 |
Olen alle kouluikäinen. Olen vetänyt alushousuni pitkien kalsareideni päälle ja ilmoittanut olevani Batman. Kukaan ei kiistä.
Olen siis ollut Batmanin fani niin kauan kuin muistan ja pidempäänkin, näin minulle ovat vanhempani kertoneet. Olen imenyt kaikka Batmaniin liittyvää sarjakuvista, tv-sarjoista, elokuvista ja peleistä kuin sieni.
 |
|
Eräs (paras) kansista
|
Mutta kerran toisensa jälkeen minun on toistettava kaikille: Frank Millerin Batman on minun Batmanini. Aina Batman & Ihmepoika Robinista, Ensimmäiseen vuoteen, Yön ritarin paluuseen ja lopulta albumiin Yön ritari iskee jälleen, paremmuusjärjestyksessä. Sillä kaikki mikä on parasta Frank Millerin Batmanissa kulminoituu Yön ritari-trilogian toiseen osaan ja siihen hurmoksellisuuteen millä DK2 on tehty. Se oli satiiria, mutta silti se ei ollut. Se oli kaikki. Se oli oikein.
Tämä albumi ei vastaa kysymykseen kumpi voittaisi, Teräsmies vai Batman. Siihen kysymykseen on jo vastattu monta kertaa. Tämä albumi kysyy, kumpi voittaisi Batman vai sata Teräsmiestä.
 |
|
DC:n voimakolmikon jumal-hahmot
|
Yhdeksänosainen tarina on taattua Milleriä. Sankareita ei säästellä, pienet puhuvat päät teeveessä saavat kommentoida sekä tapahtumia että politiikkaa ylipäätään, ja jokaisen ajatukset on pistetty laatikkoon kaikkien luettavaksi. Juoni jytää eteenpäin kuin junan vessa, eikä siinä välitetä pienistä aukoista radassa. Mutta muuten Herrarodun kohdalla on Frankin ote jo alkanut vähän lipsua. Tai ei oikeastaan lipsua, vaan pikemminkin junnata paikoillaan. Se mikä oli 80-luvulla viiltävää kritiikkiä maailman menoa ja muuttumista kohtaan, on tänä päivänä väsyneen kuuloista ja tuomitsevaa menneiden vuosikymmenien anarkismia. Ehkä tätä kuitenkin pitäisi lukea kuin supersankarisarjakuvaa, eikä niin kuin päivän hesarin ulkomaanuutisia. Kirjoittamassa on muuten ollut myös Brian Azzarello (toim. huom.).
Andy Kubertin piirrosjälki ei ihan yllä Millerin parhaan aikakauden
 |
|
Huomaa vaakasuuntaan kolmella jaollinen ruutujako
|
tykitykseen, mutta ajaa asiansa vallan mainiosti. Klaus Janssonin tussaus tasoittaakin Kubertin jälkeä klassisemman Yön Ritarin puoleen. Suurin muutos tuntuu olevan ruutujaossa, joka muuttuu aiempien osien melko tiukasti neljään vaakaruutuun keskittyneestä kolmeen vaakaruutuun per sivu. Tämän faktan kun lisää siihen, että julkaisukoko on isompi kuin koskaan ennen, jättää kuvitus sivuille liikaa tyhjää tilaa. Oliko ruutujako sitten Frankin itsensä vastuulla vai jättikö hän sen käsikirjoittajana kuvittajansa Andyn huoleksi, siitä en osaa sanoa mitään. Varsinaista moitittavaa ei piirrosjäljessä ole, eikä oikeastaan värityksessäkään, mutta jotenkin sitä silti toivoisi klassista Miller-Janson-Varleytä.
Mukana olevissa minilehdissä päästäänkin sitten näkemään mm. Millerin itsensä kynänjälkeä, useimmiten kuitenkin jonkun muun tussaamana. Mikä onkin ollut hyvä päätös, sillä Millerin itsensä sekä piirtämissä että tussaamissa lyhäreissä herra on päässyt vähän liian koviin sfääreihin, eikä kynä ole oikein pysynyt menossa mukana.
