Bruno Brazilin komentama sankarijoukko Kaimaanit syöksyy kohti vihollisen tulta ja mitä ihmettä, kaikki eivät selviäkään hengissä. Voivatko sankaritkin kuolla sarjakuvassa?
 |
Bruno Brazil 3
(Egmont 2014)
Teksti: Greg (Michel Régnier)
Taide: William Vance
Värit: Petra
Suomennos: Mirka Ulanto (sarjakuvat ja artikkeli), Jenni Perälä (novelli)
Tekstannut ja latonut: Kari Puikkonen
200 ss., 227×297, 4-v., kovakantinen
ISBN: 978-952-233-793-1
Sarjakuvahahmon kuolema oli ennen vanhaan iso juttu, toisin kuin nykyään. Bruno Brazilin iskuryhmä Kaimaanit joutuu tehtäviin, joissa ilma on sakeanaan lyijyä, ja viikatemies poimii omansa pois myös “hyvisten” joukosta. Ja koska kyseessä ei ole fantasianomaisia elementtejä sisältävä supersankarisarjakuva, kuolleet myös pysyvät kuolleina, eivätkä nouse kohta taas haudastaan.
Sellaisissa suosituissa 60-70-luvun elokuvissa kuin Hurja joukko, Kovaotteiset miehet ja Likainen tusina toiminta oli raakaa ja kalmanhajuista. Bruno Brazilia kirjoittaneen Gregin kerrotaan olleen intohimoinen amerikkalaisen elokuvan harrastaja, ja vaikutteet on varmastikin saatu juuri siltä suunnalta.
Jo aikaisemmissa tarinoissa kuolema korjasi satoa, mutta Belgian Tintin-lehden nuorille lukijoille Alak 6, syteen tai saveen -tarina (numerot 28-39, 1976) on pakosti ollut melkoinen sokki. Jamesbondimainen agenttiseikkailu unohdetaan ja tilalle tulee yhtäkkiä hyvin synkkiä sävyjä. Kaimaaneita kuolee ja vammautuu pysyvästi, eikä pääsankarikaan ole erehtymätön.
 |
Greg oli Tintin-lehden päätoimittaja vuosina 1966-1974. Tuona aikana hän modernisoi lehteä ja teki pientä pesäeroa perinteiseen selkeän viivan koulukuntaan. Bruno Brazilin lisäksi hän loi myös Bernard Princen, joka edusti hänkin lehden uutta aikuisempaan makuun suunnattua linjaa. Greg todennäköisesti vastasi myös siitä, että lehdessä alkoi esiintyä ajan hengen mukaisesti vahvoja, itsenäisiä naishahmoja, näin myös Bruno Brazilissa.
Tintin-lehden 70-luku oli kulta-aikaa: Bruno Brazil, Comanche, Bernard Prince, Buddy Longway, Corto Maltese… Sarjakuvaromaani ei vielä tuolloin ollut terminä syntynyt, mutta juuri sitä nämä tarinat jo olivat. Lehti julkaisi, sangen sopivasti, myös sarjakuvaromaanin isänä pidetyn Will Eisnerin Spiritiä.
* * *
William Vancen piirrostapa vaihtelee albumista toiseen. Kokoomassa Tapaus Bruno Brazil on alkupään sarjakuvanovelleja, joissa huiskean pitkulamainen ja ruskettunut Bruno on kuin jostain herrain vaatteiden mainoskimarasta. Rakennukset ja autot ovat usein “ylitarkasti” piirrettyt, hyvin yksityiskohtaisesti.
 |
Kasvot ovat pökkelömäisen jähmeitä ja silmät toljottavat jonnekin kaukaisuuteen. Moderni, 60-luvun pop-taiteesta vaikutteita ottava, kuvallisesti nokkela tyyli on silti silmää viehättävää ja agenttisarjaan sopivan menevää. Olisikohan amerikkalainen Mike Grell (Warlord, Tarzan) saanut vaikutteita Vancelta, erityisesti Jon Sable Freelance -sarjaansa?
Sisätiloissa hahmot ovat mittasuhteiltaan usein liian ison tai pienen näköisiä. Sivusommittelu on vastapainoksi loisteliaan sujuvaa ja toimintakohtaukset iskeviä. Vancen taidot jalostuivat huippuunsa oikeastaan vasta, kun hän aloitti Jean Van Hammen kanssa XIII-sarjan.
* * *
Useita tarinoita sisältävä “integraali” laajoine esittelyineen on ehdottomasti oikea tapa julkaista näitä vanhoja sarjakuvia.
Uutuusarvoa ei enää ole, mutta mielenkiintoa on sitäkin enemmän lukea useampi seikkailu peräjälkeen. Ohut albumi ei anna samaa lukukokemusta kuin paksu, kovakantinen teos. Eikä tarvitse myöskään pelätä sitä, että seuraava osa jäisikin ilmestymättä. Paperi on erinomaista, kuten myös painoasu, suomennos ja tekstaus.
Viimeisen sivun jälkeen: tapaus Bruno Brazil on suljettu!
Keskustele Kvaakissa Bruno Brazilista.
Ks. myös Bruno Brazil 2 ja Mies vailla menneisyyttä (XIII).