 |
Kuusikymmentä ja risat -ikäisen melankolisen vanhemman herran vaiheita on seurattu sunnuntaisin Helsingin Sanomissa kesäkuusta 2001 lähtien. Värillisenä sarja alkoi ilmestyä tasan kaksi vuotta sitten, lokakuussa 2006 lehden sarjakuvasivun uudistuksen myötä.
Juuri kirjan ilmestymisen alla tuli tieto taiteilija Timo Mäkelälle myönnetystä viisivuotisesta työskentelyapurahasta. Aiemmin hän on saanut 1-vuotisen apurahan vuonna 2000 ja vuotta myöhemmin Taiteen valtionpalkinnon.
Minun elämäni
Kirjoittanut, piirtänyt ja värittänyt Timo Mäkelä
Kannet Bunny Duck Graphics / Tommi Hänninen
Kuvankäsittely ja taitto Kari Rissanen
Kustantaja Arktinen Banaani
Painopaikka WS Bookwell Oy, Porvoo 2008
Paperi Arctic the Volume 150 g/m2
ISBN 978-952-5768-10-7
Sidottu, 4-värinen, 112 sivua, 290 x 215 mm
KL 85.32
Ovh 39 €
© Timo Mäkelä 2008
Timo Mäkelä (s. 1951) on tunnettu myös nimimerkillä Timppa. Suomen Sarjakuvaseuran Puupäähatulla hänet on palkittu vuonna 1989, silloisista Peikkonen- ja Häjyt -sarjakuvistaan. Iltasanomien pilapiirroksia seuraavat tuntevat myös Timpan kynänjäljen.
Minun elämäni -sarjan vanhemman herran alkuvuosien ärtyneisyys on vuosien varrella pehmennyt, ja hahmosta on tullut toisinaan jopa rento. Kirjatoreilta voi löytää vielä parilla eurolla ensimmäistä, mustavalkoista, pienikokoista ja pehmeäkantista albumia (2002), joka jää tästä kauas. Verratkaa.
Miehen ilakointia talven tullessa nähdään tässäkin kahdesti, ja molemmilla kerroilla äidit hyssyttelevät lapsiaan. Huonekalutkin juttelevat keskenään kun luulevat ettei herra kuule.
 |
|
Kuva: Jani Laukkanen
|
Mäkelä halusikin alunperin ottaa etäisyyttä itseensä, tarkoitus ei ole ollut tehdä tekijän omakuvaa. Ilmeisesti tekijä alkaa lähestyä herran ikää. Kuntoilunkin herra aloitti samaan aikaan Timpan kanssa. Herran vanhentumista sarjan aikana ei ole nähty, vaikka vanheneminen onkin aiheena.
Herra havaitaan kuin ohimennen eronneeksi, ainakin yhden aikuisen pojan isäksi, mutta näistä seikoista ei tehdä juuri numeroa, ei myöskään epäluuloisesta naapurista. Joskus herra keskustelee vanhemman rouvan kanssa. Ei selviä, onko hän mahdollisesti ex-vaimo. Sivuhahmojen jättäminen pintapuolisiksi korostaa päähenkilön ja tämän ajatusten asemaa, vaikka poikkeaviakin mielipiteitä rouvalta tulee.
Timpan mielestä sarja vaatii aikaa tullakseen lukijoille tutuksi, ja oikeassahan Timppa on. Ensimmäisen albumin ilmestyessä en ollut vielä vakuuttunut sarjan erinomaisuudesta, joskin totesin sen toimivan paremmin episodi kerrallaan, lehdestä luettuna. Sama pätee vieläkin, mutta lueskeleehan tätä komeaa valokuva-albumin omaista kahvipöytäkirjaa ihan mielikseen, enemmänkin kerralla. Lienen vanhentunut itsekin.
Herra pohtii usein kipeitäkin asioita, kuoleman läheisyyttä ja kadonnutta nuoruutta, josta ei ole jäänyt edes kovin tarkkoja muistikuvia. Ja nämä asiat onnistuvat, ainakin tässä kirjassa tulemaan osaksi arkea, ilman suurempaa masentuneisuutta tai ahdistuneisuutta. Tavallisen ihmisen mietteitä, eikä teoreettista filosofiaa, on Timppakin tästä todennut.
Lisäksi filosofoidaan maailman menoa, tarkkaillaan ihmisiä, ympäristöä, luontoa ja taidetta. Muistellaan vanhaa Helsinkiä ja annetaan siihen nykyajan kontrastia. Maaseudullakin käydään, paikat ovat Hauholta jossa Timppa vietti lapsuutensa. Sää ja vuodenajat vaihtelevat. Unia nähdään silloin tällöin, ja herra vertaa itseään eri eläimiin, joista hanhi on selvästi Ruusuvuori Mäkelän vanhemmasta sarjasta Kalliokadun blues. Muutakin symboliikkaa heijastuu sarjassa monessa suhteessa, joskus peräti taiteelliseksi yltyen.
 |
Sarja sekoittaa huumoria ja draamaa sulassa sovussa, toisistaan eroa ottamatta. Edelleenkin sarjan ominaispiirre on pessimismi, joka voi vaihtua lopuksi kirkkaaseen optimismiin. Tätä heijastaa myös tunnelmallinen akvarelliväritys, joka antaa sarjalle oman tehonsa, jota ei aluksi mustavalkoisissa sarjoissa ollut. Osa sarjoista on väritetty tätä kirjaa varten. Erinäisissä sarjoissa väritys saattaa olla jopa räikeä, toisissa värejä on käytetty harkitun hillitysti. Sarjat onkin laitettu tässä uuteen järjestykseen, välttäen suuria kontrasteja, ellei se ole nimenomaisesti tarkoituksellista.
Hienointa tässä sarjassa on kaavamaisuuden tietoinen poisjättäminen. Rutiineja tietysti vanhemmalla ihmisellä, eli päähenkilöllä on. Lopussa ei välttämättä ole vitsiä, itse asiassa se on harvinaisempaa, ja silloinkin huumori on kuivan sattuvaa.
“Tuntuu lohdulliselta ajatella, että aikaa riittää inhimillisesti katsoen loputtomasti. Oma aika täällä on maailmankaikkeuden aikaan verrattuna pieni hetki”, toteaa Minun elämäni -sarjan vanhempi herra tähtitaivaan alla.
Sarjat on julkaistu paljon suuremmassa koossa kuin Hesarissa. Joten vaakatasoinen suurikokoinen kirja ei mahdu ihan mihin tahansa hyllyyn, mutta onpa hienoa selailla näitä kunnon koossa. Mikään täydellinen complete-laitos tämä ei ole, monet sarjat ovat jääneet Hesarin sivuille. Järjestystä muuttamalla ja lukuihin jakamalla tähän on saatu kokonaisuuden makua, ja oman taideteoksensa tuntu.
Ehkä kirjassa on liikaa sulateltavaa kerralla. Silti, tuleeko lehdestä luettua “Minun elämääni” ajatuksella, vai hukkuuko se Jeren ja Karvisen sekaan.
Takakannen mukaan kirja on tarkoitettu kaikenikäisille. Miksipä ei, erityisesti mietiskeleville, urbaaneille taiteen ja luonnon ystäville.
Painoasu on erinomainen, ja tärkeä elementti eli värit ovat toistuneet kuten pitääkin. Kalliinpuoleinenhan kirja on, mutta hintansa väärti.
Keskustele Kvaakissa aiheesta.