Jeph Loebin ja Tim Salen Spider-Man Blue, julkaistiin Suomessa melko tuoreeltaan. Viime syksynä ilmestynyttä kirjaa lienee vielä muutama kappale kustantajan varastossa. Päätin jatkaa tästä uudelleentutustumistani Hämikseen.
 |
Kuten 2003-muistelossani totesin, käsikirjoittaja Loebin näyttö oli Batmanin kanssa (Mega 7/03) sen verran vakuuttavaa, että pakkohan tämäkin kirja oli katsastaa. Loeb loikkasi sarjakuvakäsikirjoittajaksi elokuvien ja tv:n maailmasta vuonna 1991 ja on onnistunut tämän jälkeen tuottamaan hyvää ja tasalaatuista scriptiä noin kouralliselle piirtäjiä. Hänet on palkittu mm. Salen kanssa synnytetystä Batman: Long Halloween sarjasta. Lepiksen ja Hämiksen lisäksi Loeb on kässännyt mm. Teristä ja Amerikan Kapua.
Salen tyyliä luonnehditaan, synkäksi levottomaksi ja hiotuksi(?). Paha sanoa. Tämä kuudessa lehdessä vuosien 2002 ja 2003 taitteessa ilmestynyt tarina on kuulemma sieltä valoisammasta päästä. Uusimman juttunsa, Hulk – Greyn myötä, Sale on jatkanut kuulemma synkistelyä. Noin kolmekymppisen Salen meriittilista ei ole luonnollisesti aivan yhtä pitkä kuin viime torstaina 46 vuotta täyttäneen Loebin. Molemmat miehet ovat tehneet juttuja myös DC:lle.
Hämähäkkimies: Sininen
Egmont Kustannus 2003
Käsikirjoitus: Jeph Loeb
Kuvitus: Tim Sale
Värit: Steve Buccellato
Kännös: Rami Rautkorpi
Kovakantinen ja nelivärinen, 144s., Hinta 19,90 e
Kuten nimestäkin voi ehkä päätellä, kyseessä on haikea tarina. Mukaan painetuissa lehtien kansissa näkyy vielä Twin Towers -muistoribboni-logo. Ehkä tämän suunnitteluvaiheessa, vuosi iskun jälkeen, oli vielä 911 -muistelumeininkiä. Otettiin sarjakuvaan armottoman ja lohduttoma mättämisen sijaan vähän humaanimpi lähestymistapa. Lisäksi kyseessä on tribuutti Stan Leelle, Steve Ditkolle ja pappa-Romitalle.
Kirjoittaja tekee vain työnsä
Sarjassa Peter Parker muistelee tippa linssissä vanhaa sussuaan Gwen Stacya. Sankarin asussa hän nuijii kirjan mittaan kuonoon koko 60-luvun Hämiksen konnagalleriaa.
Mistään takautumien kelailusta ei varsinaisesti ole kysymys. Nykyajassa vietetään aikaa kaikkiaan vain noin kymmenen sivun verran.
Sarja alkaa lupaavasti. Mukana on nimittäin oikeita aineksia. Katolla poukkoilua, huulen heittoa ja perinteistä Parker-nynnyilyä. Suurella lämmöllä tervehdin kaihoisaa romantiikkaa, jota löytyi jo alusta aimo annos. Jossain ennen puoliväliä kuvio kuitenkin kangistuu kaavoihinsa. Hämiksen läpät osuvat kohteeseen, mutta siinä se huumoripuoli sitten tuleekin kuitattua. Esimerkiksi ärjy, J.J. Jameson on tarinassa aivan statistina. Kässärin pahimmaksi puutteeksi laskisin sen, että kunnon jännitteitä ei synny missään vaiheessa minkään hahmojen välille. No, okei, ehkä MJ ja Stacy ottavat hieman kipinää, mutta tämän piti kai sentään olla ennen muuta ihmissuhdejuttu?!
Jokainen lehti, eli jakso, tuntuu rakennetun suurin piirtein samalla reseptillä. Palikat: haikailu, tappelu, flirttailu ja ongelmointi muistuttavat liiaksi toisiaan, samoin niiden järjestys lehdestä toiseen.
Pelkäänpä, että Loebille on laitettu varsin tiukat suitset tapahtumien suhteen. Kaikkihan on periaatteessa jo nähty tai ainakin kuultu sarjassa moneen kertaan. Rakenteessa ei ole jännitettä nimeksikään. Se on myös aivan liian arvattava ja jähmeä ollakseen suloisen romanttinen.
Piirtäjä hieman lepsuilee
Salen kuvallinen esitys on mielestäni hiukan epätasaista. Yleisesti ottaen se toimii hyvin, mutta sankaria vaivaa paikoin isopäisyys ja kuvien perspektiivit näyttävät joskus kummallisilta.
En tiedä onko sivun kokoisilla ruuduilla tarkoitus rytmittää tarinaa vai miksi niitä on käytetty? Minusta ne saavat laiskan kerronnan hölskymään entisestään. Mukana näkyy olevan, kunnianosoituksena(!?), suoria lainauksia Ditkolta ja Romitalta. Kun en tunne piirtäjää entuudestaan, näen jäljessä myös viitteitä Mignolan ja Millerin suuntaan. Sale sommittelee ruudut persoonallisesti ja käyttää tyhjää tilaa rohkeasti, mutta ei osu aina napakymppiin. Toisinaan viivan rentous ajaa jopa hahmojen näköisyyden ohi.
Pastellisävyinen väritys tukee hyvin piirroksia. Kollegojensa tavoin Sale herkuttelee Gwenin ja Mary Janen muodoilla. Sarja kuvaa aikaa jolloin Peter muutti pois May-tädin luota ja alkoi itsenäistyä. 60-Luvun henki on tavoitettu hyvin (hieman modernisoiden) kuvituksessa.
Naisasiaa (taas)
Ilmeisesti Loebin piikkiin menee se, että Flash Thompsonista on tehty hieman kummallinen sekoitus kampuksen kingiä ja kaveriporukan luuseria. Yhtä lailla alkoi häiritä se, että naiset olivat varsinaisia estrogeenipommeja, niin että Peterin nyhvöilylle ei tahtonut jäädä tilaa. Toisaalta tajuan nyt, että enhän minä oikeastaan tunne kovin hyvin sarjan alkuperäistä asetelmaakaan, tai sitä millaisia Gwen ja MJ alun perin olivat.
…Ja tämä johtaakin sitten minut miettimään sitä, miksi Romitan MJ oli/on niin tyylikäs, seksikäs ja rooliinsa istuva pakkaus, kun Salen ja Loebin MJ vaikuttaa hieman homssuiselta miestennielijältä?!
Ostosuositus?
Minulle Sininen on sarjiksena ja kokemuksen hyvää keskitasoa. Se ei yllä klassikoksi, mutta säilyttää kuitenkin luettavuutensa ja vältää pahimmat katuojat ja allikot.
Vaikea sanoa, uppoaako tämä ns. nykynuorisoon ollenkaan. Kirja toimii mielestäni huomattavasti paremmin johdatuksena seittiveikon maailmaan, kuin esimerkiksi visuaalisesti modernimpi Hämähäkkimies 11/03.
Lisää kuvia ja tekstiä Sinisestä / Kustantajan sivu
Kansigalleria brittiläisessä nettikaupassa