Alan Moore (s. 1953) on jälleen ajankohtainen, koska Zack Snyderin ohjaama Watchmen on jyrähtänyt sarjakuvakansan iloksi tai kauhistukseksi elokuvateattereihin.
Sarjakuvan suuren nimen saattavat ennalta tuntea jo elokuvien harrastajatkin. Moore on persoonallinen väriläikkä muutoin harmaassa sarjakuvakentässä. Hippistatustaan hän on käyttänyt myös hyväkseen, ja ammattitaidoton sarjakuvajournalismi yhdistettynä internetin fanikuntaan on lisännyt oman kerroksensa Mooren niille syöttämiin tarinoihin.
Luodaan mielikuva…
Kuvittajien kertomukset yhteistyöstä Mooren kanssa antavat viitteitä siitä, minkä lukija jo viimeistään Helvetistä-albumien (From Hell, 1991–1996, suom. 1994–1997) perusteella tietää; Moore on pedanttisen tarkka kontrollifriikki, joka tahtoo hallita jokaista sarjakuvansa yksityiskohtaa niin kuin siihen vain pystyy mies, joka ei itse piirrä tarinaa. Mooren kanssa tulevatkin toimeen juuri Dave Gibbonsin ja Kevin O’Neillin kaltaiset työn sankarit.
Kontrollifriikin maine sopii tilintarkastajalle, ei luovan työn tekijälle. Mooren luonteenpiirteet hallitsivat silti hänen uraansa. Tinkimättömyys omien töidensä suhteen sekä kyvyttömyys sopia riitojaan nousivat luonteenpiirteiksi, joiden varaan älykäs mies saattoi luoda itselleen imagon, johon korostetun boheemi ulkonäkö sopi sellaisenaan.
Antamiensa haastattelujen perusteella Moore vaikutti vielä 1980-luvulla tasaiselta perheenisältä. Sittemmin hän syötti säästeliäästi murusia yksityiselämästään, jotka saivat fanikunnan mielikuvituksen liikkeelle. Kuva lahjakkaasta ja sivistyneestä miehestä jäi toiseksi, kun fanikunta maalasi mielessään oman totuutensa.
Villit mielikuvat vaihtoehtoista elämäntapaa viettävänä elostelijana peittivät alleen entisen Mooren, eikä hänellä näyttänyt olevan mitään sitä vastaan. Kumpi onkaan lähempänä todellista Moorea, vain siihen voi todella luottaa ettei tarinankertojan suusta kuule koko totuutta.
…ja myydään se!
Mooren imagon muutokset heijastelevat sarjakuvamarkkinoiden kehitystä. Kun vielä 1980-luvulla lahjakas Moore nousi suosioon yksin töidensä ansiosta, tulevat vuosikymmenet asettivat uusia paineita menestymisen suhteen.
Sarjakuvateollisuuden ajautuminen lamaan 1990-luvun Yhdysvalloissa määritteli kaikkien siitä elantonsa saavien aseman sarjakuvakentässä. Romahdukseen mennessä lahjakas ja omapäinen Moore oli ehtinyt riitaantua merkittävimpien sarjakuvakustantamojen kanssa ja kokea taloudellisia vaikeuksia.
Irtautuessaan markkinoita hallinneista kustantamoista Mooren projektit muuttuivat liian kunnianhimoisiksi. Kun konservatiiviselle lukijakunnalle tarjottiin radikaalia sisältöä, vastaanottavaisen joukon tavoittaminen olisi hyvinäkin aikoina vaatinut pääomaa. Romahduksen myötä Mooren töitä julkaisseet pienkustantamot katosivat markkinoilta, ja samoin kävi Mooren omalle Mad Love -kustantamolle.
Sarjakuvateollisuuden kurimuksessakin Moore kuului menestyjiin. Ennen niin kovin tinkimätön mies joutui kuitenkin nöyrtymään markkinatalouden edessä. Henkilökohtaisesti tärkeät aiheet vaihtuivat kevyempiin sarjoihin Image-kustantamon riveissä. Moore riitautui edelleen kaikkien kanssa, mutta hän oli myös hiljalleen oppinut, että julkisuusrumpua oli lyötävä voimakkaammin.
Moore on ollut pitkiäkin aikoja poissa julkisuudesta, mutta 2000-luvulla hän on osannut nostaa itseään määrätietoisesti esiin. Tähän liittyy oma kaavaansa, ja erityisesti elokuvien julkisuushyödyn hän on käyttänyt kärkkäästi edukseen mainostaessaan entisiä ja tulevia töitään.
Valheita, seksiä ja sarjakuvaa
Mooren ei julkisuutta varten ollut tarpeen kuin meuhkata kaupallisuudesta ja irtisanoa itsensä suureen ääneen töihinsä perustuvista sarjakuvafilmatisoinneista. Tämä näyttikin olevan ainoa Mooren imagoon sopiva markkinoinnin muoto: antimarkkinointi. Se on mainontaa, joka ei näytä itsensä myymiseltä. Ei vaikka hän samassa yhteydessä laveasti valistaisikin haastattelun yhteydessä töistään tai peräti itsestään kertovasta dokumentista.
Meuhkaamalla Moore voi pestä moraalisesti kätensä ja samalla hyötyä elokuvien julkisuudesta. Mooren pirtaan kun ei yksinkertaisesti sovi nähdä muiden hyötyvän hänen töistään – sen ovat kiistat kustantamojen kanssa tehneet selväksi.
Näkyvimmin Moore viihtyi Wildstormin America’s Best Comics -menestyssarjojen parissa, kunnes särön yhteiseloon teki Wildstormin siirtyminen Mooren suuresti inhoaman DC:n omistukseen. America’s Best Comics oli kuitenkin tätä ennen merkinnyt Moorelle entistä näkyvämpää osaa julkisuudessa erityisesti, koska samalla elokuvastudiot innostuivat sovittamaan hänen töitään elokuviksi.
Sarjakuvafilmatisointien julkisuushyöty oli kuitenkin ohimenevää ja väliaikoina julkisuusmyllyyn sai muutaman kierroksen raottamalla ohimennen yksityiselämän verhoa; Moore tiedosti hyvin häntä kohtaan tunnetun mielenkiinnon ja imagonsa suhteen entistä itsetietoisempi Moore manipuloi yleisöään.
Mainioin Mooren tempaus oli, kun hän sai okkultismiin tuntemansa kiinnostuksen sivussa sarjakuvaväen nielaisemaan käärmejumalan häntää myöten. Tämän sympaattinen Moore teki korostaen hippistatustaan hihattomalla paidalla ja koruilla haastattelussa, jonka teki Stewart Lee – mies joka sattumoisin naurattaa ihmisiä työkseen.
Internetin paisuttaessa pienimmätkin yksityiskohdat käsittämättömäksi hölynpölyksi, lausahdukset vessan käärmejumalista eivät riittäneet kauaa edes kesyä sarjakuvamediaa lypsettäessä. Juuri sitä sanan varsinaisessa merkityksessä oli myös Mooren puolittainen lausunto biseksuaalisesta ex-vaimosta ja kimppakivasta, joka paisui naurettaviin mittoihin fanikunnan huulilla. Mooren taustamotiivi näille viittauksille oli tietenkin erotiikkasarjakuva Lost Girls (1991–2006), jonka kuvitti Mooren vaimo Melinda Gebbie.
Kuka vartioi sarjakuvalegendaa?
Etteikö Moore muka ymmärtäisi rahan päälle perustaessaan oman kustantamon ja muuttaessaan niin okkultismiin kohdistuvan mielenkiintonsa kuin sänkykamarinsa pikkutuhmuudetkin rahaksi? Tämän ketjun kruunasi viimeistään dokumentti, joka keskittyi Moore-brändiin itseensä.
Kaiken kulttuuriväen tavoin sarjakuvaharrastajat suhtautuvat kaksijakoisesti kaupallisuuteen. Suurmestarikseen korottamansa Mooren teoissa sama lauma kieltäytyy näkemästä mitään julkisuushakuista – ikään kuin omalla työllään menestyminen olisi paheksuttavaa. Todellisuudessa ainoa syy miksi Moore ei vaikuta markkinamaakarilta, on koska hän hallitsee oman julkisuuskuvansa pahuksen huonosti.
Itsensä kerran myytyään Moore olisi tarvinnut Neil Gaimanin tavoin määrätietoista imagonhallintaa, koska internet-julkisuus on kuin lausunto käärmejumalasta: kerran pullosta päästyään ei sitä voi enää hallita.
Hyvän tarinankertojan tapaan myös Moore tietää kuinka huvittaa yleisöä lausunnoillaan. Tie alansa kunnioitetuimmasta tekijästä naurunaiheeksi on silti osoittautumassa lyhyemmäksi kuin Moore varomattomuuttaan itsekään lienee uskonut.
Moore on pidättelemättömän vaikean luonteensa ja valistuneisuutensa vuoksi kuin sympaattinen luonnonlapsi: kyvytön ymmärtämään kuinka alas hänen pitäisi tähdätä suunnatessaan älyllisen huumorinsa yleisölleen. Puolitosissaan suusta päästettyjä lausuntoja on mahdoton jälkikäteen enää korjata; toimittajat ja harrastajat ovat ehtineet siihen mennessä jo vääntää kaiken sanotun itselleen mieluisaan muotoon, joka elää aina totuutta vahvempana.
Totisena esiintyvän Mooren töissä lukijaa katsovat usein hymyilevät kasvot, mutta vasta sisäsivuilla paljastuu hymyn todellinen merkitys. Koska Moore viihtyy luomassaan imagossa, kenties hän onkin älykkäänä miehenä jo etukäteen tiennyt mihin on ryhtynyt. Ehkä myös lukijalle toistuvasti hymyilevät kasvot ovatkin Mooren kätkettyä ironiaa.
Kuvat @ DC Comics, Top Shelf
Keskustele Alan Mooresta ja Watchmen-elokuvasta Kvaakissa.