Kun ensi kerran kuulin Mämmilästä, en voinut arvata, mitä tulisin saamaan: Suomalaista sarjakuvaa, josta voi olla ylpeä. Sen taiteen alan huippuluomus kotimaisena, jota pidetään muualta lähteneenä ja vain siellä valmistettavana sopivaksi. Kovien kansien välissä ne palat, mitä aina on halunnut lukea, mutta josta ei ole saanut vihiä.
Liekö edellä mainittuihin syynä Tarmo Koiviston perussuomalaisuus- tyypit, eli hiljaisuus ja vaatimattomuus omiin aikaansaannoksiinsa. Mainostamista ei Koiviston töistä ole näkynyt.
Mämmilä, Sarjakuvia Suomesta 1976–1982
 |
|
Mämmilän ensimmäiset vuodet on koottu yhteisniteeseen
|
Tarmo Koivisto, Hannu Virtanen
Sisältää teokset:
Sarjakuvia Suomesta (1976)
Punkkia ja metsäkukkia (1980)
Pässimäestä peltihalliin (1982)
Sivumäärä: 143
Nelivärinen
Otava- Otavan kirjapaino Oy Keuruu
Toinen painos
Mämmilä keräsi mainetta ja nousi pienen hämäläisen kylän tarinoista kautta maan tunnetuksi sarjaksi Helsingin Sanomien kuukausiliitteen viimeisen sivun sarjakuvana. Kuukausiliitteessä Koiviston Mämmilä ilmestyi kaiken kaikkiaan 13 vuotta, vuoteen 1996, jonka jälkeen siellä jatkoi saman tekijän Tää kaupunki.
 |
|
Sarjakuvia Suomesta: Tarmo Koiviston päättäväisyyttä
|
Nämä yksisivuiset tarinat Koivisto yhdisti sitten albumeiksi, niistä kolme ensimmäistä on näiden kansien sisällä. Vuonna 1978 Suomen Sarjakuvaseuran Puupäähattu- palkinnon saanut Koivisto on pitänyt Mämmilän pitkän elinkaaren aikana samantasoisena, paljoa tasoltaan heittelehtimättömänä sarjana.
Näiden kansien sisällä on siis kolme ensimmäistä albumia kymmenestä samankokoisesta teoksesta. Mämmilä piti kuukausiliitteen julkaisun loppumisesta tauon Mämmilän tekemiseen kokonaan, ja vasta 2002 ilmestyi www.mämmilä.fi- niminen tarina, nykyaikaisesta Mämmilästä. Tämänkin jälkeen on sillä saralla ollut hiljaista, liekö Tarmo keskittynyt kumppaneineen Tän kaupungin tekoon?
 |
|
Toinen kansi Koivistolta
|
Vasta hiljattain Koivisto herätti sarjansa jälleen eloon, nyt se ilmestyy Suomen Kuvalehdessä ja tarina on muodostunut jatkuvaksi, eli jokaisen tarinan lopussa on “jatkuu” – ilmoitus. Alkupään (jota tämäkin kokoelma edustaa) tarinat etenivät kronologisessa ja varsin järkevässä järjestyksessä ollakseen itsenäisiä tarinoita joka ikinen.
 |
|
Mutkat suoriksi ja kurvit tasaiseksi!
|
Juuri edellä mainitun syyn mukaan pidän Koiviston teoksia varsin nerokkaina! Tarina on sutjakasti etenevää, mielenkiintoista luettavaa, joka sulaa etelän kundillekin mukavasti. Koiviston on hyvin onnistunut saamaan pienen hämäläisen kylän (ja ylipäätään sen alueen elämää) näkyviin ympäri Suomen. Yhtäkään hetkeä Mämmilän lukemisesta en vaihtaisi pois!
Suomalaiset tarinat ovat sinänsä mielenkiintoista luettavaa, ne näkee alkuperäisessä muodossaan ilman kääntäjän tuomaa, ehkä hiukan tarinaa ja kirjoittajan sanomaa muuttavaa, kosketusta. Tai vaikka kääntäjä tekisikin sarjakuville hyvää työtä, näkee sarjakuvan aina alkuperäisenään, kirjoittaman sellaisenaan tarkoittaman tarinan. Teksti, tai pikemmin mämmiläläisten puhe, ei ensin meinannut upota, mutta hetken luettua se tuntui oikeastaan ainoalta oikealta vaihtoehdolta tuonkaltaisen tarinan puheeksi.
Koiviston taide, on sekin onnistunutta. Pehmeillä, ei niin räikeillä väreillä, kuvitettu tarina tuo leppoisan, mieltä rauhoittavan tunnelman tätä lukiessa. Nykyisen Mämmilän värit tuntuvat jopa räikeämmiltä ja ei niin hillityiltä, kuin vanha väritys. Koivisto onnistuu hyvin välittämään tunnelmaa pienestä rauhallisesta kyläidyllistä tällä leppoisella, pyöreällä viivalla, ja noilla pehmeillä väreillä.
Loppumielipiteeni tarinasta oli, kuten jo sanoin, että hetkeäkään Mämmilän lukemisesta en jättäisi pois!
Keskustelua Mämmilästä Kvaakissa.