Batmanin poika

Jaahas, täytyi se tämäkin nähdä. Lapsuudesta muistiin jäänyt, se pelottava mies, joka oli sankari, onkin yhtäkkiä isä. Ja pojasta ei tahdo tulla miestä ollenkaan. Hurja seikkailu, jossa nähdään, kestävätkö perhesiteet kaiken taustalla vellovan myrskyn. Pitääkö joskus valita perheen sijasta jotain muuta? Joutuuko joskus pohtimaan oikeaa ja väärää? Vaikka verisiteen kustannuksella?

Batman ja poika


Tarina: Grant Morrison
Kuvitus: Andy Kubert
Tussaus: Jesse Delperdang
Värit: Guy Major
Toimitus USA: Peter Tomasi
Toimitus FIN: Jouko Ruokosenmäki
Suomennos: Petri Silas
Batmanin loi: Bob Kane
Egmont Kustannus Oy Ab
96 sivua, neliväri, pehmeäkantinen
Hinta: 8,90€

Kun ne osaavatkin olla niin hyviä nämä Egmontin supersankarisarjakuvat nykyään. Kahdesta on kokemusta, Teräsbritti ja tämä kyseinen Batman ja poika. Ja molemmat kolahtivat – ja kovaa. Näiden mukana sain kosketuksen jälleen Teräsmieheen ja Batmaniin joiden lukemisvaiheen luulin jo ylittäneeni iän puolesta. Niin kuin nyt hyvälle sarjakuvalle olisi joku yläikäraja. Ovathan nämä erilaisia kuin ne aiemmat. Jotenkin – no ei nyt realistisempia, mutta – todentuntuisempia. Pelottavampia.

Batmanista ovat vain mielessä ne lapsuudessa kuullut lällätyslaulut: ”Batman oli mielipuoli…” Siksi tämän albumin laatu ja sen ”aikuisuus” olivat yllätys. Jos ennen tämän albumin lukemista joku olisi kysynyt, mitä tulee mieleen Batmanista, niin olisin vastannut: ”Naamioitu lepakkomies. Gotham City. Robin.” Tämä on siis ensikosketukseni Batmaniin pitkästä aikaa, joten näkökulmat ovat sen kaltaiset.

Ilmeisesti se on sitten nykyään joku tapa. Uusissa seikkailusarjakuvissa on useasti ensin sanaton yhden tai muutaman sivun johdanto, ennenkuin tulee vasta tarinan nimi ja tekijät. Ja mistä tarina vasta alkaa. Ikinä en ole alkuruuduista mitään tajunnut, ehkä sen tarkoitus on vain nostattaa fiilistä? Batmanissakin se löytyy, alusta. Siinä on tarkoitusta viitata ilmeisesti johonkin vanhempaan seikkailuun tai Batmanin historiaan.

Tarina alkaa täysin muulla, mitä on odotettavissa. Mikä nyt on tämän päivän sarjakuvassa rikkaus. Kun se ennalta-arvattavuus on niin tautisen lähellä nykysarjista. Yhtäkkiä, kun odottaa perusseikkailua, missä sankari pelastaa lapsia tai naisia palavasta talosta tai rosvolta, tuleekin esiin sankarille poika. Velvollisuus ja verisiteet. Moraalitarina. Mitä ihmettä?

Grant Morrison uskaltaa tarinallaan rikkoa kaikkia normeja. Vai eikös se ennen ollut niin, että tapahtui mitä tapahtui, niin isän ja pojan välinen side oli katkeamaton. Isä oli aina perheen pää ja oikeassa. Vaikka hän eläisikin ns. kaksoiselämää kuten tässä. Eikö ne pahat ihmiset aina tulleet perheen tai yhteisön ulkopuolella, joita vastaan taisteltiin. Perheenä. Edes psyykkisesti? Löytyyhän näitä isän ja pojan välisiä katkeamattomia siteitä. Vrt. Tex ja Kit Willer. Ilkka Remeksen Antti ja Aaro Korpi. Tarzan ja poikansa. Ja ne lukuisat muut.

Batman, Robin ja Damian
Batman, Robin ja Damian

Batman joutuu todellisen koetuksen eteen kun poikansa onkin saanut mitä järkyttävimmän kasvatuksen. Jo nuorena tappaminen on hänelle normaalia. Eikä se edes tuota hänelle tuskaa. Kuitenkin tarinan lopussa oleva tilanne antaa hahmolle moninkertaisemman luonteen: kysyvä ilme, se viattomuuden piirre lapsen kasvoilla. Epätietoinen tilanne. Kysymykset: ”Äiti? Äiti?” luovat vielä osaltaan ilmapiiriä, minkä takia tarinan luettua fiilis oli varsin kaksijakoinen. Toisaalta mahtava seikkailu. Toisaalta karmea seikkailu.

On spekuloitu, että Damian ei olisikaan Batmanin poika, vaan koko juoni paljastuisi myöhemmin. Se rikkoisi tarinan ideaa. Jonkin verran. Toisaalta se jättäisi myös ehkä helpottuneemman tunnelman. Kaiken kaikkiaan tämä oli tarinana moraalisesti varsin opettavainen. Jos sen osasi tulkita oikein. Jos.

Mitä jos myöhemmin paljastuukin, että Damian on jonkun toisen poika, käyköhän enää niin, että otan Batmania hyllystä ja luen sitä uudelleen. Ehkä ei. Hiukan näitä spekuloijia tukee se, että albumin nimi on ”Batman ja poika” joka jälkeenpäin ajateltuna voi viitata mihin tahansa poikaan. ”Batmanin poika” (kuten aluksi luin), olisi ollut selkeämpi argumentti tyrmätä skeptikoiden epäilyt.

Pojasta polvi paranee: Andy Kubertin jälki on mahtavaa. Joe Kubertin poikana Andy näyttää hallitsevan piirtämisen jalon taidon isäänsä paremmin, tai ainakin tyyliltään miellyttävämmin: taustat on nimittäin muistettu piirtää. Andyn ja Joen piirrosjälki on varsin samankaltaista muuten, paitsi että ilmeet on muutettu Andyn taiteessa komeammiksi (joka ei välttämättä ole realistinen pointti, siinähän kaunistellaan) ja taustat on piirretty. Joella ne monesti näyttävät unohtuneen. Lisäksi Joe käyttää tyylikeinona vauhtia tai asetelmaa kuvatessaan jättää taustat pois. Tämä onkin Andyn taiteessa se pointti, mikä nostaa hänet vertailussa paremmmaksi. Joe Kubertin Tarzan ja Tex Willerin värillinen suuralbumi Yksinäinen kostaja vertailukappaleina. Andyn viiva taas on vauhdikasta ja iskevää. Sekä todentuntuista. Jossakin mielessä. Jos ruvetaan oikein miettimään, niin ehkä Joen taito kuvata ihmiset rumina ja karmeina kuten monet ovat, on enemmän totuuden kuvaamista kuin Andyn jälki.

Kaiketi. Tai ehkä DC:n maailmassa on vain komeita ja kauniita. En tiedä, en ole käynyt. Piirtäjät siitä kertovat, jokainen eri tavalla.

Batman ja poika on piirustukseltaankin hienosti toteutettu teos. Tilannekuvat Kubert taitaa. Samoin ilmeikkäät kasvot. Batman on pelottava, jopa pelottavampi kuin silloin lapsena. Batmanin pojalla, eli Damianilla on suhteellisen pieneksi pojaksi kuitenkin silloin tällöin aika eläimelliset piirteet. Ehkä Kubert halusi tehdä kirjoitettuna selvästi häiriintyneestä pojasta myös kuvallisesti häiriintyneen pojan. Muussa tapauksessa Andy voisi vapaa-ajallaan treentata vaikkapa lasten ilmeiden ikuistamista.

Vaikka olen aina arvostanut Andyn isän, Joe Kubertin työtä (Tex Willer Yksinäinen Kostaja- kirjan myötä), tuntuu, että tämä Kubert on se parempi Kubert. Näkisin mielelläni Andyn isänsä tavoin Texi Willeriä piirtämässä.

Toimituksellisesti pidän Jouko Ruokosenmäen jäljestä. Hänen toimittamiinsa albumeihin, varsinkin DC:n sellaisiin, on panostettu. Selkämyksestä löytyy teksti, mistä helposti löytää albumin hyllystä. Asetelma on tasainen, kokonaisuus siisti ja hillitty. Kun sama hoituisi vielä Pikoissa ja Fantasioissa. Samanlaisina fontteina juuri mainituissa selkämysteksteissä. Tässäkin albumissa jälkitekstit ovat mukana. Hyvin toteutettuina. Artikkeleiden puuttuminen hiukan häiritsee, muttei pilaa kokonaisuutta.

Loppufiilis:
Tunnelmaksi jäi varsin kaksijakoinen fiilis juonen suhteen. Mutta kai Batman toimi sitten kuitenkin moraalisten ja eettisten kysymysten mukaan. Seikkailuna tarina oli erinomainen. Jopa loistava. Miten se on mahdollista parjatulta kalsarisarjakuvalta? Ostakaa ja lukekaa. Älkääkä unohtako sitä Teräsbrittiä.

© 2008 DC Comics, Egmont Kustannus Oy Ab

Jätti-Batmanin arvostelu
Batman: Yön Ritarin arvostelu

Koivurinne: Ticci jaksaa!

Aiheen pakinaani otin, mistäs muualta kuin Kvaakin keskustelusta. Siellä on jo vuosia sitten avattu keskustelu otsikon nimellä. Ja keskusteltu paljon. Syy ei ole pelkästään siinä: kyseessä on samalla henkilö, jonka töiden ansiosta kirjoitan tätä juttua ja juon kahvia. Kahvia joisin muutenkin. Texistä en kirjoittaisi ilman Ticciä ja hänen panostaan Texiin. Taiteilija jatkaa, vaikka ensimmäisestä hänen piirtämästä Tex Willeristä on kerennyt vierähtää jo yli 40 vuotta. Mies, joka on Tex Willerin Raimo Helminen.

Aavikon kuvausta Ticcilta.
Aavikon kuvausta Ticcilta.

Giovanni Ticcin piirroksessa on tapahtunut suuria muutoksia aikojen saatossa: 1964 alkukielellä ilmestyneessä miehen kuvittamassa tarinassa, Yellow Creekin verilöylyssä on jälki rauhallista, tasaisen kokeilevaa. Moni kuva on tyyliltään lähellä Galepia (Texin ensimmäistä ja pitkäaikaisinta piirtäjää), mutta realismi joka nyttemmin on väistynyt taiteen tieltä, on erona Galepiin. Tämä ja Ticcin koko 70- luku ja siitä myöhemmätkin olivat kuuluisia siitä mahtavasta taustakuvituksesta. Maisemasta.

Kuinka kaunista. Luonto. Oliko se silloin jotenkin pinnalla enemmän kuin tässä tämän päivän urbaanissa ympäristössä? Miksi Ticci silloin käytti aikaa paljon ympäristön tekoon? Kyse ei voine olla ajan puutteesta siinä mielessä, että 70-luvulla Ticciltä tuli tarinoita varsin usein, monta vuodessa. Kun nykyään tulee mieheltä tarina harvakseltaan, silloin tällöin. Ja taustat ovat hävinneet. Ilmastonmuutos ei niitä ole vielä tuhonnut, vaikka sekin on pinnalla oleva asia. Joskus, jos Al Goren ajatukset pitävä kutinsa (kuten uskon), maapallomme tulee olemaan tuollainen, kuiva ja karu. Suorastaan maisemaa vailla. Ei ole puita. On sitä sotkua, pientä jälkeä, mitä Ticcin tämän päivän taustoissa on. Mutta ei vielä. Missä taustat siis ovat nykyään, Giovanni?

Odotukset tuoreimpaan tarinaan, Puhvelisotilaisiin eivät siis olleet kovin korkealla, vaikka Ticcin kuvaama Texin ironinen ilme oli kerran kauniina päivänä, vuosia sitten se, joka sai allekirjoittaneen jäämään koukkuun Texiin. Enää ei luottanut siihen, että muuttunut Ticci kykenisi lämmittämään samalla tavalla kuin se kykeni lämmittämään Kenraali Custerin legendan kohdalla. Ja Susipojan.

Mikä siinä Ticcissä sitten viehättää? Kysyin mesessä ystävältäni, toiselta Tex- harrastajalta, viimeiseen asti Civitelli– fanilta, mitä hänelle tulee mieleen Hän sanoi, että viivasilmät.

Mitkä viivasilmät?

Onnistuu se väreissäkin!
Onnistuu se väreissäkin!

Mitkä ihmeen viivasilmät? Rupesin tarkistamaan. Ei, Fusco tekee viivasilmiä. Ticci piirtää Tex Willeriä. Ehkä ne silmät ovat ohuehkot, se tuo ironiaa mukaan kuvitukseen, pojat. Se on tyylikeino. Ne ovat Texin silmät. Eivät mitkään viivat!

Sitten Puhvelisotilaat tuli. Samantien se haettiin. Ja se sitten kolahtikin. Ja kovaa. Ticci oli tasollaan. Yöunet oli pelastettu. Taso ei tietenkään sillä 70-luvun tasolla, mutta kuitenkin lähellä sitä Susipoikaa (taisi olla vuodelta 1989). Sitä, josta nähtiin untakin silloin poikasena. Allekirjoittanut sai kipinän. Palautui luottamus uuteen tai siis vanhaan Tex-aikaan. Uusiin tarinoihin. Hyviin tarinoihin. Päätin tilata Tex Willerin muutaman vuoden tauon jälkeen. Protestia ei tarvittu. Tex on tullut takaisin.

Minusta on huikeaa, että se loistava Texin piirtäjä, jonka jälki aikoinaan sai jopa minut ottamaan kynän käteeni ja koettamaan matkia Texiä (yksi tarina, nimeltään Tiger Jackin nuoruus on edelleen pöytälaatikossa.). Se miehen Tex, joka sai minut pyytämään joululahjaksi stetsonin ja asekotelon, keltaisen paidan ja mustan huivin. Se Giovanni Ticci, joka sai minut kiertämään kirpputoria kymmenkesäisenä tehden tarjouksia buutseista, pystyy vielä palaamaan omalle tasolleen neljänkymmenen vuoden päästä siitä ensimmäisestä piirtämästään Texistä.

Samalla minusta on surullista, että kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ticci ei ole enää nuori mies. Luonnon lakien mukaan jos mennään, me emme saa kauaa nähdä enää tuota kaunista ja herkkää tulkintaa Texistä. Tuota ironista ilmettä. Niitä silmiä. Sitä luonnon sanoinkuvaamattoman kaunista kuvausta. Sitä tunnelmaa, sitä nostalgiaa.

Sukupolvenvaihdos on väistämätön ja yhtä totta kuin se on Suomen Leijonissa. Se on edessä. Kohta emme enää näe tutkaparia Teemu – Saku. Kohta, tai joskus, loppuvat Ticcin piirtämät tarinat. Vancouverissa finaalipeliä dominoivat Ruudun veljekset. Parin vuoden päästä Tex- eliitistä vastaavat Cestaron veljekset. Eikä näin laajana sukupolvenvaihdosta ole nähtykään kuin se tullaan näkemään muutaman vuoden sisään. Surullista. Mutta silti mahdollisuuksia antavaa. Ehkä.

Ticci on elänyt ja piirtänyt vuosikymmenten läpi. Monien tarinanikkareiden töitä. Bonellista Nizziin. Nolittasta Boselliin. Se, että joskus ei olisikaan odotettavissa Ticcin piirtämää tarinaa olisi sama kuin se, että Suomi pelaisi MM- lopputurnauksessa fudista. Siis fiilikseltään. Mahdoton. Mutta edessä oleva realiteetti. Kuten on lopputurnauspaikkakin. Lopulta.

Talviaiheista Ticcia.
Talviaiheista Ticcia.

Kenestä on tulevaisuuden Ticciksi? Ei kenestäkään. Tyyliltään. Ehkä joku onnistuu siinä, että pystyy yhtä lailla koukuttamaan tulevaisuuden kauniina kesäpäivänä jonkun pienen pojan Tex Willerin lumoihin samalla tavalla kuin vuosia sitten minut.

Täytyy kuitenkin toivoa, että kun joskus Ticcille koittaa se päivä, että viiva tärisee liikaa, niin hän ymmärtäisi jäädä suosiolla hyvin ansaitulle eläkkeelle. Heittää kynänsä niinkuin se sinipaitainen suomalaisurheilija Pekingissä toisen kepin, 90 metrin kalkkiviivan paremmalle puolelle. Tai kuten Elmo, sadan metrin paremmalle puolelle. Ettei kävisi kuten Guglielmo Letterille tai Jan Zeleznylle, jotka eivät ymmärtäneet lopettaa huipulla, kuten Samppa Lajunen.

Pysytään kuitenkin vielä tässä päivässä. Puhvelisotilaat- tarinaan kuuluvia Texejä on jäljellä vielä yksi kokonainen ja toisestakin suurin osa. Vielä tarina voidaan sössiä. Vielä Ticcin viiva voi horjua. Saa nähdä, miten käy. Toiveet ovat korkealla. Näytä, Giovanni! Tee se!

Keskustelua Tex Willeristä.
Ticci jaksaa- keskustelu.

———————————————————————————

Wade Koivurinne pakinoi mieleensä tulevista asioista, jotka jollain tapaa sivuavat sarjakuvia. Kolumnia, tai pakinaa – kutsuttiin sitä miksi tahansa, on odotettavissa aina silloin, kun Koivurinne miettii jotain asiaa, jonka haluaa jakaa. Ensimmäinen osa on puhdasta nostalgisointia.

Tex Willer täyttää 60 vuotta!

Tex Willerin 60-vuotisjuhla

Gringo Italiano – Tex Willer 60 vuotta

Kukapa meistä ei joskus haluaisi olla Tex Willer, tai edes Tiger Jack?

Länkkäreitä ja Tex-asiaa sisältävää tietoutta on tarjolla Andorrassa, Helsingin keskustassa. Vieraana aiheesta kertoo Tex-tutkija Janne Viitala, joka on tunnettu mm. kirjoittamastaan Tex-aiheisesta kirjasta ”Hornan kekäleet, sanoi Tex Willer”.

Tilaisuudessa selvitellään maailman kovimman yksinhuoltajaisän taustoja peilaten niitä myös muihin lännensankareihin: pelkkä pyssy ei tee kenestäkään Tex Willeriä.

Aika: Maanantai 11.8.2008, kello 18.00
Paikka: Andorra, Eerikinkatu 11
Liput: 5 euroa
Lisätietoja:
Kari Pirhonen 0504688713
www.arkadin.fi

Keskustele Texistä Kvaakissa!
Tulevat lännensarjat!
Uusin Tex- arvostelu Luurankoylänkö!

Rosa- kiertueen aikataulut

Mestarillinen, yksityiskohtainen ja historiallisista faktoistaan tunettu ankkataiteilija Don Rosa on tavattavissa viikon aikana ympäri Suomea. Tuurilaisen liikemiehen, Vesa Keskisen kustantama matka tarjoaa monelle fanille mahdollisuuden päästä tapaamaan varsinkin suomalaisille tärkeää ankkataiteilijaa, Keno Don Rosaa.

Sen lisäksi, että Rosa signeeraa kirjojaan toisen viikon ajan Tuurin kyläkaupassa, vierailee hän vielä Lahden joulumarkkinoilla Suurhallissa sunnuntaina 9. joulukuuta.

Don Rosa oli aiemmin Suomessa reilu kuukausi sitten. Yhdysvaltalainen ankkataiteilija oli kiinnostunut tulemaan uudelleen ja tämä reissu käsittää myös Etelä-Suomen kiertueen. Innostaako tämä reissu Rosaa saattamaan jälleen Ankka- ystävämme Suomeen, vaikkapa Lapin luontoon?

Paikan päältä ostettuja kirjoja Rosa signeeraa seuraavissa paikoissa:

Maanantai 26.11.

HELSINKI / Kampin Kauppatori klo 12.00 – 17.00

Tiistai 27.11.
RAISIO / Hong Kong klo 9.00 – 13.00

HÄMEENLINNA / Säästökarit 16.00 – 19.00

Keskiviikko 28.11.
KOUVOLA / Parolli 9.00 – 12.00

TAMPERE / Autokeskus alk.16.00

Lue myös:

Keskustelua Rosasta ja kiertueesta Kvaakissa

Don Rosa Suomeen!

Elämä ja Teot- kirjan arvostelu

Elämä ja Teot 2- kirjan arvostelu

Don Rosa Suomeen!

Suomalaisia ankkaystäviä kestitään! Ensin saamme kirjamessuille Giorgio Cavazzanon, ja nyt Suomeen kiertueelle saapuu itse Don Rosa. Asiasta kertoi aiemmin tänä syksynä MTV3 Vesa Keskistä koskevasssa haastattelussaan. Rosa viipyy suomessa 22.11.-10.12, jonka aikana tarkoitus on kiertää ensin Suomi läpi, ihan pohjoisosia hipoen, ja viimein kruunata kiertue Tuurissa, jossa seurue viettää aikaa kalastellen itsenäisyyspäivän.

Don Rosa poseeraa Vesa Keskisen kanssa
Don Rosa poseeraa Vesa Keskisen kanssa

Don Rosa teki viimeistään läpimurron suomalaisten ankkafanien sydämiin tarinalla Sammon Salaisuus (The Quest for Kalevala) myötä, jossa Rosa tuo ankkaväen Suomeen. Tarina sivuaa läheisesti Suomen kansalliseeposta, Kalevalaa.

Suomenvierailun tarkoituksena on kiertää ympäri Suomea tapaamassa ankkafaneja, ja signeerata Roope Ankan Elämä ja Teot- kirjasarjaa.

Aikataulun voi tarkistaa Tuurin kyläkaupan ajankohtaista -sivulta

Kuva: Don Rosa