Viimeinen Ken Parker

Ken Parker: Kuparinaama/Kunnes aamu sarastaa (3/2016)

Kuparinaama
Käsikirjoitus: Giancarlo Berardi
Piirros: Luca Vannini (s. 5–59, 75), Pasquale Frisenda (s. 60), Ivo Milazzo (s. 61–184)
Originaali: “Faccia di rame”, Ken Parker Speciale 4 (1998)

Kunnes aamu sarastaa
Käsikirjoitus: Giancarlo Berardi
Piirros: Ivo Milazzo
Originaali: “Fin dove arriva il mattino”, Ken Parker Mondadori 50 (2015)

Suomennos: Aulikki Vuola
Ladonta: Aija Lahdentausta
Julkaisija: Egmont Kustannus, Helsinki
Paino: Nørhaven A/S, Tanska
Nidottu, pehmeäkantinen, mustavalkoinen
312 sivua
Hinta 14,95 €
Myynnissä 28.9.–24.12.2016

Sarjan päättyminen
Optimistinen, oikeudentuntoinen, vaaleatukkainen ja valkopaitainen mies ei enää vaella. Kulttimaineen saanut italialainen Ken Parker -länkkäri päättyi Suomessakin, kun sen kaksi viimeistä pitkää tarinaa julkaistiin Egmontin pokkarissa Kuparinaama/Kunnes aamu sarastaa. Sarjan luojat Giancarlo Berardi ja Ivo Milazzo eivät halua kertoa enempää tarinoita tälle Robert Redfordin näköiselle inhimilliselle sankarille.

Kuparinaama
180-sivuinen Kuparinaama ilmestyi Italiassa vuonna 1998. Se oli tuolloin viimeinen Kenille tehty seikkailu, ja siksi Berardi ja Milazzo päättivät sen sanoihin “So long” eli “Näkemiin”. Se myös pysyi sarjan päätöstarinana yli 15 vuotta. Seikkailun ilmestyessä Ken oli jo pantu vankilaan, mutta kertomus on takautuma. Kenhän surmasi poliisin suojellakseen työläisiä näiden kapinassa (ks. “Boston”, 4/2009) ja pakeni lain kouraa pitkään ennen kuin joutui telkien taakse (“Tuulahdus vapautta”, 1/2015).

Ishi opettelee sanoja Kenin opastuksella. Ivo Milazzon viivaa.

“Kuparinaama” sijoittuu Kaliforniaan ja pohjautuu hivenen tositapahtumiin. Se on herkkä kuvaus valkoisen sivilisaation tuhoisasta vaikutuksesta Amerikan alkuperäiskansoihin sekä kannanotto ennakkoluuloja vastaan. Konkreettisena esimerkkinä toimii viimeinen yana-intiaani Ishi, johon Ken törmää. Lukija saa seurata uuden ympäristön reagointia Ishiin ja Ishin reagointia ympäristöönsä. Tarina on tasavahva ja etenee kiireettömästi, mutta jouhevasti. Seikkailun taiteilemiseen osallistui jopa kolme eri piirtäjää, mutta heidän tyylinsä eivät ole häiritsevän erilaisia.

Kunnes aamu sarastaa
Pokkarin odotetuin ja myös pelätyin tarina on jälkimmäinen, 126-sivuinen Kunnes aamu sarastaa. Tämä Ken Parkerin päätösjakso ilmestyi Italiassa viime vuonna. Seikkailu esittää kertomukset kahdessa eri ajassa: yhtäällä roistojen matkassa nykyajassa, ja toisaalla vankilassa lähimenneisyydessä.

Päätarinassa Montanassa vuonna 1908 Ken on ikääntynyt noin 64-vuotiaaksi. Saamme tietää, että hän on äskettäin päässyt vankilasta armahduksen kautta istuttuaan siellä elinkautistaan 20 vuotta ja menettänyt vankila-aikana yhteydet läheisiinsä. Hän ei ole tavannut myöskään adoptiopoikaansa (ks. “Teddy Parkerin seikkailut”, 2/2016) 20 vuoteen. Montanan metsissä Ken liittyy neljän ryövärin seuraan pelastaakseen näiltä heidän kidnappaamansa kaksi naista. Roistot ovat hänelle vankilasta tuttuja, joskin heidät näytetään sarjakuvassa siellä vain vilaukselta (s. 280).

Ken tutustuu roistojen vangitsemaan äitiin.

Sivutarinassa esitetään takautumina mitä Kenille ja eräälle hänen toverilleen tapahtui vankilassa äskettäin jouluna. Lumisesta ympäristöstä lukija näkee, että sankarimme ei ole enää lusimassa Floridassa kuten viimeksi “Tuomitut”-seikkailussa (1/2016). Tarkka paikka ei valitettavasti ilmene tässä tarinassa, mutta suomeksi julkaisemattomassa “Canto di Natale” -tarinassa paikaksi lukee Montanan osavaltion vankila.

Viimeinen seikkailu pelaa välittämisen ja välinpitämättömyyden vastapareilla. Se on pessimistinen kertomus ihmisten julmuudesta, raadollisuudesta ja ehdollistumisesta kannattamaan väkivaltaa. Kenin mielestä kova maailma turmelee “toisesta maailmasta tulevat” puhtaat lapset. Vankilassa Ken kohtasi paljon sortoa ja muuttui siksi siellä sekä herkemmäksi että raaemmaksi. Mutta hän ei ole menettänyt kykyään nähdä tilanteissa aina valoisat puolet. Se kyky säilyy hänessä loppuun saakka.

Ken Parkerissa ihmiskuvaus on taitavaa: ihmiset ovat aidon tuntuisia ja epätäydellisiä. Ryöväreillä on todentuntuista komiikkaa. Milazzo kykenee luomaan hahmojen tunteet ja ilmeet vain muutamilla viivoilla. Tarina on maalattu vesiväreillä, mutta painettu mustavalkoisena. Se sinänsä ei juuri haittaa, mutta häiritsevää “piikkilankaa” on syntynyt viivoihin digitiedoston käsittelyssä.

Äidin ja tyttären sekä roistojen ja Kenin välisiä jännitteitä.

“Kunnes aamu sarastaa” antaa tunteen, että Berardi ja Milazzo kuvaavat ihmisenä olemista syvällisesti jälleen kerran; kuitenkin kertomus on liian synkkä ollakseen Kenin seikkailujen terävintä kärkeä. Sarjan hätkähdyttävä päättämistapa ei miellyttäne kaikkia lukijoita, mutta se on yhdenmukainen Ken Parkerille ominaisen realismin ja yllätyksellisyyden kanssa. Itseäni ilahduttaa se, että sankariamme ei jätetty loppuiäkseen vankilaan.

Pokkarin suomennos on kauttaaltaan hyvää ja luontevaa kieltä, mutta ihan lopun Emily Dickinsonin runon katkelman olisi saanut suomentaa tarkemmin – ilmeisesti se on käännetty italiasta eikä alkukielestä englannista.

Inhimillinen sankari jätti vaelluksillaan lähtemättömän jäljen lännensarjakuviin ja lukijoidensa mieliin. Valoisaa aamua, Ken!