sellainen olla. Aika pitkälle menee samaan kastiin "Jos et näe tässä jotain hienoa, niin se on sinun vikasi"-taiteessa.

Jos sarjakuvaa haluaa lukea kuin kuvataidetta, se on jokaisen oma perversio. Se ei ole hyvää kerrontaa kontekstissaan (sarjakuva), jos kerronnan tajuaminen pitää niin kiinteästi lainata jostain muualta kuin luoda sellaista itse.

Hienoa, että maailmassa on edes yksi ihminen, joka tietää totuuden aina ja aivan kaikesta meidän muiden puolesta.

Kumarran syvään suuren viisautesi edessä ja katoan hiljaisuuden luostariin loppuelämäkseni pohtimaan näitä helmiä. Vähempi aika tuskin riittää niiden ymmärtämiseen tai sisäistämiseen. Olen selvästi pahimmanlaatuinen inuiitti.

[Curtvile]

Siinä olet oikeassa että kerronta ja tarina ovat kaksi eri asiaa ja kerronta on muutakin kuin valittu lajityyppi, sarjakuva, elokuva, kirjallisuus, runous.
Luulen että tarkoitat kerronnalla juuri sitä miten tarina/kertomus on kerrottu, mitä painotetaan.
Kaksi eri sarjakuvantekijää kertoo tismalleen saman tarinan valikoiden aivan eri asiat, sävyt jne.

Watchmen-näkökohtaasi en tajua, itselle kun se on myös Dave Gibbonsin suurtyö ja siinä kuva kertoo siinä missä tekstikin. Ja ne kertovat samaa tarinaa, yhteistyössä.
Tosin tästä me kaksi voimme sitten jatkaa vaikkapa Watchmen ketjussa.
Kah Toni ehti ensin.

Minusta kysymys oli alunperin mikä tekee jostain sarjakuvasta romaanin, eli kysyttiin mikä erottaa sen rakenteellisesti muusta sarjakuvasta.
Minustakaan kyseessä ei ole se että sen on oltava vain tekstipainotteinen. Shaun Tanin Arrival on nimeään lukuunottamatta tekstitön mutta romaanimuotoinen sikäli kun sen määrittelen, tarinansa perusteella.
Kaikki eivät ole Shaun Taneja tai Moore-Gibbons-Higgins rytmiryhmiä, eikä tosiaan tarvitsekaan, sarjakuvaa kun on monenlaista.

Suomessa minusta on joitain sarjakuvaromaanin pioneereja joita ei ole mainittu ennen muuta Timo "Timppa" Mäkelä.
Vaaleanpunainen pilvi on selkeästi yksi näitä kotimaisen sarjakuvaromaanin prototyyppejä joista moni minun mielestäni on ottanut mallia.
Silti huomaan että itse koen alunperin sanomalehtistripiksi tehdyn Kalliokadun bluesin olevan ehyempi romaanimainen kokemus kuin vaaleanpunaisen pilven, kuolemattoman mestariteoksen tai Emil &Sofin.

En silti usko että kyseessä on sarjakuvallisen kerronnan ero vaikka noissa on ilmeinen erokin (antropomorfismi).Ero on itse tarinassa.

Olen omasta mielestäni suuri sarjakuvan ystävä, mutta kuten elokuvassa ja kirjallisuudessa myös sarjakuvassa on enemmän kuin yksi kerronnan tapa. Komediat, tragediat, draamat, eri genret käyttävät eri metodeja. eri tekijät käyttävät eri menetelmiä päästäkseen  siihen mitä haluavat sanoa.

Sen myönnän että minulle on sama onko kyseessä musiikki, elokuva, kirjallisuus, nykytanssi, maalaus, veistos vai sarjakuva jos sen tarinan ja sanoma koskettavat minua, hyvässä tai pahassa.
Ja aivan sama miten teknisesti onnistunut tai taiteellisesti korkealentoinen tahi muotovalio tyypistään, kaikkien arvostama" klassikko"  jos se on ontto ja mitäänsanomaton.

[Emppu]

Hienoa, että maailmassa on edes yksi ihminen, joka tietää totuuden aina ja aivan kaikesta meidän muiden puolesta.

Kumarran syvään suuren viisautesi edessä ja katoan hiljaisuuden luostariin loppuelämäkseni pohtimaan näitä helmiä. Vähempi aika tuskin riittää niiden ymmärtämiseen tai sisäistämiseen. Olen selvästi pahimmanlaatuinen inuiitti.

Sitten itketään, ettei sarjakuvaa arvosteta. Eipä, kun ei viititä luottaa siihen, että sarjakuvakerronta toimisi omana itsenään ottamatta persiiseen kirjallisuudelta, kuvataiteilta tai elokuvalta. Ei se mua haittaa, että sarjakuva kerrontamuotona on alistettu ja raiskattu, jos ihmiset niin haluavat ajatella, mutta hieman skitsofreeniselta näyttää.

Gibbons toimii kuvituksena, mutta huom. kuvituksena. Ei kerrontana. That's fucking it. Onhan se kai joku taidemuoto, mutta en kehtaisi kutsua kuvakirjamaista sekasikiötä sarjakuvaksi.

[Curtvile]

Gibbons toimii kuvituksena, mutta huom. kuvituksena. Ei kerrontana. That's fucking it. Onhan se kai joku taidemuoto, mutta en kehtaisi kutsua kuvakirjamaista sekasikiötä sarjakuvaksi.

Ole hyvä ja jatka tästä Watchmenin omassa ketjussa
varoitan että omaan tismalleen päinvastaisen kannan.

[Timo Ronkainen]

Tietysti vois nähdä että Mooren kerronta katkeilee niissä kohtauksissa, missä käytetäänkin yhtäkkiä jotain muuta kuin sarjakuvaa. Tuleekin lehtileikkeitä ja kokonaisia artikkeleita ja kirjojen lukuja ja mitä vielä. Itse asiassa ikivanha kikka. 1800-luvun romaaneissa luettiin kirjeitä, päiväkirjaotteita, lehtiotteita yms. Sarjakuvassa homma mahdollistuu entistä konkreettisemmin. lehtileikkeet näyttää lehtileikkeiltä, päiväkirjan sivut on käsin kirjoitettuja, päiväkirjan välissä on valokuvia tai mitä vaan, jolla voi kertoa vaihvihkaa jotain lisää.
Vai onko vika muka Gibbonsin tavassa kertoa (so. käyttää kuvia)?

Timo

Edit. Aäh Watchmenin omassa ketjussa... Mutta voihan tämä käydä yleisempänäkin kertomisen tavan pohdintana. En siirrä.

T