 |
|
Mikko Jokisalo
|
Viime vuonna ilmestyneen ensimmäisen Sytykkeen esipuheen mukaan tavoitteena on ollut tuoda esille tekijöitä, jotka keksivät “jännän tavan kuvittaa tai hauskan tavan kertoa tarina”, tai ovat “vasta hakemassa jotain uutta ja askel askeleelta lähesty[vät] tavoitteitaan”. Vaikka siitä voidaan olla monta mieltä, ovatko tekijät todella löytämässä jotain uutta, mutta linjaus on selvästi nähtävillä. Sytykkeen sarjakuvia ajaa idea tai juoni, ja kuvitus palvelee sitä parhaansa mukaan. Yhdenkään tekijän kuvallinen itseilmaisu ei vielä ole hioutunut kohdalleen.
Itselleni Lecture Comics on tullut tutuksi lähinnä genrefiktiota edustaneiden julkaisujen kautta, mutta Sytyke sisältää materiaalia aivan laidasta laitaan: avaruusoopperasta konstailemattomaan arkidraamaan. Jos jotain suomalaisesta sarjakuvakentästä jää silmiinpistävästi ilman edustusta, niin graafisen ilmaisun tehoon luottava, abstrakti tai vahvasti tajunnanvirtamainen materiaali, mikä on toimituksellisen linjauksen luonnollinen seuraus.
Mikko Jokisalon kansi antaa julkaisulle tyylikkään ja ammattimaisen vaikutelman, joka on jostain syystä haluttu kääntää sisältöä vastaan sloganilla “Moni kakku päältä kaunis”. Ottamatta vielä kantaa siihen, kuinka aiheellista tämä vähättely on, Jokisalolle voi antaa pisteet kauniista tietokonekollaasista tekstuureineen ja väreineen. Poseerauksesta ja anatomiasta pisteet menevät sen sijaan X-Men: Viimeisen kohtaamisen mainoskuvaajalle ja Famke Janssenille.
Toimituksellinen itsesabotointi jatkuu Jarkko Polojärven esipuheessa, joka kyllä estää tehokkaasti lukijan odotuksia nousemasta turhan korkealle, mutta jättää myöskin ilmaisematta edes tiivistettynä, mikä julkaisun peruskonsepti on — “sama idea kuin viime vuonna” ei aivan riitä.
Tomi Toivosen “Mauno Alhainen” on varmaankin rivojen töherrysten harrastajan omakohtaisista kokemuksista inspiraationsa saanut faustilainen komedia, tai ehkä vain hieman liian pitkäksi ja ohueksi venytetty vitsi. Piirrosjälki on kuitenkin mukavan tuhtia ja eläväistä, ja varsin lähellä puhdasta suoritusta.
 |
|
Rami Selin
|
Julkaisun tunnistettavimmasta piirrosjäljestä vastaa Rami Selin, valitettavasti vain sen tunnistaa Ville Rannan piirrosjäljeksi. Selinin työ on myös lehden tajunnanvirtamaisinta antia. Selinin alma materin, Limingan taidekoulun maisemiin sijoittuva päiväkirjamainen kertomus sekoittaa arkikuvausta ja puhdasta kuvitelmaa ilman huolta ytimekkyydestä. Sytykkeen linjaan tarina kuitenkin sopii, sillä selkeä kerronta päätyy kuitenkin palvelemaan tiettyä teemaa, vaikkakin kautta rantain, etten sanoisi.
“Pienet arkipäivän vahingot” on nimensä mukaisesti arkikuvausta, ilman fantastista tyylittelyä, mutta silti vahvasti dramatisoituna. Janne Laukkasen kerronta on ilmavasti mutta tarkasti ja määrätietoisesti rytmitettyä. Ainoastaan viivankäytön epävarmuus heikentää kokonaisuutta.
 |
|
J. Pellonpää
|
Kunnianhimoisin suoritus lehdessä on “NIOMA Hypoteesi”. Jani Pellonpään sarjakuvasovitus Eero Saarikosken ja Tuomas Vauhkosen näytelmästä on hitaasti käynnistyvä avaruusooppera. Hahmojen esittelysivu ja yhdeksän sarjakuvasivua eivät riitä edes oikein pohjustamaan, mistä ihmeestä eepoksessa mahtaa olla kyse. Natsit tähtilaivassa, kuten tämän alkukatkelman voisi pelkän tekstin pohjalta tiivistää kahteen sanaan, tuntuu silkalta erikoisuudentavoittelulta, varsinkin kun maailman kuvalliset ainekset näyttävät pikemminkin keisarilliselta Saksalta lainatuilta. Kuvitus on kerronnallisesti hieman sekavaa, mutta graafisesti mielenkiintoista, vaikkakin paikoittain luvattoman huolimatonta.
Janne Lassilan ja Tony Vuoren “Omenapuu” kertoo erään nimen mukaisen kasvin tarinan, jota voisi kuvailla opettavaiseksi, mutta enimmäkseen sentimentaaliseksi. Kuvakerronnassa on jotain hyvin tyylipuhdasta ja ryhdikästä, mutta kynänkäyttö on tähän nähden kummastuttavan alkeellista.
 |
|
Jari Moilanen
|
“TuQuois Al Dente” on nimeltään eräs pikkupiru, joka saapuu kiusaamaan Suomen kansaa Jari Moilasen satiirisissa lyhäreissä. Suomalaisen kieli- ja nimikulttuurin ilmiöillä hupailu lipsahtaa hieman kapeakatseiseksikin, ainakin mitä joihinkin perinteikkäisiin naisten nimiin tulee, mutta vitsien rakentelussa on sentään pyritty nokkeluuteen. Jäykässä kuvituksessa viehättää vain Richard Corbenin tyylinen pistevarjostus.
Lehden sarjakuva-annin päättää romantiikan karikoista lempeästi vitsiä vääntävä “Love Worms”. Jenni Munne onnistuu kuvaamaan hahmojen ilmeet sopivan vivahteikkaasti, vaikka piirrostyyliä ei huolitelluksi voikaan sanoa.
Viimeiseksi silaukseksi on säästetty Luca Cannavòn miekka ja magia -henkinen kuva, vaikka se tuntuukin olevan hieman väärässä julkaisussa. Tarkoitushan oli hakea jotain uutta? Liskohirviötä hengiltä ottava mustatukkainen muskelimies on kaikkea muuta kuin sitä, vaikka se esimerkiksi minun makuuni sattuukin sopimaan. Lehteä joutuu selaamaan hieman taaksepäin muistaakseen, että sen otos nykysarjakuvasta ei ole kauttaaltaan noin ummehtunut. Ainakaan ei ole mitään syytä käyttää Sytykettä kirjaimelliseen tarkoitukseen.
Sytyke #2
Tekijät: J. Polojärvi, Tomi Toivonen, Rami Selin, Janne Laukkanen, J. Pellonpää, T. Vauhkonen, E. Saarikoski, Tony Vuori, Janne Lassila, Jari Moilanen, Jenni Munne, Luca
48 sivua, mustavalkoinen, A4
4,50 euroa
Lecture Comics