Ritari Aymar de Bois-Maury ja hänen aseenkantajansa Olivier jatkavat loputonta toiviomatkaansa kohdaten uusia kulkijoita taipaleellaan.
Viikatemies ratsastaa mukana.
Bois-Mauryn tornien dekalogin neljäs osa, Reinhardt, on suoraa jatkoa edelliseen albumiin, Germainiin. Suurin osa esiintyjistä kumartaa ja poistuu näyttämöltä, mutta keskushahmot ritari Aymar de Bois-Maury ja hänen aseenkantajansa Olivier jatkavat loppumatonta toiviomatkaansa kohdaten uusia kulkijoita taipaleellaan. Erityisesti Olivier saa lisää syvyyttä hahmoonsa ja hän saa luvan edustaa maalaisjärkeä kaiken ritarikouhotuksen keskellä. Maantieteellisesti liikutaan Urumeajoelta kohti vuoria, Pyreneitä.
Tarinassa nimiosassa vieraileva ritari Reinhardt on luonteeltaan Aymarin vastakohta, korskea ja kiittämätön. Mutta vaikka he tuntevatkin suurta vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan, heidän asemansa ritareina pakottaa heidät käyttäytymään ehdottoman koodistonsa mukaisesti. Hermann osaa harvinaisella tavalla eläytyä, ja saa lukijankin eläytymään, keskiajalla elävien ihmisten mentaliteettiin, kuviteltuun mielenmaisemaan. Uurteiset kasvot ovat ilmeikkäitä.
Hermannin sankarit eivät ole nykyihmisiä menneisyydessä, vaan he toimivat ja ajattelevat aikakautensa arvojen ja tapakulttuurin mukaisesti. Vaikka pääpari ei ulkoisesti muistuta ollenkaan Cervantesin Don Quijotea ja Sancho Panzaa, yhtä lailla Aymar ja Olivier ovat niin kiinni rooleissaan, että ylevä käytös, varsinkin ritarin, saa koomisia piirteitä. Viimeisen sivun viimeisten ruutujen värien hiipuminen hävittää loputkin ritariromantiikan rippeet. Aikaisemmasta kaarisiltakohtauksesta tulee mieleen Hal Fosterin Prinssi Rohkea, joka laulavalla miekallaan kävi päin hunneja, mutta nyt tappaminen näytetään teurastuksena, ei ylväänä taistona.
Yliluonnollinen elementti tuodaan tarinaan kulkuritytön muodossa, alussa hienovaraisesti mutta kohtaus kohtaukselta taikaa on enemmän. Tytön suojelijan, salaperäisen liljankukkia pitelevän rouvan, olemus jää kutkuttavaksi salaisuudeksi. Nämä ilmestykset tapahtuvat aina, kun apua eniten tarvitaan – kyseessä on siis eräänlainen deus ex machina, hyvin tyylikkäästi toteutettuna. Myös kuolema vaanii kaiken aikaa, hengenlähtö voi sattua kenen tahansa kohdalle joko miekanpistosta tai sitten rutosta; kummatkin ovat yhtä vaarallisia, musta mieli ja musta surma.
Suurin osa tarinasta tapahtuu alun majatalojen jälkeen luonnon keskellä, lumisilla vuorilla ja sumuisissa metsissä; maisemat ovat kuin lavasteita niin että ulkoisesti hyvinkin eeppiseltä näyttävä kerronta tulee lähelle kuin intiimiteatteri. Värit hehkuvat tummina tai heleinä tunnelmaa luoden. Jokaisen sivun viimeinen ruutu on merkityksellinen juonenkäänteen kannalta tai muuten niin dramaattinen, että sivu kääntyy kerkeästi, kun ahnas lukija haluaa tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Eurooppalaisista albumisarjakuvista niin tuttuja monisanaisia tekstilaatikoita ei tarvita, kuvat ja dialogi riittävät. Toimintakohtauksissa kerronta hidastuu ja ruutuihin on poimittu filmaattisesti leikattuja yksityiskohtia.
Kirsi Kinnusen laadukas suomennos on luontevaa ja taitavasti puhekupliin sovitettua. Hermannin käsikirjoitus ja kuvitus on suvereenia sarjakuvaa, kaikki on viimeistä piirtoa myöten mestarin työtä.
Bois-Mauryn tornit 4 – Reinhardt
(Sininen Jänis 2020, alk. Les Tours de Bois-Maury, T4. Reinhardt)
Taide ja teksti: Hermann
Suomennos: Kirsi Kinnunen
Ladonta ja taitto: Jarmo Laakso
48 ss., 226 x 301 mm, kovakantinen, 4-v.
Painettu Sloveniassa
ISBN: 978-952-7265-07-9
Keskustele Bois-Mauryn torneista Kvaakissa
Ks. myös arvostelut Bois-Mauryn tornit 1, Bois-Mauryn tornit 2 ja 3 ja Bois-Mauryn tornit on vuoden 2018 paras käännössarjakuva