Yön Ritari III: Herrakansa

Yön Ritari III: Herrakansa

Tekijät: Frank Miller, Brian Azzarello, Andy Kubert, Klaus Janson ja Brad Anderson
Kustantaja: RW Kustannus
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 386
Heti alkuun on sanottava, että tämä Batman ei sovi perheen pienimmille.

Minä ja minun Frank Millerini

Olen alle kouluikäinen. Olen vetänyt alushousuni pitkien kalsareideni päälle ja ilmoittanut olevani Batman. Kukaan ei kiistä.

Olen siis ollut Batmanin fani niin kauan kuin muistan ja pidempäänkin, näin minulle ovat vanhempani kertoneet. Olen imenyt kaikka Batmaniin liittyvää sarjakuvista, tv-sarjoista, elokuvista ja peleistä kuin sieni.

Eräs (paras) kansista
Eräs (paras) kansista

Mutta kerran toisensa jälkeen minun on toistettava kaikille: Frank Millerin Batman on minun Batmanini. Aina Batman & Ihmepoika Robinista, Ensimmäiseen vuoteen, Yön ritarin paluuseen ja lopulta albumiin Yön ritari iskee jälleen, paremmuusjärjestyksessä. Sillä kaikki mikä on parasta Frank Millerin Batmanissa kulminoituu Yön ritari-trilogian toiseen osaan ja siihen hurmoksellisuuteen millä DK2 on tehty. Se oli satiiria, mutta silti se ei ollut. Se oli kaikki. Se oli oikein.

Aiemmista osista tuttu Carrie Kelley on Herrakansa-albumissa vetänyt ylleen kuolleeksi oletetun Batmanin viitan ja on siirtynyt puolustamaan Gotham Cityä. Ihmenainen on vetäytynyt Amazonille muiden Amazonialaisten, sekä hänen ja Teräsmiehen vauva-ikäisen pojan kanssa. Teräsmies on luovuttanut ihmiskunnan suhteen ja siirtynyt jäähylle Yksinäisyyden linnakkeeseen. Lara, Teräsmiehen ja Ihmenaisen jo aikunen tytär on etsimässään itseään, kun huomaa Kryptonin viimeisen kaupungin, Kandorin, asukkaiden tarvitsevan apua. Ja sitten lähtee.
Teräsmies jäähyllä

Tämä albumi ei vastaa kysymykseen kumpi voittaisi, Teräsmies vai Batman. Siihen kysymykseen on jo vastattu monta kertaa. Tämä albumi kysyy, kumpi voittaisi Batman vai sata Teräsmiestä.

DC:n voimakolmikon jumal-hahmot
DC:n voimakolmikon jumal-hahmot

Yhdeksänosainen tarina on taattua Milleriä. Sankareita ei säästellä, pienet puhuvat päät teeveessä saavat kommentoida sekä tapahtumia että politiikkaa ylipäätään, ja jokaisen ajatukset on pistetty laatikkoon kaikkien luettavaksi. Juoni jytää eteenpäin kuin junan vessa, eikä siinä välitetä pienistä aukoista radassa. Mutta muuten Herrarodun kohdalla on Frankin ote jo alkanut vähän lipsua. Tai ei oikeastaan lipsua, vaan pikemminkin junnata paikoillaan. Se mikä oli 80-luvulla viiltävää kritiikkiä maailman menoa ja muuttumista kohtaan, on tänä päivänä väsyneen kuuloista ja tuomitsevaa menneiden vuosikymmenien anarkismia. Ehkä tätä kuitenkin pitäisi lukea kuin supersankarisarjakuvaa, eikä niin kuin päivän hesarin ulkomaanuutisia. Kirjoittamassa on muuten ollut myös Brian Azzarello (toim. huom.).

Andy Kubertin piirrosjälki ei ihan yllä Millerin parhaan aikakauden

Huomaa vaakasuuntaan kolmella jaollinen ruutujako
Huomaa vaakasuuntaan kolmella jaollinen ruutujako

tykitykseen, mutta ajaa asiansa vallan mainiosti. Klaus Janssonin tussaus tasoittaakin Kubertin jälkeä klassisemman Yön Ritarin puoleen. Suurin muutos tuntuu olevan ruutujaossa, joka muuttuu aiempien osien melko tiukasti neljään vaakaruutuun keskittyneestä kolmeen vaakaruutuun per sivu. Tämän faktan kun lisää siihen, että julkaisukoko on isompi kuin koskaan ennen, jättää kuvitus sivuille liikaa tyhjää tilaa. Oliko ruutujako sitten Frankin itsensä vastuulla vai jättikö hän sen käsikirjoittajana kuvittajansa Andyn huoleksi, siitä en osaa sanoa mitään. Varsinaista moitittavaa ei piirrosjäljessä ole, eikä oikeastaan värityksessäkään, mutta jotenkin sitä silti toivoisi klassista Miller-Janson-Varleytä.

Mukana olevissa minilehdissä päästäänkin sitten näkemään mm. Millerin itsensä kynänjälkeä, useimmiten kuitenkin jonkun muun tussaamana. Mikä onkin ollut hyvä päätös, sillä Millerin itsensä sekä piirtämissä että tussaamissa lyhäreissä herra on päässyt vähän liian koviin sfääreihin, eikä kynä ole oikein pysynyt menossa mukana.

Jokaiseen lehteen liitetty ylimääräinen bonus-lehti on monilta osin toimiva ratkaisu. Se syventää tarinaa ja antaa mahdollisuuden kertoa asioita toisesta näkökulmasta. Mutta en oikein osaa päättää oliko hyvä idea sijoittaa yksittäiset lehdet päätarinan yhdeksän sarjakuvan väleihin. Ne ovat kuin leffasta virtaviivaisuuden vaatimuksesta poistettuja kohtauksia. Mielenkiintoista lisämateriaalia, joka kuitenkin jarruttaa kokonaisuutta ikävästi. Mukana on myös esittelyt Milleristä ja Kubertista, sekä muutama lyijykynä-sivu ja pari tussattua sivua. Jostain syystä myös vaihtoehtoisten kansien tekijät oli luetteloitu, mutta varsinaisia vaihtoehtoisia kansia ei ollut mukana. Jos laskee minilehdet bonusmateriaaliksi sitä oli runsaasti, mutta muuten lisäsivut olivat melko tyhjän kanssa.
Lepakkomies onkin lepakkonainen!
Suosittelen vahvasti.
Ps. Tähän loppuun keräilijän valitus. Fyysiseltä kooltaan kirja on harmittavasti erikokoinen kuin yksikään aiempi Yön Ritarin osa, joten peräkkäin aseteltuina ne näyttävät hieman hupsuilta. Kirja on siis iso. Siitä syystä myös näytekuvat ovat tässä arvostelussa englanninkielisiä, sillä en saanut sivuja mahtumaan skanneriini.

Helsingin Sarjakuvafestareiden saalista

Vaikka tästä ei matkareportaasia tulekaan, haluaisin muutamalla sanalla valaista pienlehtiteltoissa 2015 tekemiäni löytöjä. Teltoissahan oli myyjiä vaikka millä mitalla. Joukossa näkyi jo legendaarisiksi nousseita tekijöitä, mutta osa heistä oli minulle aivan tuntemattomia. Koska tarkoitukseni oli etsiä minulle aiemmin tuntematonta materiaalia, on osa lehdistä ilmestynyt tänä vuonna ja osa on vanhempaa perua.

Lehtien painotyö on vaihtelevantasoista. Löytyy kopiokoneella julkaistuja härpäkkeitä ja oikein rahalla painettuja lehtiä. Kaikista kuitenkin välittyy rakkaus lajiin. Pidemmittä puheitta, sukeltakaamme arvosteluihin!

Tero Mattila: Lomareissu
Tero Mattila: Lomareissu

Tero Mattilan Lomareissu (2015) jatkaa jo Mesan julkaisusta (Tarinoita tuntemattomasta: Paska reissu) tutuilla hahmoilla. Miehet ovat tällä kertaa työtehtävien sijaan lomalla. Mutta eihän loma olisi loma eikä mikään ilman seikkailua! Joten kun mukaan päästetään edellisessä tarinassa suivaantuneet alienit, alkaa homma rullaamaan, tainnutusasetuksilla ja ilmankin!

Lyhyeen tarinaan pääse mukaan juuri niin paljon kuin on näin lyhyessä tarinassa mahdollista. Maailma avartuu ja hahmot kehittyvät. Samaa voisi sanoa myös Mattilasta! Piirrostyötä aiemmin vähän vaivannut liian rento ote on tässä kehittynyt mainoksi. Sivellintyöskentely ja värit toimivat paremmin kuin hyvin. Kaikki pinnat ovat yksivärisiä, tasaisia väripintoja. Ratkaisu antaa vihkolle hyvin leppoisan leiman. Painotyökin on onnistunutta, värit ovat tasaiset kaikkialta missä niiden kuuluukin olla, ja ne ovat kirkkaat niin kuin pitääkin. Legenda kertoo että tämä olisi tulostettu tavallisella kotiprintterillä, mutta ainakaan lopputulosta se ei heikennä. Jos tämä ei ole täyden kympin pienlehti, niin ei ole sitten mikään. Valitettavasti julkaisu on kuulemma loppuunmyyty. Arvostelun kirjoitettuani sain kuulla myös että koko sarjakuva on toteutettu Manga Studiolla ja Wacomilla!

Fanni Maliniemi: Talo
Fanni Maliniemi: Talo

Fanni Maliniemen Talo (2012) alkaa pelkästään mustalla ja valkoisella tehdyllä kuvalla tapetista. Hyvin yksinkertainen juttu, joka kertoo todella paljon jo ensinäkemällä. Olemme 1800-luvulla, rikkaan henkilön kodissa, talossa joka on täynnään taidetta, tauluja ja patsaita.

Tulkinta paljastuu oikeaksi. Sivu toisensa jälkeen on täytetty antiikkisilla kelloilla, päällekäyvällä tapettillaa ja divaaneilla. Talo on hauska pieni lehti, jossa kauniit kuvat kertovat lyhyen tarinan. Erikseen on vielä mainittava lehdessä käytetty tekstausfontti, joka sopii tähän kuin nenä päähän! Lehti on luettavissa täällä.

Jussi Jääskeläiinen: Metalmorphose
Jussi Jääskeläiinen: Metalmorphose

Jussi Jääskeläisen Metalmorphose (2015) on toteutettu perinteisen metalligrafiikan keinoin. Esipuheessa tätä tarkennataan lauseella ”Käytössä on ollut etsaus ja akvatinta”. Koska en tunne tätä tekniikka, eikä minulla ole aavistustakaan mitä sanat tarkoittavat, en kommentoi sitä enempää. Kuvat näyttävät kuitenkin hyviltä, joten tekniikka lienee kai toissijainen asia. Kuvitus tuo mieleen vuoden 1927 Metropolis-elokuvan, sekä huomattavasti tuoreemman Terminator-tuoteperheen.

Sanattoman tarinan juoni vaati muutaman lukukerran auetakseen kunnolla. Elämän ja kuoleman symboliikkaa, sekä nykyajan ihmisen sulautumista teknologiaansa kuvataan kauniisti.

Teemu Kupari: Muisti
Teemu Kupari: Muisti

Teemu Kuparin Muisti on yksinkertaisesti piirretty ja pirteästi väritetty sarjakuva. Lehti on myös nopeasti luettu. Juonen puolesta tarinaa olisi voinut lyhentää vielä lisää, mutta Kupari tavoittelee lisäruuduilla ilmeisesti pientä seikkailun tuntua. Herttainen tarina kertoo läheisen menettämisestä ja sen pääosassa on kaksi talossa asuvaa naista.

Mariadrawsdaily.blogikoti.fi
. Sitten päästään teokseen josta en löydä tekijän enkä teoksen nimeä. Nettiosoite on sentään mukana, joten menen sillä. Lehti kertoo tarinan merenneidosta. Juonellisesti edellinen kuvaus on melko tyhjentävä, sillä kahdeksan sivua sisältävät taiteltavan sarjakuvan, jossa merenneito nostaa päänsä veden pinnan yläpuolelle ja laskeutuu takaisin. Muuta ei tapahdu. Tekstiä ei ole lehdessä lainkaan, nettiosoitetta lukuunottamatta. Loppuun olisi saanut helpon vitsin kirjoittamalla viimeiseen ruutuun ”fin”, joka on loppu ranskaksi, mutta myös evä englanniksi. Piirrostyökin tuntuu vähän hätäisesti syntyneeltä, mutta yhdessä suhteessa tämä on nerokas lehti.

Juttu on painettu A4-arkin yhdelle puolelle. Sen jälkeen paperi on taiteltu kahdeksan sivun kokonaisuudeksi, jonka pystyy lukemaan kääntämällä sivuja. Tämä vaatii paperiin yhden viillon, mutta niittejä ei tarvita. Aiemmin en ole tällaiseen törmännyt, mutta vakuuttavalta se tuntui!

Sara Valta: Tuula
Sara Valta: Tuula

Sara Vallan Tuula (2015) on erittäin hyvän esimerkki siitä, miten sanaton sarjakuva tehdään oikein. Kaikki toimii. Ilmeet ja eleet kertovat kaiken tarpeellisen, eikä lukija joudu kertaakaan arvailemaan että mitä tarinassa tapahtuu. Tämä on siinä mielessä liioittelua, että 34 sivuisen tarinan kolmella sivulla on dialogia. Kyseessä on kuitenkin painajaiskohtaus, ja ratkaisu todella toimii.

Graafinen asu on myös alusta loppuun harkittu. Kannet, sisäkannet ja sisältö sointuvat yhteen niin mainiosti, että vastaavaa harvoin näkee. Piirros on pelkistettyä, ilmavaa ja rennon oloista. Teos on alusta loppuun yksinkertaisesti kaunis. Bravo! Lehti on ostettavissa mm. täältä.

Tarinoita siitä suuresta tuntemattomasta

Metropolian sarjakuvakerho iskee jälleen, vasara kumahtaa yksitoista kertaa ja kertoo tarinat tuntemattomasta!

Julkaisija: Metropolian sarjakuvakerho (MESA) 2015

Tekijät: Hanna-Pirita Lehkonen, Tero Mattila, Miro Haverinen, Sara Valta, Sonja Hatanpää, Bambi Vihavainen, Hilda Määttänen, Tuomas Valtanen, Iiris Hyvönen, Lauri Kajander ja Oskari Wäänänen
122 sivua, värillinen, liimasidottu b5
Hinta: 21,80 euroa mm. Booky.fi

”-Onneksi ruohikossa ei ole kiviä, joilla ne voisivat heittää meitä!”
Tarinoita tuntemattomasta aloittaa syksyllä 2013 perustetun Metropolian sarjakuvakerho Mesan albumien sarjan. Sanon ”aloittaa” sillä kerhon ensimmäinen julkaisu ”Maailmanlopun erikoislehti” oli nimensä mukaisesti lehti, kun taas tämä on liimaselkäinen albumi. Numerointikin on aloitettu ykkösestä. Muita huomattavia muutoksia formaatissa ovat liimaselän ja koon lisäksi värit. Tokihan tämä harmittaa hullua keräilijää joka haluaisi teokset vierekkäin hyllyyn, mutta onneksi meitä on harvassa.

Lehti on laadultaan vaihteleva, kuten asiaan kuuluu kun antologiasta on kyse. Osa tekijöistä kävisi sellaisenaan jonkun paremmankin ranskalais-belgialaisen lehden tekijäkaartiin, kun taas muilla on vielä parantamisen varaa.

”-Sanoin jo, että yritän ajatella kirstun sisältöä.”

Tero Mattila: Paska Reissu
Tero Mattila: Paska Reissu

Jo ensimmäisillä sivuilla lueteltujen tekijätietojen taustalla oleva kuvio näyttää kauempaa hienolta, mutta vaikeuttaa lukemista pahasti. Monen sarjakuvan kohdalla huomaakin, että ollaan menty niiden graafisten opintojen kautta ja minkään näköistä juonta ei tunnu löytyvän.

Parhaana osana albumissa on Tero Mattilan Paska reissu. Sen selkeä juoni ja tehokas piirrosjälki takaavat, että se erottuu albumin monen sanattoman ja mitäänsanomattoman sarjakuvan joukosta. Myös Sara Valta osoittaa ymmärtäneensä että sarjakuva on kerronnallinen media, ja hänen seesteinen sanaton teoksensa toimii. Hyvin realistisesti piirretty Bambi Vihavaisen Prelude on kaunista katseltavaa, jonka ainoa moite on fontti. Sekin on kauniisti tehty, mutta paikka paikoin vaikea luettava.

”-Neuvoni on… asenna Windows uudelleen.”

Bambi Vihavainen: Prelude
Bambi Vihavainen: Prelude

Osaan jutuista on saatu otsikko mukaan, mikä helpottaa paljon. Muutamasta tarinasta ne kuitenkin puuttuvat ja ne osuvat harmillisesti juuri niihin väleihin joissa niitä olisi tarvittu. Hilda Määttäsen tarinan Seikkailu alkaa päähenkilö on ensimmäisellä sivullaan kovasti saman näköinen kuin edeltävällä sivulla päättynyt juttu, vaikka onkin kuvitettu aivan toisella tyylillä.

Tuomas Valtasen Kirstu ja Hanna-Pirita Lehkosen exe ovat ihan onnistuneita sarjakuvia, mutta niistä puuttuu se määrittelemätön jokin, joka tekisi niistä todella hyviä. Miro Haverisen Meritarina ja Sonja Hatanpään nimetön teos kokeilevat lähinnä ilmaisua kuvan kautta. Muut jutut ovat Iiris Hyvösen leppoisa Uskaltaako villahai ja Lauri Kajanderin Vahingoittunut, sekä antologian lopettava Oskari Wäänäsen scifi-tarina Deliverance.

”-Sit yökkärit päälle ja iltapalalle.”

Sara Valta: Ohto
Sara Valta: Ohto

Painotyö on laadukasta. Värit ovat viimeisen päälle ja useista lukukerroista sekä aukitaitteluista huolimatta selkä on tukevasti kiinni. Kehuja täytyy antaa myös oikoluennasta ja taitosta, sillä kirjoitusvirheitä tai keskelle hukkuvia puhekuplia ei löydy.

Albumiin on koottu bonuksena jo aiemmin mainitut tekijäkuvaukset, joiden lisäksi on muiden tekijöiden tekemiä ehdotuksia kanneksi. Joku näistä olisikin ollut parempi kansi kuin tämä nykyinen, vähän psykedeelinen kansi.

* Kvaakissa voi keskustella Mesasta.

Arvostelu: Mesa – Maailmanlopun erikoislehti