Tekijä: Sampsa Kuukasjärvi

Punaparta 2: Kapteeni vailla nimeä

Teksti: Jean-Michel Charlier
Piirrokset: Victor Hubinon
Suomennos: Anssi Rauhala
Ladonta: Janne-Matti Keisala
Julkaisija: Egmont Kustannus, Helsinki
Painopaikka: EU, 2019
Formaatti: kovakantinen, värillinen, 144 s
ISBN: 978-952-334-203-3
Ovh: 29,95 €

Kuuden vuoden odotus
Klassinen ranskalaisbelgialainen merirosvosarja Punaparta (Barbe-Rouge) sai lokakuussa kaivatun toisen kokoelmansa suomeksi. Sarjan ystävät toivoivat pitkään jatkoa vuonna 2013 julkaistuun uljaaseen ensimmäiseen suomenkieliseen integraaliin eli kokoelmaan Karibian demoni. Toisen kirjan painaminen koki äkillisesti viime hetkellä haaksirikon vuonna 2014 ja usko sarjan jatkumiseen oli koetuksella, mutta harras toive toteutui, kun Egmont Kustannus pääsi yhteispainatukseen tanskalaisten kanssa. Tällä kertaa kirjan mukaan ei kuitenkaan tullut taustoittavia artikkeleita ja kuvia.

Kapteeni vailla nimeä sisältää kolme seikkailua, jotka ovat 1960-luvun alusta järjestyksessä sarjan ranskalaiset albumit 4, 5 ja 6. Ensimmäinen seikkailu Kapteeni vailla nimeä on varttuneemmille suomalaisille lukijoille tuttu jo Zoom-lehden jatkokertomuksena numeroissa 42–48/1974 nimellä Vainottu perillinen. Muut kaksi kertomusta ovat suomeksi ennen julkaisemattomia ja jatkavat suoraan Vainotusta perillisestä. Zoomissa julkaistu tarina on jäänyt monille epätäydelliseksi, sillä lehden numerot 42 ja 47/1974 ovat melkoisia harvinaisuuksia.

Ericiä vastaan juonitellaan julmasti naiskauneudellakin.

Tarinoiden päähenkilö on merirosvojen kasvattama, kapteeniksi kouluttautunut Punaparran ottopoika Eric. Nimitarinassa Kapteeni vailla nimeä Eric, joka on alun perin kuolleeksi luultu Thierry de Montfort, haluaa saada aatelisnimensä ja omaisuutensa Ranskassa, mutta säilyttääkseen asemansa Ericin serkku yrittää hankkiutua ilmaantuneesta perijästä eroon. Tapahtumat huipentuvat Bastiljin vankilaan Pariisissa.

Toisen seikkailun Kuningasta uhmaten alussa Eric tekee päätöksen jatkaa elämäänsä sivistyksen parissa ja eroaa läheisistä merirosvotovereistaan Babasta ja Kolmijalasta. Ranskalaiset laivanvarustajat pestaavat valehenkilöllisyydellä kulkevan nuoren kapteenimme kuljettamaan arkaluontoisen lastin Bourboniin (nyk. Réunion) Intian valtamerelle. Laivassa Ericiä uhkaavat vaaralliset juonittelijat, ja lisäksi berberirosvot hyökkäävät aluksen kimppuun Mauritanian rannikolla.

Kolmas tarina Punaparran poika tapahtuu Välimerellä. Valtio tuomitsee Ericin merirosvokytköksensä vuoksi Ranskan laivaston kaleeriorjaksi. Kaleerin kauas itään suuntautuvalla salaisella tehtävällä ranskalaiset sotilaat koettavat surmata erään berberikaapparin. Sankarin vastustajina ovat oman maan virkamiesten lisäksi tällä kertaa turkkilaiset.

Käsikirjoittaja Jean-Michel Charlier rakentaa tiukkoja tilanteita ja hahmojen välistä juonittelua huipputaitavasti niin että seikkailun ystävän mielenkiinto ei herpaannu hetkeksikään. Historiallinen ympäristö viimeistellään erityissanastolla.

Purjelaivoja, meritaistelu ja petturi toisessa seikkailussa.

Victor Hubinonin realistinen taide ilmentää valtavaa työmäärää. 1700-luvun vaatteet, rakennukset ja laivat elävät yksityiskohtaisesti. Uusiin sarjakuviin verrattuna tekstiä on paljon, ruutujen koko ei vaihtele, piirrostyyli on hahmoissa kaavamaista ja tunnelma on liian puhtoinen, mutta omalla tavallaan kuvitus on äärimmäisen kaunista ja selkeää. Sarjakuva on siksi erittäin nautittava.

Kaksikko Charlier ja Hubinon ehti samaan aikaan Punaparran kanssa tehdä myös lentäjäsarjaa Buck Danny, ja näiden Punaparta-jaksojen aikana Charlier kirjoitti myös Haikaralaivuetta.

Pinnalta katsottuna Anssi Rauhalan suomennos kirjassa näyttää kirjaimellisemmalta ja pidemmältä kuin Zoomissa. Esimerkiksi nopeasti vilahtavien henkilöiden ranskalaiset nimet kirjan sivulla 42 suomennettiin aikoinaan Zoomiin. Sivulla 10 Kolmijalalla on latinankielinen sitaatti, jota ei löydy Zoomista.

Pienenä lipsahduksena kieroilevan naisen setä lukee suomennoksessa kerran enona (s. 27). Zoomissa ollut nykyään epäkorrekti ”neekeri”-sana Babasta on korvattu ”musta”-sanalla, mutta se esiintyy ehkä vahingossa kokoelman toisessa seikkailussa (”neekerilaulu” s. 80). Kieli on kaikkiaan sujuvaa ja huolellista ja siihen on keksitty ilahduttavan värikkäitä sadattelu- ja nimittelysanoja kuten ”kolminkertainen kollo”, ”lemmon suolet” ja ”kanalja”.

Kapteeni vailla nimeä on sisällöltään timanttisen kova seikkailukokoelma ja ulkoasultaan upea kirja. Itselleni tämä teos on tämän vuoden mieluisin sarjakuvayllätys. Ainoat pientä harmitusta aiheuttavat seikat ovat lisäsivujen puute ja kiiltävä paperi, mikä johtuu tanskalaisen painatuskumppanin linjanvedosta (kustannusten säästämisestä). Ensimmäisessä suomalaisessa kokoelmassahan oli taustoittavat ekstrat, ja sen paperi oli paksua ja himmeää.

Lukijan kannattaa olla tarkkana kun hän tutkailee tarinoiden nimiä. Integraaleissa seikkailuilla on alkuperäiset ranskalaisessa Pilote-lehdessä olleet nimet eikä myöhemmin annetut albumien nimet. Tämän kokoelman ensimmäinen seikkailu Kapteeni vailla nimeä (Le Capitaine sans Nom) sai albumissa otsikon Le Fils de Barbe-Rouge eli Punaparran poika. Kokoelman kolmas seikkailu Punaparran poika (Le Fils de Barbe-Rouge) on samanniminen, mutta aivan eri kertomus kuin edellä mainittu, ja se sai myöhemmin albumissa ihan eri nimen Les Révoltés de l’Océane.

Tällaisia paksuja ja huolellisesti tehtyjä kokoelmia kelpaa lukea. Hubinonin piirtämää Punapartaa olisi integraaleina suomentamatta vielä neljä kirjaa, joissa on yhteensä kaksitoista seikkailua. Tyystin suomeksi näkemättä on kymmenen kertomusta, sillä kaksi seikkailua julkaistiin Zoom-albumeissa 1975.

Keskustele Punaparrasta Kvaakissa

Punaparta 1: Karibian demonin arvostelu Kvaakissa

Kustantaja: Kuvagra (Reima Mäkinen), 2019
Paino: AS Pakett, Viro
Formaatti: Sidottu, kovakantinen, värillinen, 272 sivua
ISBN: 978-951-98812-1-8

Reima Mäkisen suurtyö Mantšuria – Mannerheimin tulikaste paneutuu kaikkien tietämän Carl Gustaf Emil Mannerheimin (1867–1951) vähemmän tunnettuihin kokemuksiin Venäjän ja Japanin välisessä sodassa Mantšuriassa vuosina 1904–05. Sarjakuvaromaani perustuu Mannerheimin päiväkirjaan ja tuonaikaisiin kirjeisiin. Mantšurian alue sijaitsee nykyisessä Kiinassa.

Everstiluutnantti Mannerheim on tienhaarassa syksyllä 1904: avioliitto on karilla, sotilasura polkee paikoillaan ja isot velat painavat harteita. Hän järkeilee, että rintamakokemus ja etenkin sankaruus Japanin-sodassa veisi uraa eteenpäin ja auttaisi pääsemään taloudellisesti kuiville. Pietarilainen paroni ilmoittautuu rakuunarykmenttiin vapaaehtoiseksi ja matkaa junalla Kaukoitään keisarikunnan toiseen kolkkaan.

Sodan todellisuus itse paikalla on toinen kuin Pietarissa.

Pietarin sanomalehdissä helpoksi ja menestykselliseksi väitetty sota paljastaa Mantšuriassa toisenlaiset, raadolliset kasvonsa. Venäjä vetäytyy Japanin joukkojen painostuksessa, ja omia vammautuneita ja kaatuneita on paljon. Maan sodanjohto on surkea, upseerit keskittyvät huvitteluun ja Mannerheimin edustamaa ratsuväkeä ei arvosteta. Konkreettisesti sota ilmenee ”Gustaf Karlovitšille” aluksi vain partioretkien pieninä kahakoina, mutta tiukkoja tilanteita ja suuria hyökkäyksiä alkaa tulla yhä enemmän.

Reima Mäkisen kunnianhimoinen, vaivalla tehty sarjakuvaromaani tarjoaa kauniin näköisen ja elämänmakuisen kertomuksen, johon lukija uppoutuu. Tekijän herkkä ja paikoitellen kankea piirrostyyli sopii ihmisläheiseen tunnelmaan. Hevoset ja historialliset yksityiskohdat on piirretty tarkasti, mutta ihmiset suurpiirteisemmin impressionistisella vivahteella. Hahmot tuntuvat kuuluvan ympäristöönsä ja heillä on luontevaa tekemistä. Ruuduista välittyy maisemien lämpötila jopa maagisesti.

Mäkisen piirrokset ja väritys välittävät ilman kylmyyden.

Mantšuriassa on runsaasti luettavaa ja siinä näkyy siihen sijoitettu vuosien ponnistelu. Mäkinen on myös itse kustantanut teoksen. Väritys on laadittu taitavasti vesiväreillä ja hiottu tietokoneella. Painoasu on kunnossa.

Sarjakuva Mantšuria – Mannerheimin tulikaste on vaikuttava työ. Sitä voi suositella kaikille ihmisläheisistä tarinoista ja historiasta kiinnostuneille, ja Mannerheim-faneille se on toki pakollinen hankinta.

Reima Mäkisen blogi sarjakuvastaan

Keskustele Mannerheim-sarjakuvasta Kvaakissa

Vesimies 1: Vedenpaisumus

Alkuteos: Aquaman Volume 1: The Drowning; kokoaa lehdet Aquaman: Rebirth 1 ja Aquaman 1–6 (2016)
Käsikirjoitus: Dan Abnett
Piirrokset: Scot Eaton, Oscar Jiménez, Brad Walker, Philippe Briones
Tussaus: Mark Morales, Oscar Jiménez, Andrew Hennessy, Wayne Faucher, Philippe Briones
Väritys: Gabe Eltaeb
Suomennos: Antti Koivumäki
Ladonta: Maria Luisa Delli Paoli
Kansikuva: Walker, Hennessy ja Eltaeb
Julkaisija: RW Kustannus
Painopaikka: Italia, 2019
Formaatti: Kovakantinen, värillinen, 176 sivua
ISBN: 978-88-33041-34-6
Ovh: 31,50 €

Vesimiehen ensimmäinen oma suomalainen sarjakuvajulkaisu yllättää myönteisesti. En tunne Vesimiehen seikkailuja enkä tiedä, millaisia supervoimia DC Comicsin atlantislaisilla on ja miten he pystyvät hengittämään maalla ja vedessä, mutta tämän kokoelman asetelmaan pääsee helposti mukaan ja kertomus vetää otteeseensa. Tarina tapahtuu DC Comicsin nykyisessä Rebirth-jatkumossa.

Nimisankari tuntuu kiinnostavalta hahmolta. Käsikirjoittaja Dan Abnett rakentaa lukijan eteen Vesimiehen eli Arthur Curryn ristiriitaisen identiteetin ja tehtävän vesi- ja pintamaailman välillä. Arthur on Atlantiksen hallitsija ja Oikeuden Puolustajien jäsen. Haasteiden hoitamista haittaa pahasti se, että hän on kummassakin maailmassa usein joko pelätty tai naureksittu.

Vastaavanlainen kahden maailman välinen ristiriita ilmenee toki monen muunkin supersankarin, vaikkapa Teräsmiehen tarinoissa, mutta yleensä heillä ei ole kahta julkista henkilöllisyyttä eivätkä he ole hallitsijoita. Muita väärinymmärrettyjä huonomaineisia sankareita löytyy esimerkiksi mutanteista, mutta he eivät useinkaan ole naureksittuja.

Viaton Vesimies luottaa vangitsijoidensa järkeen.

Hahmonkuvaus on kiinnostava myös siinä, että päähenkilöllä on suuri paine toimia politiikassa väkivalloin, mutta ylevästi Sokrateksen kaltaisesti hän uskoo lakeihin ja neuvotteluun. Lisäksi Vesimiehen ja hänen kihlattunsa Meran välinen suhde on kuvattu realistisesti, ja temperamenttinen Mera on kerrassaan ihastuttava.

Juonessa Vesimies koettaa parantaa Atlantiksen ja pintamaailman välejä. Joku kuitenkin juonittelee sotaa epäluuloisten osapuolten välille. Toimijoina tarinassa ovat mm. Vesimiehen henkilökohtainen vihamies Paholaisrausku, atlantislainen terrorijärjestö, maailmanherruuteen pyrkivä ihmisten salainen järjestö ja Yhdysvaltain hallitus.

Amerikkalainen sotalaiva terrori-iskun kohteena.

Kohtuullisen jännittävää juonta maustetaan ajankohtaisilla viittauksilla todellisen maailmamme politiikkaan, terroristeihin, ympäristönsuojeluun ja muukalaispelkoon. Hahmojen toimet perustellaan, vaikka toki maailmanherruussuunnitelmat ovat tyypillisen hölmöjä.

Taide on enimmäkseen raikasta ja miellyttävää jälkeä: hahmot ovat dynaamisia ja vesi on piirretty hyvin. Mukana on useita eri luonnostelijoita ja tussaajia, joiden osuus saisi lukea alkusivulla tarkemmin. Ensikertalaisen ei pidä hämääntyä siitä että sarjakuvien Vesimies ei muistuta äskettäisen Aquaman-elokuvan parrakasta miestä.

Keskustele Vesimiehestä Kvaakissa

Maggy Garrisson 3: En olisi halunnut tämän päättyvän näin

Alkuteos: Maggy Garrisson 3: Je ne voulais pas que ça finisse comme ça (2016)
Käsikirjoitus: Lewis Trondheim
Piirrokset: Stéphane Oiry
Suomennos: Anssi Rauhala
Ladonta ja taitto: Timo Ronkainen
Kustantaja: Sininen Jänis
Paino: Printon Trükikoda, Viro, 2019
ISBN: 978-952-7265-06-2
Kovakantinen, nelivärinen, 48 sivua
Ovh: 20 €

Maggy Garrissonin kolmiosainen tarina saa päätöksensä suomeksi. Toistaiseksi Maggyn seikkailuja ei ole julkaistu enempää edes alkukielellä ranskaksi.

Maggyn ja poikaystävä Alexin koti-ilta keskeytyy.

En olisi halunnut tämän päättyvän näin -albumi on suoraa jatkoa edellisille osille. Maggy on töissä lontoolaisessa etsivätoimistossa ja seurustelee pikkurikollinen Alexin kanssa. Kaksikko on saanut haltuunsa rikollisjengin 30 000 puntaa ja kätkenyt ne. Rikollisjengi ja poliisi eivät etsi rahoja, koska ne luulevat toistensa saaneen ne, mutta hämärähommia tekevät poliisit ovat niiden jäljillä. Taistelu rahoista yltyy uhkaavaksi ja suruttoman tylyksi.

Maggy Garrisson on raadollinen ja maanläheinen sarja. Maailma on epätäydellinen, ihmiset ovat onnettomia ja vieraantuneita toisistaan, raha voittaa ystävyyden, ja myös niin sanotut hyvät ihmiset omaavat paheita ja toimivat häikäilemättömästi. Lewis Trondheim on elävä kirjoittaja.

Sarjan ympäristö on nykyaikainen ja uskottava. Nokkela dialogi hykerryttää, mistä iso kiitos menee myös suomentaja Anssi Rauhalalle. Stéphane Oiryn karrikoitu taide vaatii ehkä totuttelua, mutta sopii sarjan ilmapiiriin, ja ainakin omalla kohdallani se tuntuu uusilla lukukerroilla yhä paremmalta ja oikeammalta. Sivulta toiseen samankokoisina toistuvat ruudut vain ovat pikkuisen tylsää katsottavaa.

Herra Wight antaa etsiväntöitä Maggylle.

Sisäsivujen fontti on isommalla ja on selvempi kuin aiemmissa albumeissa, joskin kirjaimet ”v” ja ”u” sekoittuvat välillä edelleen toisiinsa ja ”h” on kumman pieni. Epäyhtenäisesti albumin nimi on nyt eri fontilla kuin aiemmissa osissa ja ranskankielisessä alkuteoksessa.

Parasta Maggy Garrissonissa on yllättävät tilanteet ja päähenkilön nokkeluus. Maggy ratkaisee tapauksia epäsovinnaisesti, neuvokkaasti ja topakasti – nainen ei jää missään tilanteessa sanattomaksi eikä sormi suuhun! Bitcheydestään huolimatta hahmo on hämmästyttävän sympaattinen. Tähän omaperäiseen ja katkeranhauskaan sarjaan kannattaa tutustua.

Keskustele Maggy Garrissonista Kvaakissa