Kategoria: Kolumnit

Idea Paulaharjun Tunturien yöpuolen sarjakuvittamisesta oli Lauri Pitkäsen. Idea sai alkunsa Lapin yliopistossa marraskuussa 2016 uskontotieteilijä Juha Pentikäisen luennolla. Hän mainitsi Paulaharjun kirjan, ja Pitkäsen piti etsiä se heti käsiinsä. Tarinat tempaisivat Pitkäsen mukaansa, vanhan emeritusprofessorin vinkki oli hieno. Niiden pohjalta piti saada jotakin aikaiseksi.

Tunturien yöpuolessa on viisitoista tarinaa, joten kokonaisuuden jakaminen usean tekijän kesken tuntui luontevalta. Mukaan Pitkänen pyysi sarjakuvataiteilija Petri Hiltusta, kuvataiteilija Jouko Alapartasta ja Elsa-Maria Kaulasta. Hiltuseen Pitkänen oli tutustunut Helkavirsien sarjakuvaversion tekemisen yhteydessä. Rovaniemeläinen Alapartanen innostui ideasta, ja kehitteli tarinoihin öljymaalauskuvituksen. Äkäslompolosta lähtöisin oleva Elsa-Maria Kaulanen teki sarjakuvansa digitaalisesti piirtäen äitinsä Lea Kaulasen nukkeihin pohjautuen. Lopputuloksessa on mukana kaksitoista Paulaharjun tarinaa.

Paulaharjun kirjan tarinat perustuvat hänen Ruijan keruumatkoillaan kuulemiin myyttisen Pohjolan kansantarinoihin. Niiden perusteella syntyi tekijän ainoa kaunokirjallinen teos, joka on kaamoksen haltioiden, pirujen, trollien ja kummajaisten innoittama. Se on Paulaharjun kirjoista levinnein, se on käännetty saksaksi, puolaksi ja englanniksi.

Lauri Rinta-Kanto ottaa kuvia sarjakuvantekijöistä.

Työ lähti etenemään kun Pitkänen otti yhteyttä Samuli Paulaharjun säätiöön ja perikuntaan. Säätiön puheenjohtaja Lauri Rinta-Kanto kertoi, että sen piirissä oli mietitty keinoja tehdä Paulaharjua tunnetuksi nuoremmin sukupolville. Säätiössä oli puhuttukin sarjakuvasta yhtenä mahdollisena keinona. Pitkäsen suunnitelmat sopivat siis säätiölle hyvin. Paulaharjun tekijänoikeudet ovat jo rauenneet, mutta Pitkänen piti silti soveliaana ottaa yhteyttä myös perikuntaan. Sekin suhtautui asiaan suopeasti, siitä on osoituksena Marjut Paulaharjun kirjoittamat alkusanat.

Jan Hällströmin Salakirjat on aikaisemmin julkaissut uusintapainoksia Samuli Paulaharjun teoksista, myös Tunturien yöpuolista. Sarjakuvaversion julkaiseminen sopi kustantamolle hyvin. Loppujen lopuksi matka Pitkäsen ideasta valmiiksi neliväriseksi, 176-sivuiseksi, kovakantiseksi albumiksi oli lyhyt.

Hiltusen uutta tyyliä.

Tätä teosta varten Hiltunen kokeili kahta uutta tyyliä. Väritettyjä sarjakuvia Hiltuselta on nähty harvoin, sellainen on tässä kirjassa tarjolla. Pounu-Lassin otrinkiin Hiltunen teki laveerauksen.

– Seuraava albumini tulee samalla tyylillä, paljasti Hiltunen.

Rovaniemen kaupunginkirjastolle julkaisutilaisuuteen oli kokoontunut kahtalainen joukko. Paikalla oli sekä sarjakuvan että Paulaharjun ystäviä. Kirjaan ja osaan sen tekijöistä on mahdollista tutustua myös Helsingin sarjakuvafestivaaleilla ainakin Salakirjojen myyntipöydässä.

Shokki 1/1972, alkuperä Creepy 7 1966 kansitaide Frank Frazetta

Shokki-sarjakuvien suhteen olen myöhäisherännäinen. Isoveljelläni oli 70-luvun alussa satunnaisia saman formaatin Vampirella-sarjakuvalehtiä, joita hän piilotteli tai ei ainakaan jättänyt niitä lojumaan Tarzanien tapaan. Nyt viisikymppisenä olen saanut pahan tartunnan Shokeista. Miksi nämä suttuiset, painolaadultaan heikot lehdet viehättävät minua juuri nyt? Syy on Trumpin ja ilmastonmuutoksen.

Toisaalta aikaamme kuvaa robotiikan, 3D-tulostamisen ja muun uuden teknologian vallankumous, jonka ensityrskyissä me hyörimme kiihtyvällä vimmalla digipoteroitamme kaivaen. Onko sosiaalinen media ja google huomaamattamme latistaneet kansalaisyhteiskunnan ihanteet ja mahdollisuudet ohueksi yksilön hedonismiksi?

Kolmas radikaalisti muuttunut ja turvallisuudentunteeseemme vaikuttava asia on planeettamme tila. Lohdutamme ja tyynnytämme itseämme päivittäisillä roskien lajittelulla. Omaatuntoamme kuitenkin pistelevät menneiden ja tulevien sukupolvien syyllistävät katseet kuin zombielaumat olisivat kerääntyneet ympärillemme! Muutosten keskellä jotkut meistä käpertyvät nostalgian kokemukseen ja haikailevat yhtenäiskulttuurin perään.

Täydenkuun aikaan on syytä olla varovainen

Tämän kaltaisessa maailmassa lahoavat ruumiit ja ihmisen erilaiset transformaatiot kuten vampyyrit ja ihmissudet ovat rationaalinen vastaus. Maailmansotien välissä surrealistit reagoivat muuntuneeseen tilanteeseen mielipuolisella naurulla. Sata vuotta myöhemmin meillä on entisestään huonontunut tilanne, josta olisi järkevää selvitä kohtuullisella mielenterveydellä. Vetoan ihmiskunnan älykkyyteen selvitä jähmettymisen ja kivettymisen sijaan.

Tässä kamppailussa Shokki-lehden filosofia iskee kuin lapamato raakaa lihaa syöneen suoleen. Valehtelun, klikkiotsikoiden ja muun hälyn keskellä luonto ja luonnollisuus iskevät takaisin zombie-apokalypsin logiikalla. Shokin lukeminen tuskin ratkaisee mitään, mutta jossakin määrin sitä vain on tyynnyttävää lukea fiktiota, jossa ihmiskunnan käy huonosti.

Vuonna 1994 floridalaisessa pikkukaupungissa kuhisi. Paikallisessa oikeusistuimessa oli epäsiveellisyydestä syytettynä sarjakuvantekijä Mike Diana, jota aikaisemmin oli epäilty sarjamurhista. Dianaa vastaan osoitettiin mieltä ja rukoiltiin, muutamia harvoja sananvapauden puolustajia oli myös paikalla. Lopputulos oli, että hänet tuomittiin kolmen vuoden ehdonalaiseen vankeuteen ja tuomari kielsi häntä piirtämästä yhtään mitään. Mike Diana on ainoa taiteilija, joka on Yhdysvalloissa tuomittu epäsiveellisyydestä.

Frank Henenlotter on tehnyt dokumenttielokuvan Boiled Angels: The Trial of Mike Diana (Yhdysvallat 2018) Dianan oikeudenkäynnistä ja tuomiosta. Elokuva saa Euroopan ensi-illan Night Visions -elokuvafestivaaleilla. Elokuvan tuottaja Anthony Sneed on festivaalien vieraana.

Dokumenttifilmi käy ajankohdan tv-materiaalien ja osallisten haastattelujen avulla läpi tapahtunutta. Pikkukaupungin oikeudenkäynnistä piirtyy kuva, jossa Dianan oli etukäteen päätetty ansaitsevan rangaistuksen ja sellainen hänelle järjestettiin.

Lehti joka johti Mike Dianan vaikeuksiin.

Alakouluikäisenä Floridaan vanhempiensa mukana muuttanut Diana joutui 1980-luvulla rasistiseen ja väkivaltaiseen ympäristöön. Katolinen pyhäkoulu lapsiinsekaantuvine pappeineen ei lisännyt turvallisen kasvuympäristön tuntua. Diana alkoi piirtää sarjakuvia ja 1980-luvun lopulla julkaista pienlehteä. Suomalaiselle kuvasto tuo mieleen Kalervo Palsan työt, joskin piirrostyyli on oman aikansa mukaista. Dianan pienlehtien painokset olivat 60-300 kappaletta, ja ne levisivät ympäri maan zineverkostojen kautta.

Erään sarjamurhatutkimuksen yhteydessä Dianan Boiled Angel -lehti päätyi Floridan poliisille. Etsivien mielestä kyseessä oli sairaan ihmisen tuotos, ehkäpä juuri sarjamurhaajan? Dianalta käytiin pyytämässä DNA-näyte, joka sulki hänet tutkinnan ulkopuolelle. Lehti jäi kuitenkin pyörimään syyttäjän pöydälle ja virastossa päätettiin, että Diana pitää saada tuomituksi. Poliisi muun muassa valeosti Dianan uudet lehdet.

Pitkä taustoitus

Sarjakuvaharrastajan kannalta dokumentti lähti taustoittamaan asiaa kovin kaukaa. Sarjakuvalehdet eivät Yhdysvalloissa enää ole valtavirrassa kovin tunnettu ilmiö, joten oletetun katsojan kannalta tämä on tarpeen. Liikkeelle lähdetään 1950-luvulta ja Fredric Werthamin perusteettomista teorioista. Toinen juonne taustoituksessa on underground ja pienlehtien julkaiseminen.

Pitkän ja huolellisen taustatyön oli tehnyt myös syyttäjä ennen Dianan haastamista. Apua hän sai kanadalaiselta kollegalta, joka oli nolattu oikeussalissa omassa maassaan vastaavassa tapauksessa. Syyttäjä perusti juttunsa Miller v. California -oikeudenkäynnin tekemiin epäsiveellisyyden määritelmiin. Juryyn ei syyttäjän puolelta hyväksytty yhtään alle 35-vuotiasta tai taidetta tuntevaa ihmistä.

Tuomarikin tuntui olevan tuomitsemisen puolesta. Ainakin hän valitsi nuorelle taiteilijalle henkisesti erittäin raskaan rangaistuksen: kolmen vuoden ehdonalainen rangaistus lankeaisi istuttavaksi jos Diana tavattaisiin piirtämästä. Diana muuttikin pian New Yorkiin, jossa ehdonalaisvalvoja ei ollut kiinnostunut piirtääkö Diana vai ei.

Osa dokumentin kuvauksista on tehty Floridassa. Vaikka filmintekijät olivat etukäteen varmistaneet, ettei Dianaa uhkaa osavaltiossa mikään oikeustoimi, niin päähenkilö on selvästi peloissaan. Hänen luottamuksensa (floridalaisiin) viranomaisiin oli mennyttä.

Ensimmäinen lisäys

On hämmästyttävää miten lyhyt aika Dianan epäsiveellisyystuomiosta on. Yhdysvaltojen perustuslain ensimmäinen lisäys takaa kaikille sananvapauden. Maassa se on tulkittu hyvin laveasti ja esimerkiksi pornolehtien julkaiseminen on sopinut sen suojaan. Mike Dianan tapaus on ainoa laatuaan.

Dokumentti saa miettimään olisiko taustalla ollut konservatiivisten kristittyjen laajempi yritys muuttaa Yhdysvaltojen mediaa. Jos oli, niin Internetin leviäminen samoina vuosina laajan yleisön käyttöön vei pohjan suunnitelmilta. Elokuvassa haastateltu syyttäjä toteaakin suoraan, että enää Diana ei saisi tuomiota yksin netin takia. Liekö syyttäjä tarkoittanut sitä, ettei internetin ansiosta enää löydy yhtä takapajuisia yhteisöjä vai mediamaailman muuttumista. Toivottavasti jälkimmäistä.

Elokuvan kertojaäänenä on Jello Biafra. Vanha punkkari sopii hyvin sananvapauskysymysten rummuttamiseen. Dokumentissa haastatellaan muun muassa Neil Gaimania, Peter Baggea, Stephen Bissetteä ja George A. Romeroa. Haastatteluihin pääosin perustuva elokuva on paljon puhuvia päitä. Niiden kavalkadia on ”kevennetty” Dianan sarjakuvilla ja vanhoilla tv-uutispätkillä. Filmistä saa hyvän kuvan millaisia sarjakuvia Diana teki, se ei siis edellytä niiden aikaisempaa tuntemusta. Dokumentti valottaa hyvin Dianan kohtaloa ja Yhdysvaltain takapajuista puolta.

* Olli Kangassalo. Irtojäseniä ja pimeää seksuaalisuutta – Sarjakuvapiirtäjän rankistelu johti oikeusmurhaan. Yle.fi
* Boiled Angels Night Visions -elokuvafestivaalin sivuilla
* Kvaakissa on keskusteltu sensuurista

Kvaakin toimituksen ohjenuorana sadan vuoden sarjakuvia valitessa oli etsiä omaa aikaansa kuvaavia sarjoja. Ensimmäisen viidenkymmenen vuoden aikana valintaa rajoitti ilmestyneiden kotimaisten sarjakuvien määrä. Toisella vuosisadan puoliskolla tämä ei enää ollut ongelma.

Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat tulivat täysi-ikäisiksi 1960-luvun lopulla. Kuluttava väestö nuorentui huomattavasti ja tämä huomioitiin kustantamoissa. 1960-luvun puolivälissä ilmestyi aikaisempiin ja myöhempiin aikoihin verrattuna paljon kokeellista kirjallisuutta. Sarjakuvailmaisu taidettiin ymmärtää tuohon samaan joukkoon kuuluvaksi, ja muillekin kuin viihteen tekijöille annettiin mahdollisuuksia.

Vaikka muun undergroundin ja avantgarden julkaisemista ei jatkettu, niin sarjakuva-albumit vakiinnuttivat paikkansa suomalaisten kustantajien ohjelmissa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Listalle valikoitui Suomen 50-vuotisjuhlia ajatellen tehty Aulikki Oksasen Emilia ja Suomi (1967), Vesa Oittisen Aku Ankka ja Nietzsche (1969), Timo Aarnialan Kyynelten tie (1971) ja Kalervo Palsan Minun Getsemane (1974). Kotimaisen kokeellisemman sarjakuvan asemaa paransi Yhdysvalloista kantautunut underground.

Tiedostavan poliittisesta aitoon tekemiseen

Kaikilla asioilla on poliittinen ulottuvuus. Erityisen hyvin nuo ulottuvuudet nähtiin 1970-luvun ensimmäisinä vuosina. Undergroundvaikutteisessa Superprolessa (1972) Harri Dahlströmin ja Leo Jokisen luoma turkulainen supersankari kurmottaa porvaria, auttaa työväestöä ja vastustaa imperialismia. Riitta Toikkasen ja Seppo Lindqvistin Urkin arkissa (1973) vastustetaan EEC:tä ja Suomen lännettymistä. Vapaakauppasopimus kuitenkin solmittiin Kekkosen johdolla, mutta sitä tasapainotettiin Kevsos-yhteistyötä lisäämällä.

Jos Superprolessa supervoimia käytettiin työväestön eduksi, niin Martti Sirolan Rautaparrassa (1976) amerikkalainen supersankari riisuttiin voimistaan. Naamion takaa Sirolan Apassit-albumisarjan sankareille paljastui vähemmän ihannoitava ihminen. Ote oli hyvin realistinen. Aitoa, realistista otetta suomalaiseen arkeen tarjosi myös Tarmo Koiviston Mämmilä (1975). Pitkään jatkunut sarja heijasteli pienen kirkonkylän elämänmenoa ja muutoksia.

Toisenlaiseen aitouteen pyrkivät rock-uskottavasti sarjakuvia tehneet Juho Juntunen (Poikamme musisoivat, 1977) ja Mauri Kunnas (Nyrok City, 1979). Länsimaalainen nuorisokulttuuri ei näiden tekijöiden mielestä ollut puhtaasti huonoa, vaan valistunut musiikin kuluttaja tiesi mikä on aitoa ja mikä pelkästä rahasta tehtyä kusetusta. Juntunen oli tässä ehdottomampi, Kunnas humoristisempi.

Kotimaiset huumoristripit eivät jääneet kokonaan paitsioon Kvaakin raadilta. Suomen nouseva, Neuvostoliiton Punakoneenkin haastava jääkiekkomahti ei Veli-Pekka Alareen Nuhjun (1970) perusteella pohjautunut älykkäisiin pelaajiin. Tosin Nuhju sijoittui enemmän tamperelaiseen kiekkomaailmaan. Jope Pitkänen tehtaili savolaisiin paikallislehtiin täsmäsuunniteltuja sarjakuvahahmoja. Oman kotikunnan lehteen syntyi Mauno Mansikka (1978), mansikkaisäntä, jonka pelloilla olisi useinkin tarvittu pääluottamusmiestä ja tasa-arvovaltuutettua. Nokkelat marjanpoimijat pistivät tarvittaessa Mansikalle luun kurkkuun. Keijo Kervisen Rautakoura (1986) ammensi metallityöläisen arjesta. Pertti Jarlan Fingerporin (2007) homonyymit nostivat huumoristripin uudelleen suosioon.

Suuri murros sarjakuvakentässä alkoi 1980-luvulle tultaessa. Punklehtien innoittamana alkoi ilmestyä omakustanteita, joista legendaarisimpia olivat J. Tilsan Zärpät (1980). Sarjakuvaseurojen lehdistä Suuri Kurpitsa (1989) piti tasonsa korkeimpana ja esitteli suuren joukon uusia, lupaavia tekijöitä Pauli Kallion johdolla. Toinen sukupuoli tuli esille omilla ehdoillaan Naarassarjoissa (1992).

Ajat muuttuvat ja sarjakuvat niiden mukana

Suurin muutos viime vuosikymmeninä on ollut tietotekniikan kehitys. Se sai nopeasti oman tulkin Mikrokivikaudesta (1985), jota Harri Vaalio tekee edelleen Mikrobittiin. Kun tietokoneet yhdistettiin omaksi verkokseen, niin syntyi www.mammila.fin (2002) kaltaisista osoitteista koostuva oma maailmansa. Uusi kommunikointiympäristö muodostui toisille Vihan ja pelon internetiksi (2017).

Kvaakin raadin katsoessa taaksepäin poliittiset käänteet ja niistä tehty satiiri ovat olleet monen vuoden merkkipaaluja. Karin Kekkosen jälkeisestä ajasta tuoreeltaan tekemä Manu ja kultatupsu (1982) on yhden aikakauden vaihtumisen merkki. Edeltänyt aika saa Matti Hagelbergin Kekkosessa (2004) myyttiset mittasuhteet. Suomen naapuruston muuttuminen sai Jopen veistelemään evakkomummo Lempin kautta, että saataisiko Karjala takaisin (1991). Päivänpoliittista ajankohtaissatiiria edustavat Anima Vitae -studioiden Itsevaltiaat 3 (2003) ja Jouni Kemppaisen, Mikko Vienosen ja Tarmo Koiviston Pääkaupunki-sarjan albumi Yhtä jytkyä (2013).

Laajempia yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevät Risto Isomäen romaanin pohjalta tehty Sarasvatin hiekkaa (2008) ja Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet (2011). Johanna Rojolan toimittamassa Kiilan albumissa Raivoa ja lamaannusta (2010) poliittisen piiri on laaja. Yhteiskunnan tarkastelu oman elämän kautta on ollut suosittua, tähän joukkoon voisi lukea Harri Pystysen Elämälle kiitoksen (1988), Tiina Pystysen Leskikuningattaren muistelmat (1993), Hanna Koljosen Sokerihullun (2012), Tiitu Takalon Minä, Mikko ja Annikin (2014) ja Viivi Rantasen Mielisairaalan kesätytön (2015). Grönroos ja Rantio tarkastelevat nimimerkkien takaa elämän ikäviä puolia Pienissä julmissa tarinoissa (1998). Omaa identiteettiään ja taidetta pohti Kati Kovács päiväkirjassaan Silmä ulos (2005).

Sirolan piirtämä Hierrekierre (1984) kuvasi tehdaspaikkakunnan yhteisöllisyyttä jalkapallojoukkueineen. Samanlaisesta vuosikymmen myöhemmin sai vain haaveilla. Nyttemmin myös Ilkka Heilän B. Virtasen (1997) kuvaamat konttoriyhteisöt ovat harvemmassa. Brändäämisen myötä uraksi saattaa riittää pelkkä julkisuus, jota käsitteli Ville Ranta Lewis Trondheimin käsikirjoittamassa Julkimoissa (2006). Petri Hiltunen ivasi muun muassa yrityskonsulttipuhetta Väinämöisen paluussa (2001). Vanhan kansanrunouden hahmoja hyödynsi myös Ursula Niemistön Kalevala (1981). Uudemmista urbaanilegendoista ammensi Ville Pirinen Yhesti yhes paikas -sarjassa (2009). Suomen sotahistorian vaiheita omalla vakuuttavalla tavallaan pohti Heikki Paakkanen (Pariisiin! … ei kai taas … 2000).

Ihmissuhteiden juhlat ja ilot ovat ikiaikainen sarjakuvan aihe. Kvaakin raati arvosti Tiina Pajun ja Sari Luhtasen Maisaa & Kaarinaa (1987), Pauli Kallion ja Christer Nuutisen Kramppeja & nyrjähdyksiä (1994) ja Juban Viiviä ja Wagneria (1996). Satunnaista fyysistä kumppanuutta kuvannut Tom of Finland (1990) aloitti kansainvälisillä markkinoilla jo 1950-luvulla, mutta suuren kotimaisen yleisön tietoisuuteen hän tuli vasta Puupäähatun ja ison näyttelyn myötä. Kuvan ja sanan epäsuhdalla pelannut Mikael Gyllingin, Stéphane Rossen ja Teppo Sillantauksen Naisen kanssa (1995) ammensi parisuhteen stereotypioista. Uusien ihmisten kohtaamisen vaikeutta käsitteli Hannele Richertin toimittama Tarinoita maahantulosta (2016).

Kvaakin raati halusi muistaa myös oman nimensä tietynlaiselle sarjakuvakerronnalle antanutta Kylli-tätiä (1983). Lapsille suunnattuja olivat myös Veikko Savolaisen Unto Uneksija (1968) ja Julia Vuoren filosofinen Sika (1999).

Myös toisen puolen vuosisadan valinnoissa toistuu saman tekijän useampi sarjakuva. Ajankohtaisista tapahtumista ammentavien tekijöiden määrä oli rajallinen. Valintoihin osallistuneet pitivät kiinni tästä kriteeristä mieluimmin kuin ryhtyivät arvottamaan tuttujensa ja ystäviensä töitä. Listalle valikoituneet sarjakuvat ovat valitsijoiden mielissä ankkuroituneet jonkin ajankohdan kuvajaisiksi.

Näistä vuoden 1967 jälkeisistä sarjakuvavalinnoista ei ole tarkoitus kuin muutamin poikkeuksin kirjoittaa erillisiä artikkeleita. Useimmat valinnoista lienevät harrastajille jo entuudestaan tuttuja ja kirjastojen avulla tutustuttavissa.

1967 – Aulikki Oksanen: Emilia ja Suomi

1968 – Veikko Savolainen: Unto Uneksija

1969 – Vesa Oittinen: Aku Ankka ja Nietzsche

1970 – Veli-Pekka Alare: Nuhju

1971 – Timo Aarniala: Kyynelten tie

1972 – Harri Dahlström & Leo Jokinen: Superprole

1973 – Riitta Toikkanen & Seppo Lindqvist: Urkin arkki

1974 – Kalervo Palsa: Minun Getsemane

1975 – Tarmo Koivisto: Mämmilä

1976 – Martti Sirola: Apassit ja Rautaparta

1977 – Juho Juntunen: Poikamme musisoivat

1978 – Jope: Mauno Mansikka

1979 – Mauri Kunnas: Nyrok City

1980 – Jukka Tilsa: Zärpä

1981 – Ursula Niemistö: Kalevala

1982 – Kari: Manu ja kultatupsu

1983 – Kylli-täti – TV:n Joulukalenteri

1984 – Laakso-Seppänen-Sirola: Hierrekierre

1985 – Harri Vaalio: Mikrokivikausi

1986 – Keijo Kervinen: Rautakoura

1987 – Tiina Paju & Sari Luhtanen: Maisa ja Kaarina

1988 – Harri Pystynen: Elämälle kiitos

1989 – Suuri Kurpitsa -lehti

1990 – Tom of Finland

1991 – Jope: Karjala takaisin

1992 – Naarassarjat-lehti

1993 – Tiina Pystynen: Leskikuningatar, Kertomuksia kuolemanjälkeisestä elämästä

1994 – Pauli Kallio & Christer Nuutinen: Kramppeja & nyrjähdyksiä

1995 – Gylling-Rosse-Sillantaus: Naisen kanssa

1996 – Juba: Viivi ja Wagner

1997 – Ilkka Heilä: B. Virtanen, Arkipäivän sankari

1998 – Grönroos & Rantio: Pieniä julmia tarinoita

1999 – Julia Vuori: Sika

2000 – Heikki Paakkanen: Pariisiin … ei kai taas …

2001 – Petri Hiltunen: Väinämöisen paluu

2002 – Tarmo Koivisto: www.mammila.fi

2003 – Anima Vitae: Itsevaltiaat 3

2004 – Matti Hagelberg: Kekkonen

2005 – Kati Kovács: Silmä ulos

2006 – Lewis Trondheim & Ville Ranta: Julkimot

2007 – Pertti Jarla: Fingerpori

2008 – Isomäki-Tolppanen-Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa

2009 – Ville Pirinen: Yhesti yhes paikas

2010 – Raivoa ja lamaannusta, Kiilan albumi, toimittanut Johanna Rojola

2011 – Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

2012 – Hanna Koljonen: Sokerihullu

2013 – Kemppainen-Vienonen-Koivisto: Yhtä jytkyä

2014 – Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki

2015 – Viivi Rantanen: Mielisairaalan kesätyttö

2016 – Mitä sä täällä teet? Tarinoita maahantulosta, toimittanut Hannele Richert

2017 – Johanna Vehkoo & Emmi Nieminen: Vihan ja inhon internet

* Sadan vuoden sarjakuvat, osa 1
* Valinnoista voi keskustella Kvaakissa

Severi Nygård
Sarjakuvasensuuri
Jalava 2017

Toisen maailmansodan aikana Yhdysvalloissa alkoi levitä huoli lasten ja nuorten lukemisista, pääasiassa sarjakuvista. Huoli levisi laajalle maailmaan, ja Suomessakin 1950-luvulla keskusteltiin sarjakuvien turmiollisista sisällöistä. Severi Nygård on kirjoittanut laajan teoksen, jossa pureudutaan yksityiskohtaisen tarkasti sarjakuvien sisällön ulkopuoliseen muokkaamiseen niin meillä kuin muuallakin.

Sarjakuvien negatiivisesta vaikutuksesta kirjoitettiin Yhdysvalloissa vuodesta 1940 lähtien. Sarjakuvien vastustajien läpimurto oli Sarjakuvien psykopatologia -symposium vuonna 1948. Oli laskettu kuinka monta murhaa ja muuta väkivallantekoa normaali poika oli sarjakuvista nähnyt teini-ikäiseksi tultuaan. Ei siis ollut mikään ihme, että niin moni ryhtyi nuorisorikolliseksi. Kirjojen, lehtijuttujen ja kongressin kuulemisten avulla sarjakuvakustantajat pakotettiin luomaan oma koodisto mitä sarjakuvissa sai olla ja mitä ei.

Nygårdin yksityiskohtaisesti kertomat tapaukset sensuurivaatimuksista paljastavat, että taustalla saattoi olla jotakin muutakin kuin väkivallan vähentäminen. Muutamat tikunnokkaan nostetut sarjakuvat olivat rasismia vastustavia, ja eräältä kustantajalta menivät pasmat täysin sekaisin kun vastustajat eivät suostuneet näkemään tarinan tätä puolta. Toisen maailmansodan jälkeisessä konservatiivisessa ilmapiirissä saatettiin rasismi nähdä osana normaalia yhteiskuntajärjestystä, jota ei ollut syytä järkyttää.

Yhdysvallat on jännä maa. Perustuslaissa sallitaan hyvin suuret vapaudet, mutta niitä rajoitetaan tehokkaasti alemman tason lainsäädännöllä. Sarjakuvien sisältöön vaikutettiin suuresti postilailla, joka kielsi epäsiveellisten julkaisujen kuljettamisen. Vähemmän tunnettuja ovat muiden suurten sarjakuvamaiden tavat muokata sarjakuvantekijöiden töitä. Italiassa tuntui katolisen kirkon vaikutus, Ranskassa vuonna 1949 annetun ja edelleen voimassaolevan lain pontimena oli antiamerikkalaisuus. Ranskassa esimerkiksi viha ja pelkuruus eivät voineet olla nuorille suunnatun kirjallisuuden lähtökohtana.

Piirrettyä julmuutta

Suomalaisesta sarjakuvakeskustelusta 1950-luvulla Ralf Kauranen väitteli vuonna 2008. Ruotsinkielinen väitöskirja on tähän asti jäänyt vähemmälle huomiolle. Nygård tuo tuloksia julki suomeksi, ja täydentää tietoja. Suomalaisia valistettiin sarjakuvan vaaroista erityisesti maata kiertäneellä Piirrettyä julmuutta -näyttelyllä. Nygård on arkistolähteiden avulla selvittänyt tarkasti mistä sarjakuvista näyttelyn esimerkkiruudut olivat ja oliko niitä ylipäätään suomennettu. Näyttelyn malli ja motiivi olivat Isosta-Britanniasta. Briteissä sarjakuvia äänekkäimmin vastustivat kommunistit, Suomessa taustaorganisaatiot olivat lähinnä kansandemokraattisia.

Piirrettyä julmuutta -näyttelyn avajaisissa puhunut varanotaari Lea Uitto yhdisti sarjakuvien turmiollisuuden hieman aikaisemmin sattuneeseen Rovaniemen taksisurmaan. Sarjakuvien väkivalta antoi aiheen vakavaan huolestumiseen nuorisorikollisuudesta. Näyttely ei jäänyt huomaamatta Helsingin Sanomien Karilta, joka pilapiirroksessaan irvaili miten Ratsupoliisi King ”luopuu seikkailuistaan ja ryhtyy liikennepoliisiksi”. Lisäksi Aku Ankka ja veljenpojat muuttuivat ”kunnon sosialisteiksi” ja muuttivat Töölönlahteen elääkseen ”yhteiskunnan tuen turvin”.

Kuten Isossa-Britanniassa, myös Suomessa suhtautumisessa sarjakuvien vastustamiseen vaikutti asiaa esittäneet organisaatiot. Mitään yleistä poliittista linjaa ei Euroopassakaan sarjakuvien vastustamisen suhteen ollut. Ranskassa kommunistit olivat ainoita, jotka vastustivat sarjakuvalain säätämistä. Suomessa ei taidettu pyrkiä sarjakuvalainsäädäntöön, vaan tyydyttiin painostamaan Rautatiekirjakauppaa ja suunniteltiin sarjakuvan vaikutuksista tehtävää tutkimusta.

Ongelmalliset uskonnolliset tunteet

Nygård käy läpi sensurointivaatimuksia nykyaikaan saakka. Jyllands-Postenin Muhammed-pilakuvat, Kaltion nettilehdessä julkaistu Ville Rannan sarjakuva ja Charlie Hebdon tapaus käydään läpi pääpiirteissään. Myös mangan ja pedofilian yhteyttä pohditaan.

Severi Nygård. Kuva: Hanna Hartsia.

Suomessa periaatteessa puolustettiin sananvapautta, mutta harvemmin sallittiin puolustettujen kuvien julkaiseminen. Tätähän Ville Rannan sarjakuva käsitteli. Jyllands-Postenin tapaus ennakoi tulevaa, kuten Nygård kirjoittaa. Charlie Hebdon tapauksessa ristiriita korostui. Esimerkkinä voisin kertoa omakohtaisen kokemuksen. Charlie Hebdon toimitukseen tehdyn terrori-iskun jälkeen tulostimme ja laitoimme Oulun Sarjakuvakeskukselle esille lehden numeron 1178. Suuresta kysynnästä huolimatta perinteiset jakeluväylät eivät suostuneet lehteä tuomaan Suomeen. Kaleva kävi tekemässä jutun esillä olevasta lehdestä. Vaikka tuolloin Markku Mantilan päätoimittama Kaleva kommenteissaan ja pääkirjoituksessaan puolusti Charlie Hebdoa ja sananvapautta, niin meillä esillä ollutta lehteä ei saanut uutisjutun kuvituksessa näkyä.

Suomen sarjakuvaseuran Minä olen Charlie -näyttely osoittautui monille ongelmalliseksi. Murhattujen pilapiirtäjien muistonäyttely ei sopinut järjestäjien mielestä Maailma kylässä -festivaalin Sananvapauskylään. Näyttelyä kavahdettiin monessa muussakin paikassa. ”Sarjakuvan voima on tekstin ja kuvan yhdistelmässä, ainutlaatuisessa esitystavassa, jolla voi käsitellä mitä vain teemoja. Monissa tapauksissa tämä yhdistelmä on jopa vaikuttavampi kuin realistinen, dokumentaarinen valokuva. Siksi sarjakuvien viestintä ja kerronta on niin tehokasta. Ja siksi sitä halutaan kahlita”, summaa Nygård teoksensa lopuksi. ”Vaikka sarjakuvissa kyse on vain kuvista ja tekstistä.”

Kaikenkaikkiaan Nygård on kirjoittanut aikaa kestävän tietopaketin. Erityisen kiitoksen ansaitsee huolella valittu ja tekstiä tukeva kuvitus.

* Ylen uutinen kirjasta
* Kvaakissa on keskusteltu tietokirjoista ja sensuurista.