Etsivä Sara Pezzini kovaonnisine ystävineen kutsuu teidät seikkailuihin särkyneiden unelmien maassa. Lehti sisältää sarjakuvat: Witchblade, Darkness, Rising Stars ja Midnight Nation.
 |
WITCHBLADE & DARKNESS 5/2003
Suomennos: Petri Silas
Egmont Kustannus Oy
WITCHBLADE
Tarina: Paul Jenkins
Piirros: Keu Cha
Tussaus: D-Tron
Väritys: Steve Firchow
Ei ole helppoa olla uhkea naisetsivä. Ikään kuin ei olisi tarpeeksi, että miespuoliset työtoverit tekevät itseään tykö toinen toistaan tahdittomammin, nyt etsivä Sara Pezziniin näyttää iskeneen silmänsä myös sarjamurhaava demoni. Tapausta selvittäessään Pezzinin on värvättävä okkultistista apua Internetin sopukoista sekä syrjäkatujen varjoista, ja samalla yritettävä voittaa tahtojen taistelu oikuttelevan biomekaanisen symbioottinsa Witchbladen kanssa.
On tähdennettävä, että tämä on oikeastaan Witchblade-tarina sieltä hillityimmästä päästä. Jenkins pitää tahdin edelleen rauhallisena, ja pääpaino on Pezzinin ja tämän sekalaisten sulhastarjokkaiden välisessä vuorovaikutuksessa. Kuvaavinta on oikeastaan se, että Pezzinin pusero ei repeä kertaakaan tässäkään numerossa. Witchblade kylläkin puskee esiin, ja puolialaston neiti Pezzini esitetään sangen provosoivassa asetelmassa, mutta olennaista on nyt se, että hänen vaatteilleen ei koidu minkäänlaista vahinkoa. Varsin virkistävää vaihtelua.
Hyvällä tahdolla Keu Chan kuvituksessa on nähtävissä vähittäistä parannusta. Kerronta on oikeastaan niin hyvällä tolalla, ettei kertaakaan tarvitse ihmetellä, mitä tarinassa tapahtuu. Suurin ongelma on kuitenkin hahmojen yleinen ilmeettömyys. Ainoastaan kaikkein voimakkaimmat tunteenpurkaukset kuvastuvat hahmojen kasvoilta, ja useimmissa ruuduissa vaikutelma on jotain kaukaisuuteen tuijotuksen ja ilmavaivojen pidättelyn väliltä. Jenkinsin tarina, kaikessa hönttiydessäänkin, ansaitsisi parempaa.
DARKNESS
Tarina: Scott Lobdell
Piirros: Clayton Crain
Tussaus: John Glapion
Väritys: Matt Nelson
Eikä ole helppoa rikosperheensä pettäneellä palkkamurhaajallakaan. Jackie Estacadon lapsuudenystävä Jenny on juuri palannut hänen elämäänsä, kun käykin ilmi, että Jackien kimppuun käynyt kyberneettisesti vahvistettu alkuperäisamerikkalainen Robert Karhuntassu on Jennyn sulhanen.
Yllättäen tuntuu siltä, että Lobdell todella yrittää syventyä Jackie Estacadon hahmoon. Jackien kirouksenahan on Darkness-niminen mystinen voima, joka antaa hänelle yliluonnollisia kykyjä, mutta myös takaa, että hän menettää henkensä välittömästi, jos hän siittää lapsen. Jackien vastentahtoisesta selibaatista on revitty kaikenlaista käsityö- ja loihdittava barbara -huumoria, mutta nyt Lobdell on siirtynyt selvästi vakavammille linjoille.
Jackie on tietenkin syvällä sisimmässään aina kuvitellut, että jonain päivänä hän ja Jenny vielä päätyisivät yhteen, mutta hänen höpsöt romanttiset haaveensa kokevat hirvittävän kolauksen, kun Jenny alkaa kertoa, kuinka menetti neitsyytensä Robertille. Mutta mitäpä Jackiella olisi asiaan sanomista, sillä hänestähän ei ensirakastajaksi ole, niin kauan kuin yksi ainoa petit morte voi merkitä hänelle sitä isoa kuolemaa. Moraalittomasta ja hedonistisesta elämäntavasta etäisyyttä ottavan Jackien luonne joutuukin todelliselle koetukselle, kun hänen on asetettava Jennyn onni omien mielitekojensa edelle.
Myös edellisessä numerossa alkaneet sivujuonet vuosisatoja vanhasta konkistadorista ja hänen kuolettavista kerubeistaan, sekä Jackien vanhan vastuksen Sonatinen paluusta jatkuvat, juuri ja juuri. Hieman pelkään, että Lobdellin kuljetettua näitä juonia vähän aikaa parin sivun voimin numeroa kohti, ne huipentuvat kymmenen aukeaman tappelukohtaukseen, ja sitten siirrytään muihin asioihin. Toistaiseksi luotan Lobdelliin, siitäkin huolimatta, että eräs edellisen numeron arvostelussani esittämäni toive osoittautui turhaksi. Lobdellin ja Crainin Darkness melkeinpä vetää vertoja Garth Ennisin ja Marc Silvestrin alkuperäisille tarinoille.
RISING STARS
Tarina: J. Michael Straczynski
Piirros: Ken Lashley & Christian Zanier
Tussaus: Marlo Alquiza & Livesay
Väritys: Matt Milla & Justin Ponsor
On kurjaa olla hallituksen vainoama superihminen, mutta vielä kurjempaa on olla kuollut hallituksen vainoama superihminen, ja John Simon tietää sen hyvin.
Päällimmäinen ajatukseni tästä tarinasta on se, että sain Straczynskin nalkkiin. Hän pohjusti tarinan keskeisen käänteen aivan liian ilmiselvästi edellisessä osassa, ja nyt tavoiteltu ihmeen tuntu tärväytyy täysin, kun olen jo kuukauden päivät tiennyt, että se tulee tapahtumaan. Jännintä oli se, kun hetken ajan luulin, että se ei sittenkään tapahtuisi… mutta taphtuihan se. Toivottavasti ne, jotka eivät asiaa alun perin hoksanneet, eivät sitä myöskään tästä tahallisen epämääräisestä kuvailusta tajua.
Niitä, joita Straczynskin epäonnistuminen juonenkehittelyssä ei haittaa, saattaa kiinnostaa Darknessin numerossa 2/2001 vilahtaneen Willie Smithin näyttävä paluu Rising Starsin sivuille. Willien tarina on katsahdus Rising Starsin alkuaikoihin, ennen kuin melodramaattisista joukkotappelukohtauksista tuli pääasia.
Säännönmukaisesti keskinkertaisen kuvituksen takia Rising Starsia ei ole koskaan voinut pitää erinomaisena sarjakuvana, mutta juuri nyt Straczynskin yllätyksetön tarinointi ei todellakaan auta asiaa.
MIDNIGHT NATION
Tarina: J. Michael Straczynski
Piirros: Gary Frank
Tussaus: Jonathan Sibal
Väritys: Matt Milla
Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä: Tervetuloa Helvettiin. Demoniseksi “kulkijaksi” muuttumassa oleva David Grey on tullut New Yorkiin saadakseen sielunsa takaisin, ja näky ei ole kaunis. Kaupunki on kurjuuden ja rappion vallassa, ja Davidin on kohdattava kasvotusten kaikesta vastuussa oleva kulkijoiden johtaja.
Straczynski omistaa suuren osan tästä tarinasta kulkijoiden johtajan jumalanvastaiselle palopuheelle. Kaikki maailman kurjuus jäljitetään alkulähteeseensä, ja Davidin matkaa siivittänyt optimismi kyseenalaistetaan perinpohjaisesti. Vaikka Midnight Nation onkin ollut tarina yhden miehen yrityksestä pelastaa itsensä, yht’äkkiä tuntuu, että koko maapallon kohtalo lepää Davidin harteilla.
Lopun lähestyessä Straczynski on luopunut turhasta varovaisuudesta. Tarina suorastaan tulvii paatosta, mutta kyllä sen tämän kerran sietää, varsinkin kun Gary Frankin kuvitus on jälleen kertakaikkisen upeaa.