1925 / 100 – Tohtori Tietovalta

Sarjakuvien Suomi 100

Tohtori Tietovalta
Teksti ja kuvitus: Toivo Vikstedt
Julkaistu: Suomen Kuvalehti n:rot 46, 48, 50 ja 51-52/1925

Ajanvietesivun mainossarjakuva paljastuu yleisökilpailuksi! Suomen Kuvalehti 46/1925 Kuvat: Topi Vikstedt
Ajanvietesivun mainossarjakuva paljastuu yleisökilpailuksi! Suomen Kuvalehti 46/1925 Kuvat: Topi Vikstedt

Toivo ”Topi” Vikstedt (1891-1930) oli monessa mukana. Kymmenluvulla hän oli ehtinyt ystäviensä Bruno Tuukkasen ja Harry Röneholmin kanssa pyörittää reklaamitoimistoa, yhtä Suomen ensimmäisistä, sekä perustaa ja kuopata pilalehti Kerberoksen.
Viksted laajensi tarpeen mukaan ilmaisuaan pilakuvasta sarjakuvaan ja käytti molempia medioita luontevasti myös mainostarkoituksiin. Kun päästiin ylös maailmansodan seurauksien aiheuttamasta lamasta , itsenäisyyden ajan alun taloudellinen toimeliaisuus oli vilkasta. Mainostoimiston, taideyhdistyksen ja muiden kontaktiensa kautta joviaalilla kynäniekalla riitti puuhaa. Olavi Järvi luonnehtii häntä kirjassaan hyväntuuliseksi, avarakatseiseksi, suvaitsvaiseksi, toverilliseksi ja rehdiksi mieheksi. Yhdessä Yrjö ”Agapetus” Soinin ja Hillari Viherjuuren kanssa Vikstedt muodosti Otavan kustannusosastolla huumoriin keskittyneen voimakolmikon, joka teki muun muassa Joulukärpänen -nimistä vuosijulkaisua.

Aikansa tunnetuimmat piirroshahmot: Uuden Suomen Matti, Adamson, Kenonen ja tietenkin Tohtori Tietovalta. Suomen Kuvalehti 50/1925 Kuvat: Topi Vikstedt
Aikansa tunnetuimmat piirroshahmot: Uuden Suomen Matti, Adamson, Kenonen ja tietenkin Tohtori Tietovalta. Suomen Kuvalehti 50/1925 Kuvat: Topi Vikstedt

Tietovalta seikkaili ensimmäisen kerran Suomen Kuvalehden Ajanvietesivulla ja näyttäytyi sen jälkeen lehden ilmoitusten ohessa. Kokonaisten sarjakuvasivujen alalaitaan on painettu pienellä teksti: ”Ilmoitussivu”. Melkoista reklaamimiesten ristiinmarkkinoinnin innovaatiota edustaa Tietovalta-sarjakuva, jossa esitellään tietosanakirjan mahdollisuuksia ristikon ratkaisijan apuna. Viherjuuri, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Veli Giovanni, oli juuri esitellyt yleisölleen Suomen Kuvalehden Ajanvietesivulla amerikkalaisen keksinnön sanaristikot.

Samaan aikaan Tohtori Tietovallan kanssa syntyi toinen, tyystin erilainen ja lopulta vielä suurempaan kuuluisuuteen kiivennyt mainoshahmo, Pekka Puupää. Tietovalta ei kuitenkaan ole mikään puupää, keppostelija ja tyhjän nauraja, vaan asiallinen ja fiksu kaveri. Hän edustaa kaupunkilaistyyppiä, jolla on halu ja mahdollisuus käyttää aikaansa itsensä sivistämiseen. Vikstedt jatkoi hahmon avulla jo pilalehdissä alkanutta taisteluaan humpuukia ja tyhmyyttä vastaan.

Mainostettava tuote, Otavan Pieni tietosanakirja, oli kuivan asiallinen. Kustannustalossa annettiin kuitenkin sen mainosten ilakoida. Jaakko Puolakka kuvailee Vikstedtin ja kumppaneiden ideaa nerokkaaksi. Vuonna 1927 ilmestyi jopa Väinö Nuortevan eli Ollin kirjoittama Tohtori Tietovallan aapinen, josta otettiin 11 000 kappaleen painos ilmaisjakelua varten. Tämän lisäksi Vikstedt ja Nuorteva tekivät yhteistyötä Mustapartaisen miehen ”pakinaseikkailujen” parissa.

Tuulispäässä julkaistu mainos. Kuva: Topi Vikstedt
Tuulispäässä julkaistu mainos. Kuva: Topi Vikstedt

Epäilemättä Tietovalta-hahmo löysi Otavan rahalla tiensä myös muihin lehtiin. Pilakuvan tapaiset ilmoitukset kiinnittivät taatusti lukijan huomion. Taidokkaasti laadittu tyyyppi oli oloissamme jo sinänsä uutta ja erikoista. Suomalaisia, tai ylipäätään minkään maalaisia sarjakuvasankareita, ei ollut täällä siihen mennessä nähty kuin kourallinen.

Tietosanakirjan julkaisuvuosi hupeni nopeasti, ja Vikstedt piirsi nyt mainossarjakuvia muistakin Otavan julkaisemista kirjoista. Suomen Kuvalehden numerossa 1/1926 nähdään huima, sivun mittainen juttu, joka esittelee lukijoile Tohtori Tietovallan pojan. Iltalukemiseksi nautittu Merikotka -romaani siivittää hänen uniseikkailunsa melkoisiin sfääreihin. Seuraavaan numeroon Vikstedt teki opettavaisen ”seikkailun” junassa. Sarjakuva puffasi Otavan romanttisia Kirsikkaromaaneja, eikä siinä ollut sijaa setämies Tietovallalle.
Otava, Kuvalehti ja Vikstedt pitivät kuitenkin sarjakuvahahmoa hengissä. Kesällä (26/1926) kahdesta suuresta kuvasta muodostuva Tietovallan liitto -sarjakuva esittää kulkueen joka koostuu Tietävien ihmisten puolueesta.

Otavan Pienen Tietosanakirjan kannen suunnitteli tietenkin Topi Vikstedt
Otavan Pienen Tietosanakirjan kannen suunnitteli tietenkin Topi Vikstedt

Otavan Pienen tietosanakirjan menekki ylsi lopulta 42 000kappaleeseen. Vuonna 1925 Suomea mullisti myös radiolähetysten käynnistyminen. Nämä nopeasti yleistyneet uutuudet olivat oman aikansa internettiä. Ne avasivat kiinnostuneelle ikkunan maailman keksintöihin ja ihmeellisyyksiin. Voidaan väittää, että Pienen Tietosanakirja toimi lähtölaukauksena yli 50 vuotta kestäneelle suomalaisten innostukselle erilaisia toimitettuja yleistietokirjoja kohtaan.

1920-luvun puolivälissä Vikstetd työskenteli Otavalla kirjamuotoilun ja kuvittamisen parissa. 1925 hän muutti perheineen Heikinkadulle Amos Andersonin rakennuttamaan kivitaloon. Anderson, joka oli aikanaan kokeillut Dagens Tidning -lehden kustantamista, omisti nyt Huvudstadsbladetin, ja juuri lehtihommissa solmittujen suhteiden ansiosta Vikstedtille järjestyi tämä asunto.

Tietosanakirja esitteli suomalaisille kaiken maailman asioita. Suomen Kuvalehti 48/1925 Kuvat: Topi Vikstedt
Tietosanakirja esitteli suomalaisille kaiken maailman asioita. Suomen Kuvalehti 48/1925 Kuvat: Topi Vikstedt

Perheesen syntyi kolmas lapsi ja Vikstedt, joka ei koskaan oppinut ymmärtämään rahan päälle, työskenteli ahkerasti elättääkseen pesueensa. Otavan Päivätyön lisäksi hän opetti iltaisin Taideteollisuuskoulussa ja laati öisin pilakuvia. Vuoden alussa hän oli käynnistänyt kokonaan oman pilalehden, Puntarin. Vaikka Vikstedt sai mukaansa koko joukon vanhoja ystäviään, nyt jo nimekkäitä tekijöitä, lehti loppui kolmanteen numeroonsa. Vikstedt jatkoi edelleen ilmestyvien muutaman itsenäisen pilalehden avustamista ja laati kansia sekä kuvituksia Otavan kuukausijulkaisuun Aittaan. Kaksikielisellä huumorimiehellä oli vientiä. Lyhyeksi jääneestä urasta huolimatta Olavi Järvi pitää Vikstedtiä pilapiirrännän kiistattomana mestarina.

Kova työtahti vaati veronsa. Kesällä 1927 tekemänsä Euroopan kiertomatkan ja sitä seuranneen raskaan syksyn jälkeen Vikstedt vetäytyi lepäämään Hyvinkään sanatorioon. Lomallakaan hän ei osaannut rentoutua, vaan piirsi lähes tauotta. Väsymys alkoi olla alituinen vieras, ja taiteilijan sydän petti lopullisesti toukokuussa 1930.

Lähteet: Kolmipäinen koira, Jaakko Puolakka, Otava 1983
Parhaat pilapiirtäjämme, Olavi Järvi, Tammi 1979

* Keskustele sadan vuoden sarjakuvista
Vuosilta 1917-1966 valitut sarjakuvat listattuna

1920 / 100 – Punikkityttö ja jääkäriupseeri

Sarjakuvien Suomi 100

Punikkityttö ja jääkäriupseeri
Tekijä: Ellinor Mend
Julkaistu: WSOY 1982

Ellinor Aline von Mend (1896-1952) oli viipurilaissyntyinen aatelisneiti, jolla oli aikaa, kärsivällisyyttä ja taitoa tehdä pöytälaatikkoonsa sarjakuvamaisia tarinoita. Vuonna 1921 Mend avioitui Torolf Tollanderin kanssa, muutti pois vanhempiensa luota ja luopui kuvataiteellisesta harrastuksestaan.

Vuoden 1920 työksi Kvaak valitsi Sarjakuvien Suomi 100 -sarjaan poikkeuksellisesti teoksen, joka julkaistiin vasta tekijän kuoleman jälkeen. Sarja kuvaa ansiokkaasti aikaansa. Lisäksi se on historiallisesti viehättävä, ja edelleen jopa viihdyttävä. Muita Mendin töitä, joista varhaisin on De fyra systrarnas äventyr (1912), luonnehditaan vähemmän mielenkiintoisiksi. Ehkä siksi niitä ei ole myöskään julkaistu.

Alle viidenkymmenen kuvan mittainen kertomus piikatytön rajuista elämänvaiheista on jaettu kahteen osaan ja peräti kymmeneen lukuun. Toisin kuin nykysarjakuvissa, kuvat esittävät koko kohtauksen, ja niissä on useita ihmisiä kuvattuna päästä varpaisiin. Yksityiskohtaiset taustat, selostustekstit sekä puhekupliin sijoitetut repliikit luovat teatraalisen vaikutelman. On helppo kuvitella tekijä keskustelemaan tarinan käänteistä pienen yleisönsä kanssa. Töksähtelevä kerronta selittyy osittain silläkin, että aikalaisille teoksen historialliset kulissit olivat tuttuja. Nykylukijalle teos muuttuu sitä anteliaammaksi, mitä enemmän hän malttaa perehtyä Viipurin historiaan.

Piikatyttö Hilja on varsin näyttävä ilmestys. © Ellinor Mend
Piikatyttö Hilja on varsin näyttävä ilmestys. © Ellinor Mend

Pintatasolla Punikkityttö ja jääkäriupseeri on fiktiivinen rakkaus- ja sotatarina. Sen henkilöiden todellisia esikuvia arvaillaan kuitenkin jo kirjan toimituksen laatimassa esipuheessa. Lieneekö sattumaa, että yksi tuon ajan tunnetuimpia viipurilaisia, kansakoulun opettajasta ja Työläisnainen -lehden päätoimittajuudesta kansanedustajaksi noussut Hilja Pärssinen, on päähenkilömme Hilja Tiilisen kaima?
Punapäällikkö Jukka Rahja on ainakin päässyt mukaan seikkailuun. Mendin tarinan Jussi Rahja joutuu kuitenkin sarjakuvassa jääkärin eikä aateveljiensä surmaamaksi. Mend paneutuu niin huolella piirrosten yksityiskohtiin, että historia herää henkiin jo pelkkien kuvien kautta. Ihmisten radikalisoituminen ja vihapuheet johtavat kirjassa veritekoihin.

Viipuri oli Suomen neljänneksi suurin kaupunki ja punaisten tärkeä tukikohta aina siihen asti kun valkoiset valtasivat sen jääkärien avustamana huhtikuun lopulla 1918. Sisällissota näyttäytyi kaupungin asukkaille kaikkine hirmutekoineen. Aivan kuten Mend kuvaa, osa alakynteen jääneistä punaisista pakeni Viipurista Pietariin ja osa jatkoi kumouksellista toimintaa salassa.

Salvesenin perhe päättää tarinan alussa irtisanoa punikkipäällikön kanssa heilastelevan palvelustyttönsä Hiljan. Viime töikseen Hilja tekee kepposen ja sitoo punaisen nauhan perheen koiran kaulaan. Mendin luoma vastakkainasettelu syvenee entisestään kun Salvesenin perheen poika, jääkäriupseeri Hugo palaa Saksasta Suomeen keväällä 1918. Punaisten ja valkoisten Viipurissa harjoittama terrori näkyy kirjan sivuilla.

Jääkäriliike

Idea Suomen tempaamisesta itsenäiseksi ulkovaltojen tuella oli syntynyt jo ensimmäisten ns. sortovuosien aikana 1900-luvun alussa. Sen jälkeen odoteltiin vain suotuisampia aikoja.
Ensimmäisen maailmansodan sytytyttyä joukko kansallismielisiä suomalaisia lähti Saksaan saamaan sotilaskoulutusta. Jouko Vahtolan mukaan suurin osa jääkäreistä oli talonpoikais- ja työläissyntyisiä, mutta miesten sosiaalien kirjo kattoi hyvin koko suomalaisen yhteiskunnan. Koulutetuista muodostettu Preussin Jääkäripatalioona n:o 27 taisteli jopa Saksan itärintamalla vuosina 1916-17. Jääkäreiden pääjoukko, noin 1300 miestä, palasi Suomeen helmikuun alkupuolella 1918.

Sisällissodan päätyttyä Viipurisssa voi taas viettää kahvilaelämää. © Ellinor Mend
Sisällissodan päätyttyä Viipurisssa voi taas viettää kahvilaelämää. © Ellinor Mend

Mendin luoman tarinan lopun voi kuvitella sijoittuvan syksyyn 1918. Tekijä näyttää osuvasti, miten rikkaat perheet pitävät kiinni vanhasta elämänmuodosta, samalla kun köyhälistö hiljaisesti hakee vielä muutosta. Sosialismin aate ei hävinnyt vaikka valkoiset voittivat. Ne punaiset, jotka eivät päätyneet vankileireille, painuivat maan alle. Mendin valitsemaan tyylilajiin sopii sekin, että nuoret naiset varsin kevyesti näyttävät luopuvan punaisista tunnuksistaan, vaihtavat kampausta ja käyvät heilastelemaan jääkäriupseerien kanssa.
Hilja valitsee kuitenkin kaksoiselämän. Päivisin hän liihottelee Hugonsa kanssa valkoisessa pitsiröyhelöpuvussa, mutta öisin hän muuttuu tumma-asuiseksi punikiksi. Pahaksi onnekseen Hilja kuitenkin jää kiinni. ”Kaikki oli sinussa vaan valhetta ja pettämystä!”, toteaa Hugo. Synkistä ajoista ja karmivista tapahtumista huolimatta kirjan lopetus katsoo tulevaisuuteen. ”Uusi aamu koittaa!”

Osallistu Kvaakin Sarjakuvien Suomi 100 -keskustelun.
Vuosilta 1917-1966 valitut sarjakuvat listattuna.

Lisää aiheesta: Sarjainfo 1/2012
Jouko Vahtola, Suomen Historia, Otava 2003

1919 / 100 – Kerberos

Sarjakuvien Suomi 100

Kerberoksen pila- ja sarjakuvat
Tekijä: Signe Hammarsten-Jansson
Julkaistu: Kerberos 1-12/1919

Signe ”Ham” Hammarsten (1882-1970) valmistui piirustuksenopettajaksi Tukholman taideteollisesta koulusta. Hän haaveili kuitenkin kuvanveistäjän urasta ja pääsikin avioliiton kautta melko lähelle epärealistista tavoitettaan. Hammarsten tapasi tulevan miehensä Viktor Janssonin (1886-1958) Pariisissa. Koulun kipsivalukurssista oli hyötyä kun pariskunta teki paljon yhteistyötä Janssonin veistoateljeessa. Perheen muuttaessa Helsinkiin Signe odotti esikoistaan. Ensimmäisen maailmansodan alussa hän muutti joksikin aikaa Tove-tytön kanssa Tukholmaan, Viktor taas pysyi ennen rintamalle joutumistaan Helsingissä. Vuosikymmenen jälkipuolisko oli raskasta aikaa koko perheelle, eritoten Viktorille.

Sodan jälkeen Ham kantoi vastuun perheen elättämisestä. Se vaati pitkiä päiviä kirjoituspöydän ääressä. Hän kehittyi karikatyristina ja pilakuvien tekijänä mestarilliseksi, ansaiten lempinimen ”pikku kobra”. Suomenruotsalainen naistenlehti Astran nosti vuonna 1922 Hamin esimerkiksi modernista uranaisesta. Haastattelu oli otsikoitu: ”Naimisissa olevan naisen työ kodin ulkopuolella.”

© Signe Hammarsten-Jansson 1919
© Signe Hammarsten-Jansson 1919

Kerberoksen kuvittajiin kuuluivat alusta asti Cara L. eli Carolus Lindberg ja Heino Aspelin, jotka olivat mukana toimituskunnassa. Suomalaiseen 1900-luvn alun kuvitustaiteeseen perehtynyt tunnistaa myös useimmat muut piirtäjät: Rudolf Koivu, Oscar Furuhjelm, Albert Gebhardt ja M. Paalanen. Vastaava toimittaja Topi Vikstedt suunnitteli kannet ensimmäisiin lehtiin.
Kakkosnumerossa mukaan liittyivät Vilho Kojo ja Gunnar Paer. Ensimmäisenä vuonna ilmestyi neljä lehteä, joista viimeinen oli kaksoisnumero 4-5/1917. Toisen vuosikerran alusta myös Hjalmar Löfving sekä P. Leinonen ja V. Alhonen avustivat lehteä. Vikstedt kantoi silti edelleen kuvituksellisen päävastuun. Signe Hammarsten-Jansson oli kuvittajaköörin ainoa nainen. Hän piirsi vuoden 1918 Joulunumeroon eri versioita leijonavaakunasta. Jos aihe tuntuu tutulta, se johtuu siitä että tänä vuonna lakanafirman mainoskampanjassa oli täysin sama teema. Pilapiirtäjän uransa Ham aloitti ruotsinkielisen Luciferin joulujulkaisussa ja piirtäessään Kerberokseen hän avusti myös Fyreniä.

Yhtenäinen Pohjola © Signe Hammarsten-Jansson 1919
Yhtenäinen Pohjola © Signe Hammarsten-Jansson 1919

Alkuvuodesta 1919 syntyi näyttävä karikatyyri Mannerheimista. Pilakuva liittyy siihen, kun Ruotsi havitteli itselleen Ahvenanmaata käyttäen hyväksi Suomen sekasortoista tilaa. Vastaperustettu Kansainliitto kuitenkin lopetti rajariidan vahvistamalla vuonna 1921 saariston kuuluvan Suomelle. Signen kynästä syntyi lehteen muitakin karikatyyreja. Komein sarja on neljän kuvan kokonaisuus, joka esittää helsinkiläisiä taidesalonkien omistajia eli galleristeja.

Keväällä 1919 Ham piirsi kuvasarjan siitä miten elintarvikekomissio ei ymmärtänyt kansan sokeripulaa. Ensimmäisen ruudun mukaan lehdissä kerrottiin, että ulkomailta oli tulossa laivalasteittain ruokaa. Virkamiehet kuitenkin käännyttivät avustuskuljetukset pois, ja kansalaiset saivat tuskailla minimaalisten korttiannostensa varassa.
Myöhemmin syksyllä Hamin kuvissa nähdään kehnoa ruissatoa manaava maanviljelijä. Itsenäistymisen alkutaipaleella Suomessa oli kova pula ruoasta. Asia painoi luonnollisesti varsinkin perheenäitien mieltä.

Taiteilijoista löytyy sekä temperamenttia että tarvetta tulla tunnustetuksi. © Signe Hammarsten-Jansson 1919
Taiteilijoista löytyy sekä temperamenttia että tarvetta tulla tunnustetuksi. © Signe Hammarsten-Jansson 1919

Yhdessa Hamin pilakuvasarjassa taas Ville (Vallgren?) lähtee ovet paukkuen Taiteilijaseurasta, vai lähteekö sittenkään…? Kuvataiteilijat kilpailivat verisesti siitä, kuka pääsee toteuttamaan julkisia teoksia. Hamilla oli tästä runsaasti kokemuksia perhepiiristä. Hänen miehensä jäi usein veistokilpailuissa toiseksi, mikä varmasti kiristi ilmapiiriä myös kotona.

Heinä- ja elokuu vuoden 1919 kohokohtia kuvaavasta kuvasarjasta © Signe Hammarsten-Jansson 1919
Heinä- ja elokuu vuoden 1919 kohokohtia kuvaavasta kuvasarjasta © Signe Hammarsten-Jansson 1919

Hamin viimeiseksi jäänyt työ Kerberokselle oli joulukuun 1919 numerossa julkaistu kahdentoista kuvan sarja, joka summasi vuoden tapahtumat. Vikstedt oli tehnyt vastaavan kokonaisuuden edellisenä vuonna, mutta nyt Ham pääsi näyttämään muun muassa Mannerheimin kanssa, että yksityiskohtaisten karikatyyrien lisäksi hän hallitsi myös yksinkertaisen tyylittelyn.

Topi Vikstedt perusti Kerberoksen yhdessä kollegojensa kanssa ”taistelemaan kaikenlaista humpuukia vastaan”. Ensimmäinen numero ilmestyi lokakuussa 1917. Lehden esikuvana toimivat saksalaiset, Simplicissimus ja Fliegende Blätter, jotka edustivat maailman pilalehtien ehdotonta huippua. Vikstedt oli kaksikielinen ja niinpä Kerberoksestakin otettiin painokset molemmilla kotimaisilla.

Kerberos -lehden kansi. Varjokuvassa näkyy helsinkiläistyttöjen uudenvuodenunelma tai sitten se vain ennustaa vaikeita aikoja Mannerheimille. © Signe Hammarsten-Jansson 1919
Kerberos -lehden kansi. Varjokuvassa näkyy helsinkiläistyttöjen uudenvuodenunelma tai sitten se vain ennustaa vaikeita aikoja Mannerheimille. © Signe Hammarsten-Jansson 1919

Parissa vuodessa lehden irtonumerohinta kolminkertaistui kolmeen markkaan. Toimitus ei kuitenkaan saanut lehden taloutta balanssiin, avustajat kaikkosivat, ja Kerberoksen taru päättyi vuonna 1921. Vikstedt ei tästä lannistunut, vaan perusti muutaman vuoden kuluttua uuden lehden, Puntarin. Ham avusti myös sitä. Myöhemmin Hamin töitään julkaisivat ruotsinkieliset pilalehdet Garm, Lucifer ja Fyren sekä päivälehdet Hufvudstadsbladet ja Svenska Pressen.

Signen osa-aikainen työ Suomen Pankin setelipainossa helpotti Janssonin perheen taloudellisia paineita 1920-luvulla. Hamin käsissä syntyi noin 170 postimerkkiä, obligaatioita, vesileimoja ja seteleitä. Hän piirsi ”ansiotöikseen”, luonnehti Tove Jansson myöhemmin äitinsä tekemistä. Muun puuhan ohella syntyi kansia ja kuvituksia romaaneihin, runonkokoelmiin ja tietokirjoihin.
Oman työhuonen Signe sai vasta, kun perhe muutti Lallukan taiteilijakotiin v. 1933. Taiteilijaperheestä kirjoitettiin siihen aikaan lehtiin ”kotijuttuja”, joiden pääosassa oli kuvanveistäjä Viktor. Signeä tituleerattiin yleensä kotirouvaksi. Moderni, tasa-arvoisempi käsitys naiseudesta yleistyi vasta paljon myöhemmin.

Osallistu Kvaakin Sarjakuvien Suomi 100 -keskustelun.
Vuosilta 1917-1966 valitut sarjakuvat listattuna.

Lähteitä:

Boel Westin, Tove Jansson Sanat, kuvat, elämä. Schilds, 2008
Marja Ylönen, Pilahistoria, SKS 2001
Olavi Järvi, Parhaat pilapiirtäjämme. Tammi, 1979
Jaakko Puokka, Kolmipäinen koira. Topi Vikstedt, 1920-luvun taiteilija ja hänen maailmansa. Otava, 1983

1917 / 100 Viikon kuvat

Sarjakuvien Suomi 100

Viikon kuvat
Teksti: Veijo
Kuvitus: Rafael Rindell ja Lauri Ylönen
Julkaistu: Helsingin Sanomat 6.1.-25.12. 1917

Yhdessä pakinoiden kanssa Viikon kuvat edusti kymmenluvun Helsingin Sanomissa viihteellistä sisältöä. Pilalehdissä oli jo parikymmentä vuotta julkaistu erilaisia kuvapareja, kuvasarjoja ja joskus jopa sarjakuvia. Sanomalehtiin sarjakuva kotiutui vasta myöhemmin. Varsinainen viikonlopun ajanvietesivu perustettiin Helsingin Sanomiin viisi vuotta myöhemmin. Sen nimi oli Sunnuntaiosasto.

Toivoa ja toivottomuutta

Sota Euroopassa vaikutti Suomenkin oloihin. Sitä seurattiin lähes päivittäin Helsingin Sanomien sotauutisia käsittelevällä palstalla. Maailmansodan ja katovuosien aiheuttama pula-aika ehti muuttua nälänhädäksi, ennen kuin olot Suomessa vakiintuivat rauhanomaisiksi. Maanviljelijöiltä otettiin pakolla ja kaupungeissa tuskailtiin ruokakuponkien kanssa. Kaikilla oli nälkä ja kaikki olivat tyytymättömiä. Kansa jakaantui ja syntipukki kurjuuteen löytyi helpoiten vastapuolelta. Poliittisesti värittyneet lehdet kertoivat asioista niitä poliittisesti kärjistäen.

Helsingin Sanomat juhlisti keväällä 1917 näyttävästi Nikolai II:n vallastaluopumista. Kuva Rafael Rindell.
Helsingin Sanomat juhlisti keväällä 1917 näyttävästi Nikolai II:n vallastaluopumista. Kuva Rafael Rindell.

Tsaarin kaaduttua keväällä 1917, koitti pitkään odotettu Suomen hetki. Vuoden aikana käytiin ahkerasti ja rauhallisesti vaaliuurnilla, mutta lain laatijalta, senaatilta, puuttui toimeenpanovalta. Suomella ei ollut omaa armeijaa eikä poliisia, sen sijaan maassa majaili vielä noin 175 000 miehen arvaamaton joukko venäläisiä sotilaita. Sekä valkoiset että punaiset perustivat omat kaartinsa pitämään yllä järjestystä.

Pula-ajan lehdet

Sanomalehti oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ainoa joukkotiedotusväline. Rautatiekirjakaupan perustaminen auttoi jo 1910-luvulla levittämään lehtiä tehokkaasti ympäri eteläistä Suomea. Radanvarren paikkakunnilla lehdet välitettiin junasta hevoskyydillä jakajille ja myyjille. Lehden saattoi siis tilata kotiin, vaikka myös irtonumeroita myyvät pojat olivat tavallinen näky kaupungin kaduilla.

Pula kirjapainotarvikkeista näkyi lukijoille. Vuosikymmenen alun lehdet ovat loppupuolta laadukkaampia. Tuskin oli valokuvien julkaisemisessa päästy vauhtiin, kun se jo tyrehtyi materiaalipulaan, painovärin laatu heikkeni.
Venäjän vallan viimeisinä vuosina kuvareportaasit julkaistiin joko kokonaan tai osittain piirroksin kuvitettuina. Suurimpien lehtien omat kirjeenvaihtajat raportoivat ulkomailta ja tieto saattoi kulkea toimitukseen nopeasti lennättimen avulla.
Valokuvia lukijat saattoivat mukavammin ihailla killtävämmälle paperille painetuissa viikkolehdissä tai juhlajulkaisuissa. Paperin säännöstely vaikutti kuitenkin näihinkin lehtiin. Pikku hiljaa pula-aika väistyi ja sanomalehtien tekninen laatu palautui sotaa edeltäneelle tasolle. Valokuvat saivat entistä näkyvämmän roolin päivälehdissä 1920-luvun puolivälin jälkeen.

Lehdet lainaavat toisiltaan

Eric Vasström helli ajatusta lehtiväen omasta ankkalammikosta. Kootut kaakatukset vuosilta 1912, -13 ja -14.
Eric Vasström helli ajatusta lehtiväen omasta ankkalammikosta. Kootut kaakatukset vuosilta 1912, -13 ja -14.

Viikon kuvien julkaiseminen aloitettiin Helsingin Sanomissa keväällä 1912 nimellä ”Viikon varrella”. Toinen ilmestymiskerta sunnuntaina 24.3. vakiinnutti nimen ”Viikon kuviksi”.
Ensimmäinen uutispiirtäjä oli Eric Vasström (1887-1958), jonka kynänäjälkeä oli näkynyt samoihin aikoihin paljon myös Fyrenissä, Velikullassa ja viipurilaisessa Ampiaisessa.

Oletettavasti HS rekrytoi Vasströmin joulukuussa 1911 syntyneen Dagens Tidning -lehden näyttöjen perusteella. Amos Andersonin ja Guss Matssonin julkaisema helsinkiläinen päivälehti palkkasi ensimmäisenä suomessa taiteilijan mukaan toimituskuntaan. Vasström toimi Dagens Tidningin vakituisena piirtäjänä koko lehden lyhyen ilmestymisajan.

Kirjassaan Vasström kertoo, että toinen lehden perustajista ideoi viikon kuvat -konseptin. Joulukuun viimeisenä päivänä 1911 ilmestyi Matssonin ”sukkelasanaisesti” kirjoittama kahdeksanruutuinen ”De onda tiderna”. Viikon kuluttua palsta muutti nimensä muotoon ”Veckans öden” (Viikon vaiheet). Jos Helsingin Sanomat kopioi tämän kuvasarjan idean, Dagens Tidninig puolestaan otti käyttöön samanlaisen sääpalstan pikkupiirroksen, jollaista HS oli käyttänyt.

Nykymittapuulla on hämmästyttävää, että Vasström kommentoi viikon tapahtumia rinnakkain kahdessa lehdessa noin puolen vuoden ajan. Asia selittynee sillä, että kuvien aiheet keksi ja tekstit riimitteli joku muu kuin piirtäjä. Helsingin Sanomissa se joku muu oli nimimerkki Veijo.
Toinen yllättävä piirre on, että Vasström käytti syksyllä 1912 molempien palstojen logossa ankkahahmoa. Tällä hän todennäköisesti viittaa itseironisesti ankkalammikko-käsitteeseen, suomenruotsalaisten tai suomenruotsalaisen lehdistön pieneen piiriin.
Uutisten kopiointi kuului vuosisadan alun tiedonvälitykseen samaan tapaan kuin nykyäänkin. Omien kirjeenvaihtajien ja sähkeiden lisäksi tärkeänä juttujen lähteenä toimivat muut lehdet. Lähdekritiikki ja faktantarkistus olivat kuitenkin sata vuotta sitten lapsenkengissään. Mielenkiintoiset huhut saattoivat levitä ankkalammikossa, ilman että kukaan katkaisi valeuutisilta siivet.

Gebhardt ja Vasströmin 9kk loma

Kevään mittaan Viikon kuvien teksti lyheni ja vakiintui runomittaan. Vasström taas käytti kuvissa myös jonkin verran selventäviä tekstejä ja muutaman kerran jopa puhekuplia. Piirrokset muuttuivat loppua kohden muodoiltaan liioitteleviksi ja alun realismiin verrattuna pilakuvamaisemmiksi. Vasströmin urakka keskeytyi 13.10. 1912, kuvien ollessa mielenkiintoisimmillaan. Taiteilija lähti vasta kihlatun nuorikkonsa kanssa kiertelemään Eurooppaa.

Tyylistä päätellen seuraavalla viikolla aloitti Albert Gebhardt (1869-1937). Heti lokakuun lopulla mukana oli myös signeeraus, sekä Gebrhardtin piirtämä otsikkovinjetti. Siinä Vasströmin ankanpää vaihtui hovinarri-hahmoon.
Gebhard piirsi aluksi huolella, tyylin muistuttaessa hieman ligne clairea. Pian hän kuitenkin omaksui nopeamman, hyvin yksinkertaisen, mutta silti ilmaisuvoimaisen ja dynaamisen sivellintyylin. Vuoden 1912 Viikon kuvissa sarjakuvallisuutta edusti puhekuplien lisäksi se, että esimerkiksi Balkanilla riehunutta sotaa seurattiin viikosta toiseen.

Vasströmin paluu

Vasstrom palasi Helsingin Sanomiin heinäkuun puolivälissä (13.7. 1913), muutama kuukausi sen jälkeen kun Dagens Tidning oli mennyt nurin. Alkuvuodesta 1914 hän uusi vinjettikuvansa. Nyt siinä nähtiin samantapainen harlekiini kuin Gebhardtilla. Narrin taustalla pilkottaa kuitenkin pakoon pinkova ankka.
Jostain syystä Vasströmin onnistui viikon kuvien tekijänä taiteellisesti paremmin Dagens Tidningissä kuin Helsingin Sanomissa. Tuulispäässä hän taas pääsi näyttämään että sarjakuvan tekeminen onnistuu häneltä siinä missä kuvasarjatkin.

Helmikuun lopulla 1917 julkaistu Kalevala-pastissi, on näyttävin Viikon kuvat sarjassa julkaistu Rafael Rindellin työ. Teksti Veijo.
Helmikuun lopulla 1917 julkaistu Kalevala-pastissi, on näyttävin Viikon kuvat sarjassa julkaistu Rafael Rindellin työ. Teksti Veijo.

Rindellin uutissilppua

Käsikirjoittaja Veijon ohella sarjan pitkäaikaisin tekijä, ja Helsingin Sanomien luottopiirtäjä, Rafael Rindell (1886-1920) ryhtyi lehtimieheksi heinäkuussa 1915. Silloin Helsingin Sanomien sunnuntailevikki oli jo 43 000kpl. Ennen tätä nähtiin muutamassa lehdessä rinnakkain Vasströmin piirtämä viikon kuvat ja Rindellin kuvituspiirroksia.

Yksi alkuaikojen uutispiirtäjän tehtävistä oli kopioida valokuvia. Tässä työssä Rindell pääsi loistamaan. Viivapiirros toistui alkeellisella tekniikalla ja huonolaatuisilla materiaaleilla varmemmin kuin valokuvat, joiden rasteri meni sanomalehtien bulkkipaperilla tukkoon. Rindellin viivavarjostus kärsi toisinaan samasta ilmiöstä, mutta yhtä kaikki, hänen kuvansa olivat yleensä plastisen kolmiulotteisia ja realistisia, kärsimättä silti jäykkyydestä.

Rindell pääsi ylioppilaaksi Porin Klasusta. Sen jälkeen hän opiskeli jonkin aikaa Polyteknillisessä opistossa mutta vaihtoi Suomen liikemiesten kauppaopistoon. Koulun jälkeen Rindell palveli konttoristina toiminimi Boströmin liikkeessä sekä Hangon keksitehtaassa. Veri veti kuitenkin ”taiteen okaiselle alalle” ja vuonna 1913 Rindell alkoi elättää itsensä myymällä piirroksia. Helsingin Sanomien vakinaisena piirtäjänä hän pääsi vihdoin toden teolla hyödyntämään lahjojaan.

Edeltäjänsä Vasströmin tapaan Rindellkin piti välillä lomaa Viikon kuvien piirtämisesta. Heinäkuussa 1916 remmiin astui mainio Toivo ”Topi” Vikstedt. Muutaman kesäkuukauden ajan (9.7.-20.8. 1916) lehdessä nähtiin hänen leikkisiä, lähes anarkistisia ja hieman itänaapurin kuvakulttuuriinkin viittaavia uutiskommenttejaan.

Kuvasarja vai sarjakuva?

Tiituksen luoma pakinahahmo Herra Kenonen muuttuu Rindellin käsittelyssä lähes sarjakuvaksi. HS 23.6.1916
Tiituksen luoma pakinahahmo Herra Kenonen muuttuu Rindellin käsittelyssä lähes sarjakuvaksi. HS 23.6.1916

Viikon kuvien rinnalla oli alusta asti julkaistu suosittuja Ilmari ”Tiitus” Kivisen pakinoita. Niissä päähenkilönä seikkaili Herra Kenonen. Toisinaan Rindell sai näiden pakinapalstoten täytteeksi parikin piirrostaan. Kenoskuvat, samoin kuin valokuvista ja piirroksista koostuvat kuvareportaasit ovatkin usein ehyempiä kuvasarjoja kuin viikon kuvat. Pakinoita ilmestyi kiivaaseen tahtiin, lähdes päivittäin ja niitä kirjoittivat Tiituksen lisäksi ainakin nimimerkit Turkka, Mätä ja Eenokki.

Vapunviettoa, juhlaa ja arkea, politiikkaa sekä toimituksen kuulumisia. HS 6.5. 1917 Teksti Veijo, kuvat Rafael Rindell
Vapunviettoa, juhlaa ja arkea, politiikkaa sekä toimituksen kuulumisia. HS 6.5. 1917 Teksti Veijo, kuvat Rafael Rindell

Viikon kuvien sarjakuvallisuus syntyy paitsi palstan taitosta, myös viikosta toiseen kasautuvan aikaulottuvuuden kautta. Vaikka sarjassa ei esiinny vakituisia hahmoja, kokonaisuus muodostaa arjen kuvauksineen, sattumuksineen ja pikku-uutisineen päiväkirjamaisen jatkumon. Osittain tekijät esittävät kommentteja ja viittailevat lehdessä julkaistuihin uutisiin, osittain palstan täyttävät tapahtumat, joiden uutisarvo on vähäisempi. Tietyt kestoaiheet, ruoka- ja polttopuupula, naisten muoti, ongelmat raitiovaunujen kanssa sekä ilmojen kommentointi, toistuvat vuodesta toiseen.

Ylönen saa tilaisuuden

Kesällä (3.-17.6. 1917) Rindelliä tuurasi kolmen viikon ajan Lauri Ylönen (1895-1924). Ylönen opiskeli ensin iltaisin Taideteollisessa keskuskoulussa ja sen jälkeen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Hän oli jo opiskeluaikanaan osallistunut neljällä maalauksellan Suomen Taiteilijain vuosinäyttelyihin ja myynyt pilakuvia Velikulta lehteen.

Lauri Ylönen piirsi Viikon kuvia kesäkuussa 1917. Näyte HS 10.6.
Lauri Ylönen piirsi Viikon kuvia kesäkuussa 1917. Näyte HS 10.6.

Nyt, vain 21-vuotiaana, hänet nostettiin viimeisenä Velikullan kasvattina Hesariin. Lakkosyksy ja vaikeudet painomateriaalien kanssa keskeyttivät Helsingin Sanomien ilmestymisen heinäkuussa. Samalla meni poikki myös Ylösen pesti. Mahdollisesti tekijä odotti pidempää komennusta, sillä hän laati sarjalle oman vinjettikuvan erotukseksi edeltäjästään.

Rindellin vinjetti on joukon asiallisin. Väkijoukkoa ikuistava kameramies antaa siinä vaikutelman neutraalista tapahtumien dokumentoinnista. Ylösen otsikossa toimittajaan, eli lehtineekeriin viittava musta mies, pitelee tekstibanderollia simpsakan kaupunkilaisneidon kanssa. Jälkiviisaasti voi todeta, ettei moinen logo kuvaa sen paremmin kesän 1917 tunnelmia, kuin viikon kuvien sisältöäkään. Ellei palstassa sitten ole kyse jostakin toimittajien järjestämästä omasta mielenosoituksesta?

Ylönen hallitsi hyvin erilaiset tussitekniikat ja kuvitti Velikultaa paljon letkeämmin kuin Hesaria. Viikon kuvissa linja oli jäykempi, nuori taiteilja pyrki ilmeisesti seuraamaan Rindellin viitoittamaa tietä. Ylöselle ei lopulta ehtinyt siunaantua suurta suosiota myöskään maalarina, vaikka hän vielä muutamaan jyrytettyyn näyttelyyn osallistuikin. Ennen kuolemaansa Ylönen kuvitti myös pilalehti Kurikkaa.

Lehti ja Viikon kuvat ilmestyy tauon jälkeen. Eduskunta on hajallaan, kato, puute ja varkaat iskevät, syksyinen kaupunki herää eloon. HS. 12.8.1917 Teksti Veijo, kuvat Rafael Rindell
Lehti ja Viikon kuvat ilmestyy tauon jälkeen. Eduskunta on hajallaan, kato, puute ja varkaat iskevät, syksyinen kaupunki herää eloon. HS. 12.8.1917 Teksti Veijo, kuvat Rafael Rindell

Rindellin kuohuvat kuukaudet

Elokuun toisella viikolla 1917 Rindell palaa kolme kuukautta kestäneen taukonsa jälkeen piirtämään Viikon kuvia. Syksyllä käydyt vaalit ovat tapetilla syyskuun lopulla ja lokakuun alussa. Viikon kuvat kommentoi Helsingin lisäksi muun muassa Lappeenrannan, Tornion ja Turun tapahtumia. Marraskuussa V. I. Lenin ja Alesandr Kerenski vilahtavat aiheissa. Leipään laitetaan nyt jatkeeksi jäkälää.

1900-luvun alun pilalehdet edustivat aatteellista propagandaa ja antoivat tunteiden räiskyä poliittisissa pilakuvissaan totuudenkin kustannuksella. Pivälehdet taas pyrkivät ilmeisesti olemaan maltillisempia, vaikka puoluesidonnaisuudesta johtuen ei niitäkään voi pitää kovin objektiivisina tietolähteinä. Veijon runoileva huumori muuttui vuoden 1916 aikana suorasanaisemmaksi ja osoittelevammaksi. Hienovarainen, lukijan oivallusta vaativa naljailu vaihtui punaisia osoittavaan syyttävään sormeen.

Veijo oli oli aloittanut työväestön osuuskuntaliikkeille irvailemisen jo edellisenä vuonna (22.10. ja 12.11. sekä 26.11. 1916) Erityisesti hän jaksoi nauraa maito-osuuskunnille. Punaisten harjoittama mielivalta saa vuonna 1917 runsaasti tilaa palstoilla, ja päivänpolitiikkaan sekä yksittäisiin poliitikkoihin viitataan yhä useammin.

Tuoreeltaan Suomen itsenäistyminen käsitellään palstalla ihmeen kevyesti (9.12.). Aiheeseen palataan kuitenkin myöhemmin useampaan kertaan ja Suomen lippu nostetaan salkoon joulukuun kuudentenatoista. Edellistä näkyvämpi tapahtuma lehden sivuilla oli Nikolai II:n vallastaluopuminen. Maaliskuun 18. päivän lehdessä siitä kerrottiin suurin otsikoin ja Viikon kuvissa ”hymnit soivat vapauden”. Uutista juhlittiin lisäksi L. Onervan kirjoittaman runon muodossa. Tämän jälkeen keväällä oli aikoja, jolloin viikkokatsauksia ei julkaistu. Vuoden 1917 viimeinen Viikon kuvat ilmestyi joulupäivänä.

1918

Lähelle sarjakuvamuotoa Rindellin ilmaisu pääsee tammikuun toisena sunnuntaina 1918, kun dramaattiset tapahtumat ja hyvät uutiset muodostavat maan itsenäistymiseen liittyvän kokonaisuuden. Vähemmät sattumukset eivät nyt kiinnosta, kun eduskunta on kokoontunut edellisellä viikolla todetakseen että Suomen itsenäistyminen on saanut ulkovalloilta tunnustuksen. Samaan aikaan punaisten hurmos nousee. Jännitysnäytelmää muistuttava tapahtumien vyöry ja sen raportointi jatkuu seuraavalla viikolla.
Helsingin Sanomissa ollaan huolissaan punaisten Turussa harjoittamasta terrorista, joka ulottuu myös sanomalehtiin. ”Jo kimppuun lehtineekerein se punakaarti käy: Te katsokaatte että ei meist uutisia näy!”, runoilee Veijo tammikuun 20. päivän lehdessä. Pelko on aiheellinen, sillä viikon kuluttua ”punakaarti asevoimin valtasi Helsingin Sanomien toimituksen estäen lehden ilmestymisen…”

Vaan Vaasasta on taru tää: siell tanssittihin vasta, kun uusi, uljas tanssija nyt saatiin kasakasta. Hän saliin laski - polkkaa näin kimollansa kolkkaa. HS 9.9.1917 Teksti Veijo, kuva Rafael Rindell
Vaan Vaasasta on taru tää: siell tanssittihin vasta, kun uusi, uljas tanssija nyt saatiin kasakasta. Hän saliin laski – polkkaa näin kimollansa kolkkaa. HS 9.9.1917 Teksti Veijo, kuva Rafael Rindell

Helmikuun alkupuolella saksalaiset, ja hieman myöhemmin Mannerheimin komentamat valkoiset, saivat Helsingin haltuunsa. Lehtikin alkoi kahden ja puolen kuukauden tauon jälkeen pikku hiljaa ilmestyä. Ilkivallan jälkeen toimitus oli niin sekaisin, että ensimmäiset lehdet päivättiin vahingossa huhtikuun sijasta maaliskuulle. Myös lehden järjestysnumerot alkoivat hetkellisesti juosta ykkösestä eteenpäin.

Rindellin piirrosta käytettiin kapinan kukistuttua ensimmäisen kerran 17.4. Seuraavana päivänä lehteä komisti kuvasarja ”kaatuneitten saksalaisten hautauksesta”. Vapautuksen jälkeen elämä alkoi palata normaaleihin uomiinsa. Sekasortoisessa kaupungissa jäjitettiin nyt punaisten painattamia seteleitä ja kiinni otetuilta punaisilta saatu sotasaalis määrättiin palautettavaksi Sotasaaliskonttoriin. Monessa perheessä painoi suru kahakoissa tapettujen omaisten vuoksi.

Lehdessä alettiin puhua vapaussodasta. Pian myös Tiituksen pakina palasi Helsingin Sanomien sivuille. Viikon kuvat sen sijaan loisti poissaolollaan, vaikka lehden sivumäärä palautui jo huhtikuun aikana ennalleen. Kasvun rajat asetti nyt paperipula, minkä vuoksi painettavia sivuja jouduttiin toisinaan karsimaan. Rindellin aika kului yksityiskohtaisten kuvien laatimiseen Helsingin katuelämästä sekä muita lehtiä avustaessa. Sarjan kirjoittajan, nimimerkki Veijon kohtalosta ei ole tietoa. Hän katosi historian hämärään.

Vielä Viikon kuvien tekijöistä

Itsenäistymisen kynnyksellä Vaström perusti oman lehden ruotsinkielisen ”Hovinarrin”. Hovnarrenin ohella hän kuvitti ainakin Kurikkaa, Tuulispäätä ja Garmia, kunnes sai vakituisen pestin Uuden Suomen pila- ja reportaasipiirtäjänä 1919.
Vasström oli aktiivinen niin monella alalla, että loistava ura kolmen eri päivälehden piirtäjänä uhkaa jäädä muiden saavutusten varjoon.

Vasström oli myös animaatioelokuvan pioneeri. Taiteilija toimi ensin 1914 ns. filmipiirtäjänä. Hän kertoo kirjassaan piirtäneensä hiilellä viikon tapahtumia suurelle paperille, samalla kun kamera kuvasi hänen kättään. Näin syntyneitä filmejä käytettiin näytöksien alkukuvina helsinkiläisissä elokuvateattereissa. Palaute oli riemastunutta, mikä kenties innosti Vasströmin kokeilemaan animaatiota. Hän laati tuhansittain hahmopiirroksia. Ääriviivojen mukaan irtileikattuina, piirretyn tai maalatun taustan päälle aseteltuina ja yksittäin kuvattuna, piirroksista syntyi muutaman minuutin mittaisia animaatiohupailuja.

Nimen omaan Vasströmin alttiudesta kritiikille on kiittäminen hänen ottamiaan edistysaskeleita sarjakuvan ja animaation puolella. Taiteilija ”harhautui” kymmeneksi vuodeksi lehtipiirtäjän uralle, kun suorasanainen kriitikko oli tyrmäsi hänen maalauksensa. Vasström itse ei juuri arvostanut piirtämisiään. Kirjassaan hän harmitteli että maalaamisen harjoittamiselta hukkaantui lehtitöissä aivan liian paljon aikaa.

Vuosi päättyy synkissä merkeissä. 25.12. 1917 Veijon teksteissä ja Rafael Rindellin kuvissa punakaartilaisen arkkityyppi sekä Suomen leijona.
Vuosi päättyy synkissä merkeissä. 25.12. 1917 Veijon teksteissä ja Rafael Rindellin kuvissa punakaartilaisen arkkityyppi sekä Suomen leijona.

On olemassa mahdollisuus, että Veijon henkilöllisyyden voisi selvittää Päivälehden arkiston säilyttämiä toimituksen palkkiokirjoja tutkimalla. Tämän juttusarjan puitteissa aika ei valitettavasti siihen työhön riittänyt.

Lopetettuaan viikottaisen piirtämisen Helsingin Sanomille, Topi Vikstedt sai myytyä töitään lehdelle edelleen satunnaisesti. Näyttää siltä, että Viksted palkattiin maaliskuun toisella viikolla 1920 tuuraamaan työkeikalla vilustunutta Rindelliä. Keuhkokuume veikin sitten Rindellin nopeasti. Helsingin Sanomissa julkaistiin 10.3. hänen muistokirjoituksensa, jonka yläpuolella komeili Vikstedtin kollegastaan piirtämä muotokuva. Vikstedtistä kerrotaan lisää tässä juttusarjassa vuosien 1919 ja 1925 kohdalla.

Trafiikki museot ry on juuri julkaissut Päivälehden museon avustuksella Rindellistä mainion pikku videon ja Kansalliskirjaston digitoitu aineisto kattaa pila- ja sanomalehdet 1920-luvun loppuun asti.

Osallistu Kvaakin Sarjakuvien Suomi 100 -keskustelun.
Vuosilta 1917-1966 valitut sarjakuvat listattuna.

Lähteet:
Helsingin Sanomat 17.3.1912 – 29.12.1918 sekä 3.-10.3. 1920
Dagens Tidning 1.12.1911 – 15.3. 1914
Tuulispää 12-14/1917
Velikulta 1-26/1914
Olavi Järvi, Parhaat pilapiirtäjämme. Tammi, 1979
www.kuvataiteilijamatrikkeli.fi
Sata vuotta uutiskuvaa, Sanomapaino 1989 (näyttelyluettelo)
Suomen Kuvalehti 37B/1986
Jouko Vahtola, Suomen Historia, Otava 2003
Marja Ylönen, Pilahistoria, SKS 2001
Eric Vasström, Taiteilijaväkeä, Wsoy 1954

1918 / 100 – Janne Ankkanen

Sarjakuvien Suomi 100

Teksti: Jalmari Finne
Kuvitus: Ola Fogelberg
Julkaistu: Janne Ankkanen sotajalalla, Otava 1918
Suomen Kuvalehti 42-52/1917 ja 1-4/1918, uusintajulkaisu Sarjainfo 2/1978-1/1979

Heikki Kaukoranta ja Jukka Kemppinen nimeävät Janne Ankkasen uraa uurtavassa Sarjakuvat -kirjassaan (Otava 1972 ja 1982) Suomen ensimmäiseksi täysiveriseksi sarjakuvasankariksi. Myöhemmin on käyty keskustelua siitä pitäisikö titteli kuitenkin antaa esimerkiksi Vahvamies -sarjalle. Niin tai näin, Janne itse tuskin moista kunniaa kaipaa. Ja joka tapauksessa Ankkanen on sarjakuvahistoriallisesti vähintään yhtä merkittävä saavutus kuin ensimmäinen kotimainen albumi, Professori Itikaisen tutkimusretki (1911).

Hahmo syntyi aivan Suomen itsenäistymisen kynnyksellä, mutta sarja päättyi jo yhdentoista julkaistun jakson jälkeen. Ankkasen vaiheita saatiin seurata vain viitisen kuukautta. Sarjan täydellinen nimi on: Janne Ankkasen merkilliset vaiheet nykyajan ristiaallokossa. Lopetusviikolle, tammikuun viimeiselle vuonna 1918, osuivat sekä punakaartien liikekannallepano että suojeluskuntien julistaminen hallituksen joukoiksi. Sisällissota oli syttynyt.
Itsenäisyyden aika alkoi vailla yhteistä päämäärää. Kun Venäjän uusi hallinto hieman yllättäen myönsi tammikuussa Suomelle luvan irtautua keisarikunnasta, alettiin vasta miettimään seuraavaa askelta. Tulisiko uudesta valtiosta itänaapurin esimerkin mukaisesti sosialistinen maa, tasavalta vai kuningaskunta?

Ensimmäisen jakson sisään on upotettu tekijöitä esittelevä ruutu. SK 42/1917
Ensimmäisen jakson sisään on upotettu tekijöitä esittelevä ruutu. SK 42/1917

Vaikka käsikirjoittaja Jalmari Finne (1874-1938) kritisoi hurmahenkistä liikehdintää, hän varoi asettumasta suoraan kenenkään puolelle. Suomen Kuvalehden lukijat tietenkin tulkitsivat sarjaa omista lähtökohdistaan, ja silloin Ankkasen tempaukset rinnastuivat vapautensa huumassa rettelöiviin kansanjoukkoihin. Sisä- ja ulkopoliittisesti epävakaa aika tarjosi tekijöille roppakaupalla kutkuttavia aiheita. Puheet ja aatteet eivät aina olleet linjassa tekojen kanssa.
Ola ”Fogeli” Fogelbergin (1894-1952) lennokkaat kuvat elävöittävät mainiolla tavalla sangen kirjallista, hirtehistä ja pakinamaista Finnen tekstiä. Vaikka Fogelberg kuvitti samoihin aikoihin monia poliittisia pilalehtiä, sisältö menee nimenomaan käsikirjoittajan piikkiin. Kangasalan suuri poika, Jalmari Finne, oli jo ehtinyt kohota kansansuosioon muilla ansioilla, teatterimiehenä ja lastenkirjailijana. Parikymmentä vuotta Finneä nuorempi Fogelberg sen sijaan vasta käynnisteli uraansa. Pilalehtien avustamisen lisäksi paljasjalkainen helsinkiläinen teki sivun mittaisia reportaasisarjakuvia kaupungin tapahtumista Suomen Kuvalehteen (huhtikuu 1917 ja 1918).

Anarkistiankka

Janne ei pukeudu naiseksi hauskuuttaakseen lukijaa vaan hassuttaakseen venäläistä. SK 44/1917 © Finne ja Fogelberg 1917
Janne ei pukeudu naiseksi hauskuuttaakseen lukijaa vaan hassuttaakseen venäläistä. SK 44/1917 © Finne ja Fogelberg 1917

Puolen sivun mittaisena julkaistun sarjan johdannossa esitetään usein ongelma, johon Janne sitten tarjoaa persoonallisen ratkaisun. Ankkanen otti kantaa isoihin kysymyksiin. Hän hahmotteli maalle uutta lippua, sävelsi kansallishymniä ja sovitteli päähänsä kruunua. Perinteisesti sankari esitetään avuliaana ja harkitsevana, tai ainakin fiksuna. Hänen ei yleensä ei kuulu tavoitella omaa etuaan. Janne on kaikkea muuta kuin tavallinen sankari. Siipiveikko muistaa pitää puolensa. Vaikkapa säännösteltyjen ruoka-annosten hamuamisessa kaikki keinot olivat sallittuja. Sarjakuva näyttää miten otollista aikaa vallankumoukset ovat opportunisteille.

Vain vuoden ikäisen Suomen Kuvalehden tilaajamäärä ylsi syksyllä 1917 viiteenkymmeneen tuhanteen. Voidaan siis olettaa, että melkoinen joukko suomalaisia seurasi Ankkasen seikkailuja. Näin sarjakuvaa mainostettiin kahden palstan ilmoituksessa Helsingin Sanomissa 6.1. 1918.
Joka lauantai saapuu Suomen Kuvalehti tuoden lukijoilleen… Huvittavan pilakuvasarjan, jossa toisinaan pilkistävät päivän kuumeiset kysymykset leppoisan huumorin vilvakkuudessa, mutta jossa myös tuottaa iloa joku yleisinhimillinen pikku piirre.

Vertauskuvia

Jälkipolville ei ole säilynyt tietoa Ankkas -hahmon syntyyn johtaneista pohdinnoista. Piirtäjän tytär Ruth Kaila arveli, että Finne olisi päätynyt eläinhahmoon, koska sitä ei suoraan voitasi yhdistää keheenkään olemassa olevaan henkilöön. Kaukoranta ja Kemppinen esittävät sarjan lyhytikäisyyden syyksi sitä, että Ankkasen aiheet olivat liian kuumia sarjakuvassa käsiteltäviksi.

Eläinallegoria oli suomalaisille entuudestaan tuttu tehokeino poliittisista pilapiirroksista – miksei eläinsaduistakin. Tapahtumien vertaaminen elettyyn todellisuuteen käy kuin luonnostaan, vaikka sarjan hahmot kuuluvatkin eläinkuntaan. Otetaan esimerkiksi ylläolevan kuvan jakso, järejstyksessään toinen Ankkanen. Jos ensimmäisen ruudun ankan hatun koristenauha ja sulka olisivat punaisia, kyseessä olisi vaatetuksen perusteella ilmiselvä punikki. Harvan aikalaisen mielestä heilastelu Suomessa oleskelevien venäläisten kanssa oli sopivaa, mutta poliittisesti suomalaisten sosialistien ja vallankumouksellisten venäläisten yhteydenpito, oli jo tulen arka asia.

Silmiinpistävin piirre Jannen ulkoasussa ovat lippalakki ja irtokaulus. Vuoden 1914 kuuma kesä toi miesten muotiin näyttävät, leveät, takin kauluksen päälle käännetyt Shciller-kaulukset. Niitä ”jotkut keikarit ovat ruvenneet käyttämään muutenkin kuin lawntennis-kentällä”, kirjoittaa Uusi Suometar, ja pitää muotia naismaisena. Vaikka Jannen kaulassa oleva solmuke ei lepatakaan vallattomasti kuin Lordi Byronilla, ”naismainen” paidanrinnustin tekee hänestä keikarin, tai ainakin jonkin sortin nousukkaan.

Toisin kuin Aku Ankka, Janne Ankkanen on aikuisten sarjakuva. Kun Seura risti Disney-hahmon Ankka Lampiseksi (1936), lehdessä ajateltiin varmaankin vain hauskaa sanaleikkiä. Lukijat valittu kielikuva kuitenkin johdatti harhaan, sillä sarja tai hahmo ei mitenkään liittynyt ankkalammikko-käsitteeseen. Sen sijaan: ”Jannne Ankkanen on lammessa eläessään saanut tuntea, miten niukasti kaupunki linnuille hankkii ravintoa”, kertoo Finne Ankkasen ensimmäisen jakson alussa. Toinenkin, edellä puitu, kuvasarja tapahtuu lammella, mutta sitten Finne päättää laajentaa Ankkasen elinpiiriä.

Viholliskuvia

Otava julkaisi vuonna 1918 kovakantisen Janne Ankkanen Sotajalalla -kertomuksen. Vain kahdentoista kuvan mittainen juoni kertoo siitä, miten Janne usuttaa ensin kanat kissojen kimppuun, sitten kissat koira vastaan ja lopuksi koirat lehmän päälle. Itse tämä veitikka seuraa tapahtumia sivummalta ja pyörtyy kun tilanteet käyvät liian tukaliksi. Ajatus sodasta lastenkirjan aiheena kummastuttaa nykylukijaa. Viime vuosisadan alussa kuitenkin katsottiin, ettei lapsia tarvitse varjella karuiltakaan tapahtumilta. Maailmalla vastaava esimerkki ”herttaisesta” sotasarjakuvasta on japanilaisten Norakuro. Siinä kuvataan japanilaiskoiria käymässä kiinalaisia sikoja päin aseet tanassa. Ankkasen seikkailut eivät Norakuron tapaan jatku kirjasarjan mittaan, vaan tappeleminen loppuu lyhyeen.

Janne Ankkasen sodat on sodittu. © Finne ja Fogelberg 1917
Janne Ankkasen sodat on sodittu. © Finne ja Fogelberg 1917

Kirjan tarina varoo tarjoamasta sen kummempaa opetusta. Sotajalalle lähtevä Janne vaikuttaa säälittävältä sekopäältä. Kertomus alkaa viheltäen mutta päättyy tussahdukseen. Sen voi kuitenkin tulkita laajemminkin kuin kommentiksi kotimaan verisiin tapahtumiin. Olihan ensimmäinen maailmansotakin vielä käynnissä.
Entä jos Finne ja Fogeli olisivat kypsytelleet ajatuksiaan vähän pidempään? Neljännesvuosisata myöhemmin George Orwell pääsee hieman samanlaisten ideoiden voimalla aivan tosiin sfääreihin. On myös mahdollista, että kirjailija Finne ja kuvataiteilija Fogelberg liikkuvat ajatuksissaan paljon pienemmissä ympyröissä. Ehkä he kommentoivatkin Suomen Taiteilijaseuran tulehtunutta tilannetta? Alun perin seuran perustajien tavoitteena oli yhdistää kulttuurin eri aloja. Viisikymmentä vuotta myöhemmin taiteilijoiden määrä oli lisääntynyt huomattavasti, samaan aikaan kun taidemarkkinat kärsivät pahasta lamasta. Taiteilijoiden sosiaalinen asema oli vuosisadan alussa huono, ja ihmisiä painoi huoli selviytymisestä. Seuraa repivät erilaiset ristiriidat, ja käytännössä se jakautui ainakin kahtia. Itsenäistymisen ajan alun kieliriita ja taiteelliset näkemyserot ajoivat kilpailevien helsinkiläisgallerioiden taakse ryhmittyneet porukat erilleen. Taiteiljoista vanhan koulun Gallen-Kallela ja uusia virtauksia arvostava Tyko Sallinen kisasivat siitä, kuka määrää tahdin.

Ankkanen ajan aallokossa

Janne Ankkasen lisäksi Fogelberg piirsi neljää muuta sarjakuvaa. Ne olivat Pupu ja Pelle (1926-34), Pölhö-Kustaa (1927-1929), Herra Pätkä (1929-43), Avulias Aatu (1930-1932), Kilu-Kalle (1938-1939) ja tietenkin Pekka Puupää, jota käsitellään Kvaakin juttusarjassa vuoden 1926 kohdalla.
Fogelberg herätti Janne Ankkasen lyhytaikaisesti henkiin sotavuosina Kansan Kuvalehdessä, mutta aika oli ajanut sen ohi.
Finnen ei tiedetä käsikirjoittaneen muita sarjakuvia. Hän ei myöskään mainitse postuumisti ilmestyneissä muistelmissaan omasta mielestään vähempiarvoisia töitään, kuten Helsingin Sanomien avustamista tai Janne Ankkasta.

Osallistu Kvaakin Sarjakuvien Suomi 100 -keskustelun.
Vuosilta 1917-1966 valitut sarjakuvat listattuna.

Janne Ankkanen -sarjakuva sisältyy Kansalliskirjaston digitoituun aineistoon
Lähteinä käytetty tekstissä mainittujen ja linkitettyjen lisäksi myös:
Jukka Rislakki ja Rainer Sandell, Varsinainen Puupää! Ola Fogelbergin ja hänen Pekkansa tarina. Tammi 2005
Jalmari Finne, Ihmeellinen seikkailu : ihmisiä, elämyksiä, mietteitä, Gummerus 1939
Jaakko Puokka, Kolmipäinen koira. Topi Vikstedt, 1920-luvun taiteilija ja hänen maailmansa. Otava, 1983
Uusi Suometar 4.8. 1915