“Sarjakuva on paskaa!” mainostettiin Pahkasiassa Pahkasian sarjakuvalehti Tapiiria. Vuosi oli 1984 ja lause ilmeisesti orwellilaista uuskieltä koska Tapiirin sarjakuvat olivat hyviä. Osa niistä oli suomalaisia, mutta vain pieni osa. Tapiirin emolehti Pahkasian merkitys kotimaisille sarjakuvantekijöille oli suurempi. 1980-luku toi muitakin kanavia suomalaispiirtäjille. Manner-eurooppalaiseen tyyliin tehdyt sarjakuvamakasiini-lehdet yrittivät maihinnousua. Huonolla menestyksellä. Nähtiinpä kuitenkin ihan lehtipisteissäkin asti kokonaan suomalaisperäisiä lehtiä.
Tapiirin kolme inkarnaatiota
Kymmenen vuotta aiemmin saattiin edellinen aalto Ranska-Belgian suunnalta Ruudun ja Zoomin aloittaessa 1973. Pahkamiehet Markku Paretskoi, Pauli Heikkilä ja Juha Ruusuvuori lanseerasivat Tapiirin loppuvuodesta 1983 Pahkasian numerossa 16 (samassa lehdessä oli muuten Ari Pirttisalon loistava Konstaapeli Renkkainen): “Te ette uskoneet sitä todeksi. Mutta nyt se kumminkin on tulossa… Suomen kovin… Pahkasian sarjakuvalehti…”. Lehdellä ei mainoksessa ollut vielä nimeä, mutta maaliskuussa1984 lehtipisteisiin lävähti Suomessa ennennäkemätön lehti.
 |
|
Tapiirin ensimmäinen numero
|
Tapiirin kannessa komeili juopunut ankka viskipullon ja pyssyn kanssa.
Tapiiri oli selvästi suunnattu aikuislukijoille, Jymyn ja Huulen jälkeen ensimmäinen lajiaan Suomessa, sofistikoituneempi vain. Sivuillaan lehti esitteli kansikuvapoju Sokalin tarkastaja Ankardon lisäksi, Friikkilän poikia underground-ajoilta, Manaran sarjakuvanovellin ja Barben eroottisia kuvamutaatioita aikalaissarjoina sekä vanhoina klassikkoina Pikku Kuningasta ja Hannan huushollia (Polly and Her Pals).
Olipa jotain puolivillaistakin, kuten Rogel Brunelin keposia pikkutuhmia sarjakuvaparodioita (Aspenix Gullialainen). Lisäksi ensimmäisessä numerossa oli elitistististen kirjallisuusarvostelujen tapaan tehtyjä sarjakuva-arvioita ja Jukka Kemppisen essee sarjakuvan aikuistumisesta ilmaisunlajina. Kotimaisia sarjoja olivat Pahkasiasta tuttujen Vanhojen herrojen lisäksi Timo Mäkelän ja Tarmo Koiviston sarjakuvat. Julkaisu muistutti ulkoisilta ominaisuuksiltaan enemmän kulttuurimagazinea kuin perinteistä sarjakuvalehteä.
Tapiirin esikuvana toimi 1979 Ranskassa aloittanut legendaarinen A Suivre-lehti, jonka sivuilla oli julkaistu jo kymmeniä merkittäviä sarjakuvaromaaneja jatkosarjoina. Tapiirilla ei moiseen ollut harvaan ilmestyvänä mahdollisuutta, mutta silti se oli todellinen piristysruiske. Yleisöprofiili oli suunniteltu lehden toimittajien mukaan laajaksi, lukijoiksi kaavailtiin n. 8-40 vuotiaita(!) ja levikiksi toivottiin 10 000. Pahkasian levikki oli noihin aikoihin n. 20 000.
Lehden sarjoja hankittiin suurelta osin suoraan piirtäjiltä, suurin piirtein samaan tapaan kuin Juho Juntunen oli tehnyt vajaa vuosikymmen aikaisemmin Huulen kanssa. Monet ulkomaalaisetkin piirtäjät olivat aivan yhtä innostuneita uudesta lehdestä kuin sen toimittajatkin. Kim Deitch ilmaisi jopa kiinnostuksensa kansikuvien tekemiseen. Toimituskunta tähdensi tiukasti ettei Tapiiri ole suomalaisen sarjakuvan asialla, vaikka sitä julkaisikin. Kotimaiseen sarjakuvaan suhtauduttiin toimituksen sanoin tismalleen samanlaisin kriteerein kuin ulkomaiseen. “Emme vastaa tilaamattomasta materiaalista, sillä tästä ei ole tarkoitus tehdä harrastajamakasiinia”, uhosivat päätoimittajat Heikkilä ja Ruusuvuori suututtaen sarjakuvaseurojen lehtien julkaisijat (ks. artikkelisarjan edellinen osa).
Lehden toimituspolitiikka oli ennennäkemättömän kunnianhimoista, sarjojen käännökset ja tekstaukset tehtiin huolella. Tapiiri tuntui tulleen jäädäkseen, sillä heti seuraavana vuonna siirryttiin väreihin ja ilmestymismäärää nostettiin kuuteen vuodessa. Kaikki vaikutti hyvältä ja sarjakuvan ystävät saivat syyn olla tyytyväisiä – vihdoinkin! Mutta uhoa ja nousua seurasi yllättävän nopea tuho.
Seitsemän kaikkiaan ilmestyneen numeron jälkeen kustantaja Fanzine Oy tarkasti tilejään. Tapiirin mynti oli tipahtanut lupaavasta 12000 kappaleen alusta kahdeksaan tuhanteen. Siitä huolimatta sekä Tapiiri että varsinkin Pahkasika tuottivat voittoa. Mutta lehtiyhtiön lippulaiva musiikkilehti Soundi sekä lyhytikäinen yleiskulttuurilehti Valo pyörivät pahasti tappiolla.Kustannusyhtiön kuluja oli leikattava. Kustantajan oli luovuttava kahdesta lehdestä. Sekä tappiollinen Valo että kohtuullisesti tuottava Tapiiri jouduttiin lopettamaan.
Tapiiri kakkonen
Talousvaikeuksissa ollut Fanzine tarjosi lehteä pikkukustantamo Jalavalle, joka ei ostanut Tapiiria, vaan sai saataviensa vastikkeena. Joka tapauksessa kaupoista eivät tienneet edes Tapiirin toimittajat. Asia ei kuitenkaan Pahkasian tekijöille enää kuulunut, sillä he olivat jo aiemmin päättäneet perustaa lehdelleen oman kustantamon, Banana Pressin. Banana Pressiä perustaessaan he olivat valmiita jatkamaan myös Tapiirin julkaisua uuden kustantamon nimissä, mutta Jalava-kauppa oli jo sovittu. Tapiiri jatkoi tauon jälkeen mustavalkoisena päätoimittajanaan kääntäjäkonkari Soile Kaukoranta. Sivuja lehti sai lisää, mutta lehtipistemyynnin jäädessä pois Tapiiri kadotti yhä enemmän lukijoita.
Uusi Tapiiri oli kuitenkin, jos mahdollista, edellistäkin tasokkaampi. 80 sivun mittaan saatiin mahdutettua kokonaisen Corto Maltese -novellin lisäksi Munozin ja Sampayon Joen Baari-episodi, Spirit -klassikko ja valikoima muuta lyhyttä. Hyviä kestäviä tarinoita. Siksikin harmillisempaa oli että Kustannusosakeyhtiö Tapiirin Tapiiri lopahti vain kolmen numeron jälkeen.
Kolmas kerta ei toden sanonut
Tapiiri ei siltikään loppunut. Viidakon sinnikäs parivarpainen on sitkeä eläjä. Lehden huoltajuus siirtyi keravalaiselle divarinomistaja Arvo Raskille ja tämän Kersa Oy:lle. Lehden laatu muuttui kovasti vaihtelevaksi. Kun Tapiiri Oy:n hankkimat sarjat julkaistiin loppuun, nähtiin monenmoista luokatontakin esitystä lehden sivulla. Espanjalaisia Ligne Claire -tyylilajin tuotoksia nähtiin useita. Kovasti koreita kuvia mutta vähän sisältöä. Tyylikästä ja kovin tekotaiteellisen oloista jälkeä edusti esimerkiksi Jordi Gualin Surfing U.S.A. -alpparin sarjat – juttuihin ei vain saanut mitään tolkkua. Italialaisten Baldazzinin ja Canossan Sumusireeni huutaa yössä edusti saman tyylilajin kuvastoltaan tummasävyisempää puolta, ja tarinaltaan melko köykäistä melodraamaa. Oudon tunnelman loi jäykkä piirrostyö ja mieshahmot joiden erottaminen toisistaan vaikeutti juonen seuraamista.
Uuden Tapiirin eksoottisinta puolta oli tsekkoslovakialainen Arnal, Kája Saudekin eriskummallisella tyylillä piirtämä fantasia-sarjakuva. Pohjanoteerauksiin kuuluivat ruotsalaisen Björn Kalsströmin piirtämä erittäin vanhanaikainen scifi-strippisarja Leo Falk, ja omakustannesarjatasoinen suomalaissarja Scifantti. No, olihan siellä sentään Altania ja Prattia melkein loppuun saakka. Silti Tapiirin lopunajat olivat väistämättömät, vähällä rahalla ei saanut lehteen huippupiirtäjien töitä, niiden puutteessa lukijat vähenivät ja lukijoiden kadotessa vähenivät myyntipaikat jne. oikein ilkeässä kierteessä. Harva tietänee milloin Tapiiri lopetti. Viimeinen numero 3/1991 oli kaikkiaan 26. Tapiiri.
Alpha
Kuin suoraan Tapiirin jalanjäljille vuonna 1991 syntyi kuopiolaisen Harto Pasosen Alpha. Ja ensimmäisten Tapiirien jälkeläinen Alpha tavallaan olikin, huolella koottu, painettu ja taitettu tyylikäs lehti. Jostain käsittämättömästä syytä laatu vain ei tunnu myyvän. Lehtipisteisiin Alpha ei kelvannut ja Pasonen kiersi sinnikkäästi ympäri Suomea kaupaten lehteä divareihin ja sarjakuvakauppoihin. Myyntiverkosto kasvoi kovan työn tuloksena varsin kattavaksi, mutta lehti ei silti käynyt kaupaksi odotetulla tavalla. Ehkä taiteellisuuden ja perinteisen sarjakuvan rajoilla tasapainoilu vierastutti molempien tyylien ystäviä ja se koitui Alphan kohtaloksi. Toisaalta monet lehden sarjoista olivat ulkoisesti hiottuja, sisällön kustannuksella.
Alpha kuopattiin kahden vuosikerran jälkeen, mutta sen avulla saavutetusta myyntiverkostosta ja kontakteista syntyi sarjakuvien välitysyhtiö Valiosarjat ja Arktinen Banaani -kustantamo. Alphan valikoimaan kuului paljon suomalaisia sarjakuvia, siinä mielessä se erosi Tapiirista. Pasonen onnistui löytämään tavattoman paljon tasokkaita kotimaisia sarjoja, joita ei pitänyt olla. Hyvin lupaavalta Janne Sarakselta ei liene Alphan jälkeen paljon töitä julkaistu. Muita tasokkaita tekijänimiä olivat mm. Petri Tolppanen, Timo Mäkelä, Klaus Haapaniemi, Kata Koskivaara ja Timo Kähkönen. Jokaisessa numerossa oli yli puolet suomalaista materiaalia.
Ulkomaalaisista julkaistiin paljon Pradoa, Hernandezin veljeksiä ja Hunt Emersonia. Jaimie Hewlettiä, Tank Girlin piirtäjää, Alpha julkaisi ensimmäisenä suomeksi. Charles Burnsin mustat, oudon tunnelman sävyttämät kauhuvaikutteiset työt vilahtivat myös lehden sivuilla. Lisäksi Alphassa julkaistiin artikkeleita, esseitä, piirtäjäesittelyitä ja arvosteluja.
Metalli kuurassa
Helmikuun hyisinä päivinä 1986 ilmestyi suomalaisiin lehtipisteisiin sarjakuvajulkaisu, joka otti mallinsa hieman toisenlaisista ranskalaislehdistä kuin Tapiiri. Kylmän metallin
 |
|
Kylmä Metalli ilmestyi lehtipisteisiin!
|
esikuva oli fantasiasarjakuviin keskittynyt Metal Hurlant. Tuo ranskalaisesikuva oli aloittanut ilmestymisensä jo 1975 ja amerikkalainen versiokin 1977 nimellä Heavy Metal. Lehdissä julkaistiin jatkosarjoina näyttäviä science fiction- ja fantasiasarjakuvia isoimpina tekijäniminään Enki Bilal, Richard Corben, Druillet, Manara ja Moebius. Samoja tekijöitä nähtiin tietysti myös suomalaisversion sivuilla. Suomalainen Kylmä Metalli otti vaikutteita myös ruotsalaisversiosta Tung Metal.
Kylmä Metalli oli aloittanut kuitenkin jo 1985, ensimmäistä lehtipistenumeroaan vaatimattomammilla kahdella numerolla. Kuusankoskelaiset nuoret miehet Janne Nevalainen ja Jai Mattila olivat julkaisseet ne omakustanteina. Näiden numeroiden sisältö oli kokonaan suomalaista ja mustavalkoista. Rohkea muutos tuli kolmannen lehden myötä. Lehden taakse perustettiin osakeyhtiö ja puolet sisällöstä hankittiin ulkomailta. Lehti oli myös lähes kauttaaltaan värillinen.
Alku oli hyvin lupaava. Lehti oli hyvin painettu, suomalaisiakin sarjoja julkaistiin värillisinä. Mukana oli artikkeleita ja arvosteluja. Suomalaisen materiaalin määrä alkoi kuitenkin vähetä, painopaperin laatu heiketä ja sisällön linjaukset muuttua haparoivimmiksi melko pian. Lehti ei löytänyt lukijoita ja loppunumeroissa julkaistiin Gourmelenin ja Palacioksen lännensarjaa Mac Coy, joka oli otettu lehteen kuuleman mukaan Rautakirjan vaatimuksesta.
Niin sitten kuitenkin vain kävi että Rautakirja tiputti lehden listoiltaan, kaverusten rahat loppuivat ja Kylmä Metalli meni kokonaan kylmäksi alkuvuodesta 1988. Ranskalainen metallilehti oli lopettanut jo 1987, eikä suuren vedenkään puolella ilmestyvällä versiolla kovin hyvin mennyt.
Viime vuosina on kuitenkin tapahtunut elpymistä, Metal Hurlant herkesi eloon 2002 ja amerikkalainen Heavy Metal leviää suomalaisiinkin lehtipisteisiin.
Amok-juoksu jatkuu albumeilla
Kokonaan suomalaisilla sarjakuvajulkaisuilla kokeiltiin 1990-luvun alussa, jolloin ilmestyi ihan lehtipisteisiin saakka parikin albumisarjaa. Kauhupuolella ilmestyi Amok-niminen,
 |
|
Amok ei päässyt kunnon juoksuun
|
tekstipokkareita julkaisseen Book-studion kustantama melkoisen näyttävä mustavalkojulkaisu.
Ensimmäinen albumi tupsahti lehtihyllyihin 1993 ja piti sisällään kotimaisin voimin tehtyä vanhanaikaista kauhua. Mustanaamio-piirtäjä Kari T. Leppänen väänsi mm. tunnettuja kauhuklassikkonovelleja sarjakuvamuotoon. Muitakin laatupiirtäjiä joukossa oli, Jukka Murtosaari, Timo Mäkelä ja Ilkka Ruokola. Kaikki sopivia nimiä tekemään puolirealistista tummanpuhuvaa kauhusarjakuvaa. Amokin juoksu loppui kuitenkin lyhyeen. Ehkä lukijat pitivät hyvin painettuja sarjakuvia liian kalliina, tai ne eivät olleet riittävän kauhistuttavia. Vanhahtava kirjallinen kauhu ei tainnut iskeä verisempiin väristyksiin tottuneisiin nykylukijoihin. Stephen Kingin novellitkaan eivät houkuttaneet ostajia.
Book-studio luopui Amokista toisen albumin jälkeen ja kolmas, jo valmiiksi koottu numero jäi painamatta. Jalava osti viimeisen albumin materiaalin ja julkaisi sen. Vaikka jatkaakin oli tarkoitus, ei neljättä Amokia enää nähty.
Punaniska oli sitten toinen lehtipisteisiin yltänyt albumisarja. Lännenaiheestaan huolimatta se oli 100% suomalainen. Muutenkin harvinainen lehti suomalaiseksi, se oli puhdasta viihdettä, keskittyi yhteen hahmoon ja sillä oli iso kustantaja Sanoma (tuolloin Helsinki-Media), lisäksi se maksoi piirtäjilleen ja ilmestyi varsin pitkään – yli kolme vuotta.
Villin lännen surkein kantrilaulaja Punaniska oli Rauli Nordbergin ja Harri Vaalion tekemän sarjakuvan päähenkilö. Sarja aloitti ilmestymisensä Helsingin Sanomissa 1990. Alun perin hahmo syntyi Nordbergin paikallisradio-ohjelman roolihahmoksi 1980-luvulla. Punaniska -albumisarjan ensimmäinen numero tömähti lehtipisteisiin 1993.
Vaikka Punaniska oli huumorimainstreamia, ilmestyi lehdessä kaikenlaisia kokeiluja, valokuvasarjakuvaa, interaktiivista sarjakuvaa, tyylillisesti erilaisia versioita Punaniskasta ja sen sellaista. Lehdessä oli myös paljon vierailevia piirtäjiä. Ilmeisesti Punaniska kävi jonkin aikaa kaupaksi, eihän iso kustantaja muuten olisi sitä lehtipisteissä pitänyt. Mutta sitten kuitenkin suosio tyrehtyi ja Punaniska siirtyi Banjomiesten taivaaseen 1997. 15 lehden muotoista albumia jäi lukemaksi. Vielä ilmestyi Arktisen Banaanin kustantamana yksi Juban piirtämä isompi albumi Pancho Villan nahkahousut.
Laaki-vainaa – kuoli kun kirutettiin
Laaki-lehti tuntui syntyneen onnellisten ja vakaiden tähtien alla. Aloite sen julkaisemiseen tuli niinkin hämmentävältä taholta kuin Opetusministeriön kulttuuriasiainneuvos Kari Poutasuon ideasta. Hän kun oli ihmetellyt miksei Suomessa ilmesty kotimaista sarjakuvaa julkaisevaa lehteä, sellaista joka maksaisi avustajilleen ja jopa työllistäisi piirtäjiä.
Semicin (nyk. Egmont) Marjaana Tulosmaa oli jo pitkään elätellyt ideaa yhteispohjoismaisesta julkaisusta jo 1970-luvulta lähtien, mitään konkreettista ei kuitenkaan oltu saatu aikaiseksi.
Vasta vuonna 1992 nämä kaksi ajatusta ikäänkuin kohtasivat toisensa, kun valtio ilmoittautui tukemaan tällaisen lehden tekijäinpalkkioiden maksuissa. Semic lähti siis kustantajaksi luottavaisin mielin, olihan itse Opetusministeriö lupautunut tukijaksi. Kalletuotanto -syndikaatti ja Laaki-sarjat Oy -tuotantoyhtiö olivat myös mukana. Ensimmäinen numero esiteltiin Turun Pehmeä Pyramidi -sarjakuvatapahtumassa syksyllä 1993.
Ensimmäisessä numerossa oli sarjoja yhdeltätoista tekijältä seitsemästä maasta. Oli Bretécheria, Königiä, Timppaa, Paakkasta ja Juban nelivärikansi. Marraskuussa tuli myyntiin kakkosnumero. Kummassakin numerossa sisältö oli noin 50% kotimaista. Värisivuja noin neljännes.
Tammikuussa kolmannen numeron materiaali oli valmiina painoon, mutta luvattuja tukirahoja ei näkynyt. Syyksi selvisi byrokraattinen inhimillinen erehdys. Sekaannus oli tapahtunut ja sen korjaaminen on valtionhallinnossa hidasta. Koska rahaa ei löytynyt vaadittavassa ajassa, Semic ehti hypätä kelkasta pois.
Toista kustantajaa etsittiin, mutta se toinen iso oli jo tekemässä Punaniskaa ja kun toista kotimaiseen materiaaliin painottuvaa sarjakuvalehteä ei yhteen isoon kustantamoon tunnu mahtuvan, jäi Laaki tyhjän päälle. Sponsoreitakin etsittiin, mutta kylliksi kiinnostusta ei herännyt juuri miltään taholta. Laaki-sarjat Oy keräsi rahoitusta ja yritti kääntää Laakin albumisarjaksi (kuinka moni laatulehti teki tämän saman liikkeen ennen lopettamistaan?). Yksi albumi, Tuki-Laaki ilmestyikin mutta sitten tuli hiljaisuus ja Laaki-sarjat on jatkanut yksinomaan sarjakuvien levitysyhtiönä.
Poni potkaisee tyhjää
Vuonna 1991 putkahti joka kotiin täyskotimainen lastensarjakuvalehti Toni Poni.
 |
|
Ensimmäinen Toni Poni tuli joka kotiin
|
Kuulostaa paremmalta kuin hyvältä, mutta sarjakuvien ystävät hieraisivat silmiään lehden nähdessään. Kaikkiin talouksiin miljoonapainoksena levinnyt lehti oli surkeinta mitään missään koskaan nähtyä.
Lehdessä oli kaksi hutaisten piirrettyä sarjakuvaa, Toni Poni ja Poliisikoira Rippe. Tekijöillä ei näyttänyt olevan alkeellisintakaan tajua sarjakuvan tekemisen perusteista. Saati piirtämisestä. Lehden takana oli itseoppinut jyväskyläläinen lehtimies ja toimittaja-kustantaja Mauno Ihanti. Vaajakoski -lehden päätoimittajana toiminut Ihanti oli aloittanut kustantannustoiminnan ravilehdillä Nelilehti -yhtiössään. Yksi hänen suunnitelmistaan oli perustaa lastenlehti, joka olisi ollut vähintään yhtä laaja kuin Aku Ankka.
Hullunrohkea yritys oli tämä Toni Poni. Koko ajatus oli valmiiksi tuhoon tuomittu. Miljoonia maksanut mainoskampanja olisi edellyttänyt valtavasti tilauksia. Lehteä mainostettiin ahkerasti televisiossakin ja tilaajille tyrkytettiin lukijakilpailupalkintoina rantasaunaa, ponia ja etelänmatkaa. Tilauksia tuli vain muutama tuhat. Ihannin yritykset ajautuivat taloudellisiin vaikeuksiin ja hänen elämänsä viimeiset ajat olivat traagiset. Ihanti kuoli Jyväskylän maalaiskunnassa 1996.
Suomalaisia lehtiä ei ole
Suomalainen aikakauslehdistö on suorastaan jopa ylpeillyt sillä että niiden sisältämä journalistinen materiaali on valtaosaltaan suomalaista. Ennen 1980-lukua harvat ylikansalliset aikakausjulkaisut pääsivät ottamaan siivua lehtimarkkinoistamme. Sarjakuvalehdet ovatkin ainoa lehdistön osa joka koostuu lähes sataprosenttisesti ulkomaisesta materiaalista. Jopa kioskilukemistoissa on paljon kotimaisia tuotteita.
Lehdistömme kotimaisuusasteesta oltiin kovasti huolissaan kun ylikansallisten (Bonnier jne) yhtiöiden pakettiformaattiin tehdyt lehdet Tieteen Kuvalehti, Elle jne, alkoivat olla näkyvämmin esillä meilläkin. Lehtien artikkelit kirjoitettiin ja toimitettiin usein Tanskassa ja yhteispainatukset käännettiin monille kielille. Suomalaista aineistoa oli vähän, jos ollenkaan.
Harva hoksasi edes huomata että sarjakuvalehtiä oli tuotettu täsmälleen samanlaisella pakettiformaatti-menetelmällä jo 1950-luvulta lähtien. Ilmeisesti toimittajille ja kolumnisteille on helpompi maksaa kunnon palkkioita kuin sarjakuvantekijöille.
Suomalaisia sarjakuvia on kyllä julkaistu yhä enemmän eri aikakauslehdissä. Samaten on joissakin sellaisissa sarjakuvalehdissä, joista ei heti odottaisi kotimaisia sarjoja löytävän, niitä julkaistu. Huumorijulkaisut Suomen Mad ja Myrkky ovat lähes joka numerossaan sisältäneet muutaman sivun suomaisten piirtäjien sarjakuvia. Myrkyn Myyntimies Mynttinen puolihärskeine vitseineen on ollut itse asiassa lehden suosituinta aineistoa. Norjalaisalkuinen Myrkky (Pyton) on kallistunut yhä enemmän suomalaisen materiaalin puoleen, emolehden kaaduttua.
Lastenlehti Muumi on siitä erikoinen tapaus, että vaikka lehden hahmojen oikeudet ovatkin Suomessa, sisältöä tuotetaan ulkomailla. Suomalaisiakin tekijöitä on toki paljon mukana, käsikirjoittajina sellaisiakin nimiä kuin Finlandia-palkittu Johanna Sinisalo ja Juha Ruusuvuori. Piirtäjinä toimivat Ilkka Ruokola, Jari Rasi ja Jukka Murtosaari.
Uusiruutu jäi avaamatta
“Aivan uudenlainen lehti! Sarjakuva, elokuva, pelit!” Elokuussa 2002 tupsahti joidenkin postilaatikkoon sälämäinen mainosesite Yhtyneiltä Kuvalehdiltä, joka hämmensi ja innosti.
 |
|
Uusiruutu ei tullut ollenkaan.
|
“Hyvän sarjakuvan ystävillä alkavat kissanpäivät”, lupasi esite. Iso kustantaja oli vihdoinkin uskaltanut lähteä kokeilemaan laatusarjakuvalehden julkaisemista Suomessa! Uusiruutu-lehden luvattiin ilmestyvän pian. Tilaajille luvattiin rahapalkintojakin, Apu- ja Seura-lehtien malliin. Sarjakuvaa lehti ehdotti tarjoavansa Suomesta, Ranskasta, Belgiasta ja Japanista – ainakin. Ja asia-artikkeleita.
Suomen Kuvalehden toimitussihteeri Jyrki Jantunen oli kehitellyt ideaa päivitetystä Ruutu-lehdestä aikuisemmille lukijoille jo vuodesta 2000. Jantusen työnantaja oli vanhan Ruudun julkaisija, joten uuden lehti-idean kustantajaksi valikoitui melkein automaattisesti Yhtyneet Kuvalehdet. Konseptia alettiin rakentaa syksyllä 2001 ja päädyttiin siihen, että pelkästään sarjakuvaan keskittyvä lehti tulisi saamaan liian pienen yleisön, riski olisi kaupalliselle kustantajalle liian iso. Sarjakuvan lisäksi aihepiiriksi tulivat mukaan elokuva ja tietokonepelit.
Sitten noin vuotta myöhemmin lanseerattu suurehko mainoskampanja yritti turhaan tavoittaa kyllin suurta yleisöä. Ennakkotilauksia ei tullut odotetusti. Mainoslipareita jaettiin paljon Helsingissä sarjakuvapäivillä, mutta ei lainkaan peli- tai elokuvatapahtumissa, vaikka lehti yritti hakea yleisöä näiltäkin sektoreilta. Runsas kuukausi mainoskampanjan jälkeen saivat Uusiruutu-lehden tilaajat ikävää postia Yhtyneiltä: “Uusiruutu ei tule markkinoille” -otsikoidun kirjeen. Siinä kuitenkin luvattiin tutkia vielä tarkemmin uuden lehden mahdollisuudet ja muoto, koska “Uusiruutu-lehden ympärille virisi poikkeuksellisen laaja jainnostunut keskustelu”.
Pian on kaksi vuotta kulunut, mutta Uusiruudusta ei ole kuulunut pihaustakaan. Monien mielestä Yhtyneiden vuonna 2003 lanseeraaama pelilehti Tilt on se mitä Uusiruudusta jäi jäljelle.
Lue artikkelisarjan aiemmat osat: 1 ja 2
Kimmo Lakoman listauksia: Tapiiri Laaki
Toni Ponista tulee Kvaakiin vielä Hämärä-kolumni.
Lähteet:
Juhani Tolvanen: Tapiiri – Vanhojen herrojen unelma, Sarjainfo 42 (1/1984)
Juhani Tolvanen: Isän vanha ja uusi Tapiiri, Sarjainfo 49 (4/1985)
Vesa Anttonen: Tuki-Laaki avasi albumisarjan, SarjisMedia 4/1995-1/1996
Jyrki Jantunen: Hyppy uuteen ruutuun on kesken, Sarjainfo 116 (3/2002)
Heikki Jokinen/Kalervo Pulkkinen: Suomalaisen sarjakuvan ensyklopedia
Ullamaija Kivikuru: Vieraita lehtiä – Aikakauslehti ajan ja paikan risteyksessä
Merja Heikkinen: Sillä välin toisaalla…
Markku Paretskoi: sähköpostikirjeenvaihto
http://www.ufofinland.org/index.phtml?id=2&pid=1014 (Mauno Ihannista)
Toni Poni -lehti (josta kiitokset Vesa Kataistolle!)
Kylmä Metalli -lehdet
Alphat
Punaniska-albumit