Tarinoita tuntureilta

Lauantaina Rovaniemen kaupunginkirjaston Lapponica-salissa julkistettiin sarjakuvaversio kansatieteilijä Samuli Paulaharjun (1875-1944) teoksesta Tunturien yöpuolta (1937). Paikalla oli neljä teoksen viidestä tekijästä, kustantaja Jon Hällström ja Paulaharjun säätiön ja perikunnan edustajia.

Idea Paulaharjun Tunturien yöpuolen sarjakuvittamisesta oli Lauri Pitkäsen. Idea sai alkunsa Lapin yliopistossa marraskuussa 2016 uskontotieteilijä Juha Pentikäisen luennolla. Hän mainitsi Paulaharjun kirjan, ja Pitkäsen piti etsiä se heti käsiinsä. Tarinat tempaisivat Pitkäsen mukaansa, vanhan emeritusprofessorin vinkki oli hieno. Niiden pohjalta piti saada jotakin aikaiseksi.

Tunturien yöpuolessa on viisitoista tarinaa, joten kokonaisuuden jakaminen usean tekijän kesken tuntui luontevalta. Mukaan Pitkänen pyysi sarjakuvataiteilija Petri Hiltusta, kuvataiteilija Jouko Alapartasta ja Elsa-Maria Kaulasta. Hiltuseen Pitkänen oli tutustunut Helkavirsien sarjakuvaversion tekemisen yhteydessä. Rovaniemeläinen Alapartanen innostui ideasta, ja kehitteli tarinoihin öljymaalauskuvituksen. Äkäslompolosta lähtöisin oleva Elsa-Maria Kaulanen teki sarjakuvansa digitaalisesti piirtäen äitinsä Lea Kaulasen nukkeihin pohjautuen. Lopputuloksessa on mukana kaksitoista Paulaharjun tarinaa.

Paulaharjun kirjan tarinat perustuvat hänen Ruijan keruumatkoillaan kuulemiin myyttisen Pohjolan kansantarinoihin. Niiden perusteella syntyi tekijän ainoa kaunokirjallinen teos, joka on kaamoksen haltioiden, pirujen, trollien ja kummajaisten innoittama. Se on Paulaharjun kirjoista levinnein, se on käännetty saksaksi, puolaksi ja englanniksi.

Lauri Rinta-Kanto ottaa kuvia sarjakuvantekijöistä.
Lauri Rinta-Kanto ottaa kuvia sarjakuvantekijöistä.

Työ lähti etenemään kun Pitkänen otti yhteyttä Samuli Paulaharjun säätiöön ja perikuntaan. Säätiön puheenjohtaja Lauri Rinta-Kanto kertoi, että sen piirissä oli mietitty keinoja tehdä Paulaharjua tunnetuksi nuoremmin sukupolville. Säätiössä oli puhuttukin sarjakuvasta yhtenä mahdollisena keinona. Pitkäsen suunnitelmat sopivat siis säätiölle hyvin. Paulaharjun tekijänoikeudet ovat jo rauenneet, mutta Pitkänen piti silti soveliaana ottaa yhteyttä myös perikuntaan. Sekin suhtautui asiaan suopeasti, siitä on osoituksena Marjut Paulaharjun kirjoittamat alkusanat.

Jan Hällströmin Salakirjat on aikaisemmin julkaissut uusintapainoksia Samuli Paulaharjun teoksista, myös Tunturien yöpuolista. Sarjakuvaversion julkaiseminen sopi kustantamolle hyvin. Loppujen lopuksi matka Pitkäsen ideasta valmiiksi neliväriseksi, 176-sivuiseksi, kovakantiseksi albumiksi oli lyhyt.

Hiltusen uutta tyyliä.
Hiltusen uutta tyyliä.

Tätä teosta varten Hiltunen kokeili kahta uutta tyyliä. Väritettyjä sarjakuvia Hiltuselta on nähty harvoin, sellainen on tässä kirjassa tarjolla. Pounu-Lassin otrinkiin Hiltunen teki laveerauksen.

– Seuraava albumini tulee samalla tyylillä, paljasti Hiltunen.

Rovaniemen kaupunginkirjastolle julkaisutilaisuuteen oli kokoontunut kahtalainen joukko. Paikalla oli sekä sarjakuvan että Paulaharjun ystäviä. Kirjaan ja osaan sen tekijöistä on mahdollista tutustua myös Helsingin sarjakuvafestivaaleilla ainakin Salakirjojen myyntipöydässä.

* Kvaakissa on keskusteltu Tunturien yöpuolesta historiallisten sarjakuvien yhteydessä

MAAPALLO TARVITSEE SHOKKIA!

Shokki 1/1972, alkuperä Creepy 7 1966 kansitaide Frank Frazetta
Shokki 1/1972, alkuperä Creepy 7 1966 kansitaide Frank Frazetta

Shokki-sarjakuvien suhteen olen myöhäisherännäinen. Isoveljelläni oli 70-luvun alussa satunnaisia saman formaatin Vampirella-sarjakuvalehtiä, joita hän piilotteli tai ei ainakaan jättänyt niitä lojumaan Tarzanien tapaan. Nyt viisikymppisenä olen saanut pahan tartunnan Shokeista. Miksi nämä suttuiset, painolaadultaan heikot lehdet viehättävät minua juuri nyt? Syy on Trumpin ja ilmastonmuutoksen.

Paljon on kansainvälisessä politiikassa vuoden sisään ollut puhetta ns. totuuden jälkeisestä ajasta. On kuin totuus olisi tullut maalatuksi Shokin ilkikurisen kertojahahmon Slemmyn moniväriselle hyper-kanvaasille. En ole kyennyt mielessäni normalisoimaan sitä, ettei demokratia kyennyt blokkaamaan fiktiohahmolta näyttävän Donald Trumpin valtaantuloa. Ja ettei häntä ole pystytty saattamaan edesvastuuseen sanomisistaan ja teoistaan. Kauhun tasapaino lienee eskaloitunut sitten Watergaten. Ehkei kaikkea tulekaan normalisoida?

Toisaalta aikaamme kuvaa robotiikan, 3D-tulostamisen ja muun uuden teknologian vallankumous, jonka ensityrskyissä me hyörimme kiihtyvällä vimmalla digipoteroitamme kaivaen. Onko sosiaalinen media ja google huomaamattamme latistaneet kansalaisyhteiskunnan ihanteet ja mahdollisuudet ohueksi yksilön hedonismiksi?

Kolmas radikaalisti muuttunut ja turvallisuudentunteeseemme vaikuttava asia on planeettamme tila. Lohdutamme ja tyynnytämme itseämme päivittäisillä roskien lajittelulla. Omaatuntoamme kuitenkin pistelevät menneiden ja tulevien sukupolvien syyllistävät katseet kuin zombielaumat olisivat kerääntyneet ympärillemme! Muutosten keskellä jotkut meistä käpertyvät nostalgian kokemukseen ja haikailevat yhtenäiskulttuurin perään.

Täydenkuun aikaan on syytä olla varovainen
Täydenkuun aikaan on syytä olla varovainen

Tämän kaltaisessa maailmassa lahoavat ruumiit ja ihmisen erilaiset transformaatiot kuten vampyyrit ja ihmissudet ovat rationaalinen vastaus. Maailmansotien välissä surrealistit reagoivat muuntuneeseen tilanteeseen mielipuolisella naurulla. Sata vuotta myöhemmin meillä on entisestään huonontunut tilanne, josta olisi järkevää selvitä kohtuullisella mielenterveydellä. Vetoan ihmiskunnan älykkyyteen selvitä jähmettymisen ja kivettymisen sijaan.

Tässä kamppailussa Shokki-lehden filosofia iskee kuin lapamato raakaa lihaa syöneen suoleen. Valehtelun, klikkiotsikoiden ja muun hälyn keskellä luonto ja luonnollisuus iskevät takaisin zombie-apokalypsin logiikalla. Shokin lukeminen tuskin ratkaisee mitään, mutta jossakin määrin sitä vain on tyynnyttävää lukea fiktiota, jossa ihmiskunnan käy huonosti.

”Vai onko kyseessä sittenkään fiktio? Miellyttävää äitienpäivää!”, Slemmy hihittää.
Keskustele Shokista Kvaakissa.

Mike Diana, epäsiveellinen

Vuonna 1994 floridalaisessa pikkukaupungissa kuhisi. Paikallisessa oikeusistuimessa oli epäsiveellisyydestä syytettynä sarjakuvantekijä Mike Diana, jota aikaisemmin oli epäilty sarjamurhista. Dianaa vastaan osoitettiin mieltä ja rukoiltiin, muutamia harvoja sananvapauden puolustajia oli myös paikalla. Lopputulos oli, että hänet tuomittiin kolmen vuoden ehdonalaiseen vankeuteen ja tuomari kielsi häntä piirtämästä yhtään mitään. Mike Diana on ainoa taiteilija, joka on Yhdysvalloissa tuomittu epäsiveellisyydestä.

Frank Henenlotter on tehnyt dokumenttielokuvan Boiled Angels: The Trial of Mike Diana (Yhdysvallat 2018) Dianan oikeudenkäynnistä ja tuomiosta. Elokuva saa Euroopan ensi-illan Night Visions -elokuvafestivaaleilla. Elokuvan tuottaja Anthony Sneed on festivaalien vieraana.

Dokumenttifilmi käy ajankohdan tv-materiaalien ja osallisten haastattelujen avulla läpi tapahtunutta. Pikkukaupungin oikeudenkäynnistä piirtyy kuva, jossa Dianan oli etukäteen päätetty ansaitsevan rangaistuksen ja sellainen hänelle järjestettiin.

Lehti joka johti Mike Dianan vaikeuksiin.
Lehti joka johti Mike Dianan vaikeuksiin.

Alakouluikäisenä Floridaan vanhempiensa mukana muuttanut Diana joutui 1980-luvulla rasistiseen ja väkivaltaiseen ympäristöön. Katolinen pyhäkoulu lapsiinsekaantuvine pappeineen ei lisännyt turvallisen kasvuympäristön tuntua. Diana alkoi piirtää sarjakuvia ja 1980-luvun lopulla julkaista pienlehteä. Suomalaiselle kuvasto tuo mieleen Kalervo Palsan työt, joskin piirrostyyli on oman aikansa mukaista. Dianan pienlehtien painokset olivat 60-300 kappaletta, ja ne levisivät ympäri maan zineverkostojen kautta.

Erään sarjamurhatutkimuksen yhteydessä Dianan Boiled Angel -lehti päätyi Floridan poliisille. Etsivien mielestä kyseessä oli sairaan ihmisen tuotos, ehkäpä juuri sarjamurhaajan? Dianalta käytiin pyytämässä DNA-näyte, joka sulki hänet tutkinnan ulkopuolelle. Lehti jäi kuitenkin pyörimään syyttäjän pöydälle ja virastossa päätettiin, että Diana pitää saada tuomituksi. Poliisi muun muassa valeosti Dianan uudet lehdet.

Pitkä taustoitus

Sarjakuvaharrastajan kannalta dokumentti lähti taustoittamaan asiaa kovin kaukaa. Sarjakuvalehdet eivät Yhdysvalloissa enää ole valtavirrassa kovin tunnettu ilmiö, joten oletetun katsojan kannalta tämä on tarpeen. Liikkeelle lähdetään 1950-luvulta ja Fredric Werthamin perusteettomista teorioista. Toinen juonne taustoituksessa on underground ja pienlehtien julkaiseminen.

Pitkän ja huolellisen taustatyön oli tehnyt myös syyttäjä ennen Dianan haastamista. Apua hän sai kanadalaiselta kollegalta, joka oli nolattu oikeussalissa omassa maassaan vastaavassa tapauksessa. Syyttäjä perusti juttunsa Miller v. California -oikeudenkäynnin tekemiin epäsiveellisyyden määritelmiin. Juryyn ei syyttäjän puolelta hyväksytty yhtään alle 35-vuotiasta tai taidetta tuntevaa ihmistä.

Tuomarikin tuntui olevan tuomitsemisen puolesta. Ainakin hän valitsi nuorelle taiteilijalle henkisesti erittäin raskaan rangaistuksen: kolmen vuoden ehdonalainen rangaistus lankeaisi istuttavaksi jos Diana tavattaisiin piirtämästä. Diana muuttikin pian New Yorkiin, jossa ehdonalaisvalvoja ei ollut kiinnostunut piirtääkö Diana vai ei.

Osa dokumentin kuvauksista on tehty Floridassa. Vaikka filmintekijät olivat etukäteen varmistaneet, ettei Dianaa uhkaa osavaltiossa mikään oikeustoimi, niin päähenkilö on selvästi peloissaan. Hänen luottamuksensa (floridalaisiin) viranomaisiin oli mennyttä.

Ensimmäinen lisäys

On hämmästyttävää miten lyhyt aika Dianan epäsiveellisyystuomiosta on. Yhdysvaltojen perustuslain ensimmäinen lisäys takaa kaikille sananvapauden. Maassa se on tulkittu hyvin laveasti ja esimerkiksi pornolehtien julkaiseminen on sopinut sen suojaan. Mike Dianan tapaus on ainoa laatuaan.

Dokumentti saa miettimään olisiko taustalla ollut konservatiivisten kristittyjen laajempi yritys muuttaa Yhdysvaltojen mediaa. Jos oli, niin Internetin leviäminen samoina vuosina laajan yleisön käyttöön vei pohjan suunnitelmilta. Elokuvassa haastateltu syyttäjä toteaakin suoraan, että enää Diana ei saisi tuomiota yksin netin takia. Liekö syyttäjä tarkoittanut sitä, ettei internetin ansiosta enää löydy yhtä takapajuisia yhteisöjä vai mediamaailman muuttumista. Toivottavasti jälkimmäistä.

Elokuvan kertojaäänenä on Jello Biafra. Vanha punkkari sopii hyvin sananvapauskysymysten rummuttamiseen. Dokumentissa haastatellaan muun muassa Neil Gaimania, Peter Baggea, Stephen Bissetteä ja George A. Romeroa. Haastatteluihin pääosin perustuva elokuva on paljon puhuvia päitä. Niiden kavalkadia on ”kevennetty” Dianan sarjakuvilla ja vanhoilla tv-uutispätkillä. Filmistä saa hyvän kuvan millaisia sarjakuvia Diana teki, se ei siis edellytä niiden aikaisempaa tuntemusta. Dokumentti valottaa hyvin Dianan kohtaloa ja Yhdysvaltain takapajuista puolta.

* Olli Kangassalo. Irtojäseniä ja pimeää seksuaalisuutta – Sarjakuvapiirtäjän rankistelu johti oikeusmurhaan. Yle.fi
* Boiled Angels Night Visions -elokuvafestivaalin sivuilla
* Kvaakissa on keskusteltu sensuurista