Viihdealus Dreamzone lilluu jossakin tarkemmin määrittelemättömässä meressä; seksin ja sikailun täyttämien porauslauttojen sijaintihan on, kuten tiedämme, täysin yhdentekevää. Matkustajia viihdyttävään ohjelmaan kuuluvat esimerkiksi Miss Extreme -kilpailut, joissa päihteet virtaavat ja viihteen nimissä osallistujia vedetään surutta pataan.
 |
Viihdealus Dreamzone
Jyrki Nissinen
220×215mm, 176 sivua,
kovakantinen, mv.
Zum Teufel 2010
ISBN 978-952-5754-25-4
Jyrki Nissinen on astunut uudelle maaperälle. Miehen aikaisemmassa tuotannossa on pysytty turvallisen dadaistisissa mielikuvitusmaailmoissa, joissa vähämielisen mutantin vaimon naamassa kasvaa jalat ja krokotiilin paritteluyritys sahan kanssa päättyy traagisesti. Niille on voinut naureskella hulvattoman “mitä vittua minä luen” -ihmetyksen vallassa. Dreamzonen kannella ei tällaista turvaa ole.
Sen sijaan meille esitellään kavalkadi toinen toistaan rikkinäisempiä ihmisiä – juuri niitä samoja, joiden kanssa joudumme tekemään töitä, jotka asuvat samoissa lähiöissä, saattaapa joku olla ystävämme tai sukulaisemmekin. Tyhjäpäisiä tyttösiä, omassa saamattomuudessa vellovia taivaanrannan maalareita ja filosofeja, itseään täynnä olevia kusipäisiä pikkupomoja. Alusta asti on selvää, ettei kenellekään näistä ihmisistä tule käymään hyvin – jollei muuten niin siksi, että kerronta pomppii ajassa ennen ja jälkeen verilöylyn.
 |
Nissisen aikaisempaan tuotantoon nähden on piirrostyyli siirtynyt yhden askeleen realistisempaan suuntaan – kaikki hahmot ovat rujoja ja inhottavia ja siellä on täällä on kaikenlaisia häiritsevän tuttuja arkipäivän objekteja. Toisaalta tekstaus on edelleen tutun suurpiirteistä. Välissä on käytetty tehokeinona valokuvista koottua kollaasiakin. Dreamzone-risteilyn mainosjuliste on kerrassaan hulvaton (ja sivumennen sanoen tiivistää sen, mistä maamme poliittisessa keskustelussa on viime kuukausina ollut kyse).
Onhan tällä teoksella suomalaisessa sarjakuvassa henkinen edeltäjäkin – kun herkullinen hampurilaisateria koristaa kuolleen naisen ruumista ja päättömäksi ammutun miehen edelleen seisovan kalun verhoaa herkullinen pehmistuutti, samoillaan samoja polkuja kuin Kittilän Kalervo Palsan klassikkoasemaan nousseessa Eläkeläinen muistelee -albumissa.
 |
Loppuratkaisu lähentelee 60-luvun suosikkisarjaa The Prisoneria – jää mielikuva, että tarinalle ei olisi mitään järkevää loppuratkaisua, joten tällä kertaa kävi näin. Välttyä ei voi siltäkään ajatukselta, että koko tarinan jälkipuolisko olisi pelkkää järkkyneen mielen houruilua. En ole kuitenkaan kuullut, että pettyneet lukijat olisivat sentään Nissisen ikkunan alkupuolelle kerääntyneet, kuten Patrick McGoohanille kävi.
Viihdealus Dreamzone on todiste siitä, että absurdien fantasioiden ohella Nissinen on loistava ympäröivät todellisuuden pienten yksityiskohtien taltioija – kuin lukisi äärimmäisen iljettävää versiota Krampeista ja Nyrjähdyksistä. Minähän tunnen nämä tyypit – tai ainakin ne ovat tulleet joissain sosiaalisissa ympyröissä vastaan, eikä heitä tule ikävä.