 |
Maailman suurin sarjakuvafestivaali järjestettiin 31. kertaa Ranskan Angoulêmessa. Suuria yllätyksiä festivaali ei tarjonnut, jos sellaiseksi ei lasketa Zep:in voittamaa Grand Prixia. Ensi vuonna luvassa suuri pottunokkanäyttely sarjakuvamuseo CNBDI:ssä.
Tämän vuoden tähti oli Peter Pan-tulkinnastaan muistettava Régis Loisel. Hänen retrospektiivinen näyttelynsä oli varsin kattava, joskaan ei yllätyksellinen.
Ainakaan samaan tyyliin kuin viime vuoden (ja edelleen esillä oleva) päänäyttely Imaginääriset museot, joissa maailmanhistoria esitetään sarjakuvien pohjalta. Loisel piirtää hahmonsa mukavan lihallisesti verrattuna esimerkiksi Milo Manaran kuivakkaan tyyliin. Uhkea Helinä-keiju oli festivaalin julisteen päätähti, ja New York – teltasta olisi ollut mahdollisuus ostaa tuliaisiksi keijun ampiaismaiset reisisukat. Hinta (20 e) vaan oli kohtuuton.
Matka Pariisin Montmartelta Angoulemeen jännitti etukäteen, koska meneillään oli SNCF:n (Ranskan VR) vuorokauden mittainen lakko. Vaan sekös ranskalaisia haittaisi. Liput saatiin, ja vasta junassa havaittiin, ettei kyseisiä vaunuja ollut olemassa. Kaksi junaa oli kombinoitu yhdeksi, niin että toiseen oli paikkaliput vaan ei kyseisiä vaunuja. Imaginäärisyyttä sekin, ja alkuahtauden jälkeen paikkojakin löytyi. Seuraavassa junavuorossa oli kuulemma lähes autiota…
Toinen imaginäärisyys oli majapaikan sijainti. Kotimajoittaja oli ilmoittanut täysin toisen osoitteen (ts. oman kotinsa) kuin missä varsinainen majoitus sijaitsi. Kuulemma aika yleinen käytäntö ranskalaisilla. Ei siinä mitään, mutta kun talo sijaitsi kadunpätkällä jonka nimeä ei löytynyt paikalliskartasta laisinkaan.
Vieraiden kuskaamisesta huolehtineet Navettekuskit saivat harmaita hiuksia kun heille yritti selittää nyökyttelyranskalla missä kohdin heidän kotikaupunkiaan ko. osoite sijaitsi. Jääräpäisyydessä ranskalaiset ovat kakkosia heti suomalaisten jälkeen. Kyydeissä ei sinänsä ollut valittamista, festareita sponssannut Citroen kun oli luovuttanut parikymmentä uudenkarheaa automobiilia kyseiseen tehtävään.
 |
Itse festivaali ei ollut juurikaan erilainen kuin viime vuonna. Ihmispaljoutta oli hiukan vähemmän, mutta näyttelyt kannatti katsoa jo tulopäivänä. Varsinkin lauantaina olisi ollut melkoisen mahdotonta nauttia esimerkiksi Dave McKeanin upeista visioista.
Welcome to Narcolepsy –näyttelyssä hänen originaalinsa oli sijoitettu arvoisiinsa puitteisiin linnamaiseen rakennukseen. Esillä oli levynkansia, Hellblazerin kansia, jotka McKean oli koonnut leikkaa, maalaa ja liimaa–periaatteella. Samassa kuvassa yhdistyivät esimerkiksi tussipiirros, vesivärimaalaus, puunlehdet, dollarin setelin palaset ja pikkukivet näyttävällä tavalla. Monitoreissa pyöri musiikkivideoita sekä Signal to Noisen näytelmäsovitus. Näyttelytila kävi ahtaaksi jos paikalla oli yli 20 ihmistä, eipä käynyt kateeksi kun katseli paikkaan jonottavia n. 300 henkilöä.
Hämmentävimpiä esillepanoja oli Rahan- alias Urho Tulitukka-näyttely. André Cheretin ja Roger Lécureuxin luomus muistetaan Jippo-lehdestä. Nuorena oli hyvinkin jännää seurata Rahanin kivikautisia kamppailuja, nyt Tulitukka-jättisuurennosten ja paikalle haalittujen, aitojen kivikautisten esinelöytöjen katselu alkoi soittaa päässä Sliippareita: “Viidakossa Tarzan tappaa poron, auuu!” Voi iloista 70-lukua!
Hämmentävämpi oli enää Le Dernier Cri –ryhmän koostama Hollywoodoo, jossa oli esillä ghanalaisia ja nigerialaisia, käsinmaalattuja elokuvajulisteita. Tietokonepelielokuva Mortal Kombatista saa “hiukan” rankemman kuvan käsinmaalatun julkan perusteella; siinä luurankomörön käsistä singahtaa kaksi käärmettä kohti katsojaa…
Joann Sfarin Pikku vampyyri-näyttely Lasten ja nuorten kirjastossa oli hauskin. Paperimassasta ja styroksista muovaillut luurankomerirosvot, tikkipäiset örkit ja vampyyrirouvat toimivat hienosti Sfarin originaalien lomassa. Telkkarissa pyöri animaatiosarja, joka on ostettu Suomeenkin.
 |
Hallimaisista teltoista saattoi ostaa kaikkea sarjakuvaan liittyvää. New Yorkissa oli kehystettyjä suurennoksia Tintin luonnossivuista Hergén signeeraamina. Hintaa ei ollut esillä, ja mitä turhaa, sillä jos sitä olisi joutunut kysymään, ei siihen olisi kuitenkaan varaa. Albumeiden hinnat vaihtelivat viidestä eurosta ensipainosten 50 – 150 euroon.
 |
Mangaa oli kaikkialla, julisteina, DVDinä, muoviukkoina ja pikkupokkareina. Ranskassa ei Dragonballia pelätä, kaikitenkin visuaaliseen kullttuuriin kasvattaminen on pienestä pitäen aivan eri tasolla kuin meillä.
Niin, sarjakuvantekijöitäkin oli jokunen paikalla. Suurimmat nimet esitelmöivät Espace Franquinissa, Luis Bunuel –salissa. Paikalla oli myös, harvinaista kyllä, mahdollisuus kuunnella puheita tulkattuna. Suhtautuminen englannin kieleen kun on aikas delikaattia ranskanmaalla.
Haastattelijat tekivät kysymyksensä ranskaksi, ja haastateltava kuunteli omista luureistaan tulkatun kysymyksen, vastasi siihen omalla äidinkielellään, ja tulkki käänsi vastauksen edelleen haastattelijoille ja yleisölle. Monimutkaista mutta yllättävän toimivaa. Parempi näin kuin esimerkiksi mm. Jan Kounenin tähdittämässä Elokuva ja sarjakuva-seminaarissa, joka oli kuultavilla vain ranskaksi.
Haastateltavista liikuttavin oli Chris Ware, joka muistuttaa enemmän kuin vähän omaa hahmoaan, Jimmy Corrigania. “Luonnosteluvaihe on aina ihan hirveä. Tussaukseen päästessäni tunnen helpotusta siitä, että projekti on kohta ohi. Sitten kun sarja on julkaistu, olen taas aivan kauhuissani. Miten minä olen voinut tehdä moista roskaa! Anteeksi.” Arvio Waren äskettäin julkaistusta luonnoskirjasta Hate Book löytyy Sarjainfo 4/03:sta.
Suurissa halliteltoissa piirtäjät ja käsikirjoittajat riipustelivat “Decicationseja” sinnikkäille jonottajille. Lähes jokaisella paikalla olleella kustantajalla oli vähintäinkin 40 nimeä tallissaan, enemmistö suomalaisille totaalisen tuntemattomia.
Mr. Ferraillen ständi oli hauskimmasta päästä, tarjolla oli mm. purkkiruokaa: Subutex-mexia ja vaativalle kissalle kokonainen hiiriperhe yhdessä tölkissä. Katso www.supermarcheferraille.com
 |
Rahaa oli mahdollisuus kuluttaa miten paljon tahansa, vaikkapa Diorin Corto Maltese-partaveteen, vain 50 egeä pullo “Eau Savagea”. “Se haisee kumminkin Mennenille”, ajattelin ja säästin luottokuntaa. Huikein Corto-propsi oli kipsifiguuri Cortosta ja Rasputinista luistelemassa, 150 e. Sai jäädä sarjistiimarin ikkunaan sekin.
 |
Julius Caesarin näköinen Hergén pää toljotti keskellä nimikkokatuaan, tyynenä markkinahumun keskellä. Edes Kati Kovácsin antama pusu ei saanut sitä lämpenemään.
Semmoista kaikkea, ja enemmänkin. Enää rapiat 350 päivää seuraavaan festivaaliin…
Kuvat:
1. Titeuf valloitti paikallislehden etusivun. Zep sai Grand Prixin, mutta oli jo poistunut kotiinsa Sveitsiin tiedon julkistushetkellä.
2. Kun on ensin päivä vietetty Nord, Sud ja New York –sarjismarkkinateltoissa, tullaan kahvilaan ja ryhdytään lukemaan ostoksia sekä piirtämään uusia sarjakuvia.
3. Kati Kovács pussaa jäyhää Hergéä. Vesat Kataisto ja Anttonen todistavat. Kuva Harto Pasonen.
4. Ranskassa ei pelätä Dragon Ballia eikä muutakaan mangaa. Ranskannetuja japanisarjiksia oli kaikkialla. Aivan kaikkialla. DB oli käännetty myös sivujen osalta “länsimaiseksi”.
5. Villiä vettä Corto Maltesen tyyliin. Viisikymppiä pullo, mutta onhan se Diorin pullo sentään!
6. Dave McKeanin näyttely oli taiteellisesti uljain.
 |
7. Ville Ranta päivitti ahkerasti sarjakuvallista matkapäiväkirjaansa. Tuloksia nähtävillä seuraavassa Sarjainfossa sekä www.villeranta.com:issa.