 |
Ovatko Suomen sarjakuvaharrastajat postmoderni heimo? Avaan kolumnisarjani kertomalla mielikuvayhteisöistä, jättiläisliskoista ja sarjakuvakulttuurista. Pseudoakateemista puppua vai tärkeää asiaa – lue ja päätä.
Tutustuin äskettäin Riikka Kurjen Lahden ammattikorkeakoululle valmistamaan opinnäytetyöhön “We are – tutkimus postmodernista identiteetistä sukupuolitetuissa yhteisöissä”. Mielenkiintoisessa työssään Kurki on tutkinut postmoderneja heimoja ja niiden sisäisiä mielikuvayhteisöjä.
Postmodernilla heimolla tarkoitetaan elämäntapayhteisöä, todellista tai virtuaalista, jonka jäseniä yhdistää yhteinen kiinnostuksen aihe. Heimo voi olla itsetarkoituksellinen: yhteisön syy kokoontua on yhteisöllisyyden tunne, ei niinkään välttämättömyys tai konkreettinen hyöty. Käytännössä tätä aaveheimoa ei ole olemassakaan. Se manifestoituu yhteisön jäsenten vuorovaikutuksen kautta. Postmoderneja heimoja syntyy etenkin internetissä, omalla tavallaan korvaamaan jo menneisyyteen jääneitä kylä- ja perheyhteisöjä. Heimon kautta jäsenet voivat rakentaa identiteettiään sisällyttämällä siihen heimon arvoja ja asenteita. Tällainen postmoderni identiteetin rakentaminen on yleistymässä, kun yhteiskunta moniarvoistuu. Heimon jäsenet voivat olla hyvinkin läheisiä, ystäviäkin.
Heimot ovat kenties jännittävin ilmiö internet-ilmiöistä. Minusta on valtavan kiehtovaa että vaikka istuisin alas ja koittaisin kehittää mahdollisimman älyttömän kiinnostuksen kohteen, joku on jo perustanut sen ympärillä toimivan yhteisön nettiin. Esimerkiksi? En olisi osannut kuvitella, että maailmassa on makroherpetofiileja. Makro tarkoittaa suurta, herpeto liskoa ja filia on tietysti rakastamista. Makroherpetofiilin seksuaalinen preferenssi ovat jättiläisliskot. Ja internetissä on olemassa yhteisöjä, heimoja, jotka palvelevat tämän fetissin jakavia ihmisiä. Tarkastakaa vaikka. Kaikelle kuvitelvissa olevalle on heimonsa.
Aaveheimoja ja Godzillanrakastajia – Otto on seonnut lopullisesti, ajattelette. Ja miten tämä liittyy sarjakuviin? Antakaahan, kun selitän.
Luettuani Kurjen työn, aloin miettiä, missä ovat suomalaiset sarjakuvaheimot? Jos internetissä toimii tällainen yhteisö, se on onnistunut piilottamaan itsensä hyvin, sillä ainakaan minä en ole löytänyt yhtään. Sarjakuvakultuuri on verrattaen pienen marginaalin viihdettä, jolla on omat konventionsa. Voisivatko Suomen sarjakuvaharrastajat muodostaa kollektiivisesti postmodernin heimon? Jos sarjakuvaharrastajien internetfoorumi perustettaisiin, nähtäisiinkö siellä heimomaista käytöstä? Tätä pohdin, kun Juha Kouvalainen ilmoitti Kvaak-sarjakuvaportaalin perustamisesta.
Suomalaisessa sarjakuvakulttuurissa on heimon piirteitä. Sarjakuvat ovat tietysti yhteisöä yhdistävä kiinnostuksen aihe sekä vielä tärkeämpänä usko sarjakuvien ilmaisuvoimaan. Vaikka yhteisö on jakautunut pienempiin mielikuvayhteisöihin, kuten eri tavalla suuntautuneisiin lukija- ja tekijäporukoihin sekä seuroihin, vedetään silti yhtä köyttä sarjakuvakulttuurin puolesta. Yhteisö kokoontuu sarjakuvafestivaaleilla Kemissä ja Helsingissä sekä tekijätapaamisissa.
Kvaak-sarjakuvaportaali periaatteessa sisältää kaikki heimon rakentamiseen tarvittavat välineet. Se tarjoaa foorumin, jossa yhteisön jäsenet voivat kommunikoida ja muokattavat profiilit, joilla käyttäjä voi tavallaan rakentaa postmodernia identiteettiään, keksiä itsensä uudestaan tietokoneensä ääressä. Huomaan itsekin tekeväni tätä: foorumeilla mesoava virtuaalinen sarjakuvakriitikko Otto Sinisalo on jossain määrin eri hahmo kuin lihallinen ohjelmoija Otto Sinisalo – vähemmän komea, esimerkiksi.
Mutta vaikka yhtäläisyyksiä löytyykin, sarjakuvaharrastajat eivät ole postmoderni heimo, eikä Kvaak-sivustosta toivon mukaan muodostu sarjakuvaheimon internetkanavaa. Sarjakuvaharrastajien keskuudessa ei ole heimoille tyypillisiä sääntöjä tai yhteisiä, absoluuttisia arvoja, ja mikä tärkeintä: sarjakuvayhteisö on ulospäinsuuntautunut. Lähes kaikilla sarjakuvajaharrastajilla tuntuu olevan yhteinen toive siitä, että sarjakuva olisi arvostetumpi; että useampi ihminen lukisi sarjakuvia. Osin tämä johtuu taloudellisista näkökohdista – sarjakuvantekijät haluavat tietenkin lisää yleisöä teoksilleen – mutta suurilta osin se on vilpitöntä halua nostaa arvostamansa kulttuurinalan asemaa.
Tämä ei ole heimon käytöstä. Toimiva postmoderni heimo on sulkeutunut yhteisö, joka ei etsi aktiivisesti uusia jäseniä. Vaikka festareille kokoontuva sarjakuvayhteisön sisäpiiri ei olekaan kaikkein helpoin lähestyttävä, halutaan aina skeneen silti tuoretta verta. Jos teet sarjakuvia, olet sisällä. Postmodernin heimon luovat tuotokset – vaikka makrofetissien dinosauruspiirrokset – suunnataan ensisijaisesti muille heimon jäsenille, mutta sarjakuvantekijät piirtävät ja kirjoittavat kaikille.
Me – ja vaikka sanonkin “me” – emme ole heimo. Sarjakuvayhteisö on suuri ja häilyvä. Sen avulla voi kyllä rakentaa identiteettiään, mutta toisin kuin heimojen tapauksessa, ihmissuhteita ei sen kautta kannata pääasiallisesti lähteä hankkimaan.. Kvaak toimii sarjakuvayhteisön internet-edustuksena ja informaatiokanavana, mutta mikään leirinuotio se ei ole.
Sillä sinä päivänä, kun sarjakuvayhteisö on niin sisäänpäinkääntynyt ja pieni, että sitä voi kutsua heimoksi, voimme yhtä hyvin alkaa piirtämään eroottisia dinosauruskuvia.
Riikka Kurjen opinnäytetyö “We are – tutkimus postmodernista identiteetistä sukupuolitetuissa yhteisöissä on luettavissa Kurjen kotisivuilta.