Ensimmäinen koskaan ostamani LP-levy oli Beatles For Sale. Syynä oli se, että olin kuullut radiosta raivoisalla kiihkolla esitetyn kappaleen Rock and Roll Music. Se piti saada omaksi. Radio-ohjelma oli mitä suurimmalla todennäköisyydellä Heikki Harman juontama Pop eilen – tänään.
Musiikki-Fazerilla selasin läpi kaikki Beatles-levyt ja luin takakansista kappaleiden nimet, kunnes se haluamani kappaleen sisältänyt levy löytyi. En tiennyt Beatleseista juuri mitään. Oli 70-luvun alkupuoli, joten Fab Four oli jo vuosia sitten hajonnut; ajankohdan uusia suuria suosikkeja olivat sellaiset nimet kuin Led Zeppelin, Uriah Heep ja Slade.
Jostain syystä beatlemania oli tuolloin kuitenkin taas herännyt tai herätetty hetkeksi henkiin. Näitä Beatlesin markkinointikampanjoita on tasaisin väliajoin riittänyt tähän päivään saakka. Suosikki-lehdessä hehkutettiin joka tapauksessa jälleen kerran moppitukkia ja radiossa oli äänestys parhaasta Beatles-levystä. Levykaupastakin löytyivät tämän uussuosion takia kaikki yhtyeen levyt, sopivasti tarjouksesta. Moni muu Beatles-levy on varmasti parempi, mutta tämä on se minulle läheisin, vähän karhea, säröinen ja viimeinen vanhan Beatlesin levy: jäähyväiset Hampurin rokkibändille. Säröinen oli kyllä levysoittimenikin, äänivarren neula oli koirankynnen kokoinen ja yhtä terävä.
* * *
 |
Beatles For Sale on tummasävyinen levy, mustavalkoisena aukeavaa sisäkantta myöten. Nelikko näyttää kansikuvassa totiselta, katseista voi lukea pelokkuutta ja uhmaa. Ringo on melkeinpä säikähtäneen oloinen. Yhtyeen suosio oli levyn julkaisun aikana suurimmillaan ja julkisuus ei ollut enää pelkästään positiivista vaan voimat imevää rääkkäystä. Reilun parin kuukauden aikana studiossa oltiin vain seitsemän päivää.
Beatles For Sale -levy tehtiin nopeasti ja osa lauluista otettiin suoraan keikkaohjelmistosta. Mutta varsinkin yhtä uutta Lennon-McCartneyn kappaletta harjoiteltiin muita enemmän: Baby’s In Black. Se nauhoitettiin ensimmäisenä ja olisi ollut osuva nimi koko levylle. Kaupallisista syistä moinen olisi totta kai ollut mahdotonta. “Beatles myytävänä” on sarkastinen iskulause. Bändistä oli tullut hyvää vauhtia rahantekokone, miljoonabisnes.
She thinks of him and so she dresses in black,
And though he’ll never come back, she’s dressed in black.
Oh dear, what can I do?
Baby’s in black and I’m feeling blue,
Tell me, oh what can I do?
Tyttö tummissa on Astrid Kirchherr ja vaikka hän muutenkin suosi mustaa, tällä kertaa yllä on surupuku. Saksalaisen Arne Bellstorfin sarjakuvaromaani Baby’s In Black (Sammakko 2012, suom. Seppo Lahtinen) on ottanut nimensä tästä laulusta ja kertoo sen taustan, Kirchherrin ja Beatlesin alkuperäisen basistin Stuart Sutcliffen rakkaustarinan. Mustavalkoisuus on tälle sarjakuvalle ehdottomasti oikea valinta. Hampuri näyttäytyy ankeana ja likaisena – vuodenajoista selvimmin läsnä on syksy.
Reeperbahnin kellariloukot kuvataan sarjakuvassa todenmukaisesti hämäriksi ja hyvin pahamaineisiksi merimieskapakoiksi. Kilteillä tytöillä ei ole niihin mitään asiaa. Korostetun vaalea (todellisuuttakin vaaleampi) Astrid on kuin arka päivänsäde, joka joutuu entisen poikaystävänsä Klaus Voormanin yllytyksestä menninkäisten seuraan ja ihastuu heihin, erityisesti yhteen. Liverpoolin nuoret toivot maailmalla on kuvattu aivan tavallisina, sivistymättöminä jätkinä, joilla ei ole edes kunnon pöytätapoja. Bassoa jotenkuten soittava Stuart on se vähän muita fiksumpi, taiteellinen luonne, Astridin sielunkumppani, joka alkaa etääntyä bändistä ja suunnata luovuuttaan taiteeseen.
 |
|
Beatlet ihailevat tyylikästä saksalaisneitoa, joka ajaa avo-Volkswagenilla.
|
Hahmojen oikea näköisyys on saatu luotua hätkähdyttävän hyvin pienillä eroilla, nenänmuodoilla, kulmakarvoilla, silmäripsillä. Kasvot ilmaisevat tunteita aivan minimalistisilla keinoilla, parilla viivalla, pienillä pyöristyksillä. Bellstorf käyttää varjostukseen rennosti lyijykynää tai liitua, lähes sotketun tuntuisesti.
Piirros on selkeää, peittelemätöntä. Avoimuus luo kerrontaan tunnetason, joka loppua kohden muuttuu pakahduttavaksi. Enteitä tulevasta murheesta antavat Astridin unet, joissa hän harhailee metsässä; heti ensisivuilla puiden oksiin on kietoutunut surunauha. Viimeisellä sivulla on peili, jossa ei näy kenenkään heijastusta. Siinä viitataan Astridin kuuluisaan peilin kautta otettuun omakuvaan ja siteerataan Jean Cocteau‘ta: “Peilit ovat ovia, joiden kautta kuolema kulkee.” Ei kovin hilpeätä.
Arne Bellstorfin sarjakuvaromaanin erityinen ansio on siinä, ettei se pienimmässäkään määrin fanita Beatlesia. Itse tarinassa heihin toki kohdistuu ihailua ja tulevasta menestyksestä annetaan vihjeitä, mutta muuten he ovat kuin ketkä tahansa nuoret miehet onneaan etsimässä. Itse tarinassa he ovat taustalla, sivuhahmoina.
Suomalaisen Mauri Kunnaksen lähtökohta on täysin vastakohtainen. Piitles (Otava 2012) on jokaista ruutuaan myöten fanin tekemä “kraahvinen novelli”, melkein kuin evankelistan kirjoittamaa ilmestystarinaa. Tekijä on itse tästä hyvin tietoinen ja ironisen hauskasti kaksi kovin tutun näköistä kerubia (Mick Jagger ja Keith Richards) kommentoivat tapahtumia pilvenreunalta.
Kunnas tuli hänkin kovin tutuksi jo 70-luvulla. Bay City Rollerseja ja vastaavia poppareita ihaileva siskoni tilasi kaikkia mahdollisia nuortenlehtiä, Introa, Helpiä ja Suosikkia, joissa riemukseni kaikissa vuoroperään ilmestyi Kunnaksen erinomaisen kuriton Nyrok City.
 |
|
Rock and roll -elämää Hampurissa.
|
Siinä parodioitiin kaikkia mahdollisia populaarikulttuurin ilmiöitä (kuten Bond-filmejä), mutta erityisesti rokki- ja poppitähtiä. Kieli oli sekopäistä leikittelyä, jossa Kunnaksen kotiseudun Tyrvään murre repesi vähän joka suuntaan. Beatlesitkin vilahtelivat Nyrok Cityssa silloin tällöin vaan eivät lainkaan niin usein kuin vaikkapa Rolling Stones.
Ajatus Beatles-kirjasta on ilmeisesti muhinut Kunnaksen mielessä todella pitkään ja tarinaa on työstetty pitkään ja hartaasti. Yllättäen Bellstorfin mustavalkoinen sarjakuva on helppolukuisempi kuin värikäs Piitles. Joululahjaksi saatua kirjaa yritin alkaa lukea muutamaankin kertaan, mutta aina se jäi. Ei lähtenyt vetämään. Kunnes kerran keskityin lukemiseen kunnolla, hiljaisuudessa, vailla muita ärsykkeitä, ja aukesihan se, suorastaan upottavalla tavalla.
 |
|
Brian Epstein halusi käydä kaupungilla miestenvessassa ja vanhemmat ihmettelevät.
|
Yksityiskohtia täyteen piperretyt ruudut, joita on sivuilla monta, väsyttävät helppoon tottunutta. Tekstiä on paljon ja vitsejä vähemmän kuin Nyrok Cityssä. Kielikin on entiseen iloitteluun verrattuna korrektimpaa, vähän turhankin, vaikka sananväännöksiä löytyykin.
Kunnas pysyttelee ihailunsa kohteista kunnioittavan kaukana. Lähikuvia on vähän, elämä kulkee kuin technicolor-filminauhana, jossa tapahtuu ja paljon. Näköisyys on Kunnaksellakin täydellisesti hallussa. Paitsi keskeiset sankarit niin myös sivuhahmot ovat kaikki just’ eikä melkein. Tyylitelty yhdennäköisyys tuo myös kaivattua hauskuutta kirjaan, varsinkin Brian Epsteinin hahmo, jonka seksuaalisen suuntautuneisuuden kanssa uskalletaan vähän hullutellakin. Sutcliffen kohtalo sen sijaan ohitetaan nopealla kommentilla ja yhdellä mustalla ruudulla. Se tuntuu… tylyltä ja kylmältä.
* * *
Näiden kahden sarjakuvakirjan, Bellstorfin Baby’s In Blackin ja Kunnaksen Piitleksen, lukeminen peräjälkeen on eriskummallinen kokemus. Toinen kouraisee syvältä, toinen naurattaa pinnalta.
Kumpikin kirja on tosissaan tehty, kunnianhimoista ja hyvää sarjakuvaa. Se, että ne sijoittuvat osin samaan historialliseen ajankohtaan samasta aiheesta, saa kuitenkin tajuamaan sen, kuinka kaikki on olemassa vain hetken kunnes katoaa. Menneistä ajoista jää jäljelle valokuvia ja musiikkia, muistoja ja tiedonpalasia, joista taiteilijat kehittelevät omia tulkintojaan.
Ja Beatles For Sale -levy soi aina vain. And though he’ll never come back, she’s dressed in black.
Keskustele Kvaakissa sarjakuvaesseistä, Mauri Kunnaksesta ja Arne Bellstorfista.
Ks. arvostelu Piitles-kirjasta.