Mitä saadaan, kun samalle albumille haalitaan Ankkalinnan musiikkimaailman kirkkaimmat kiintotähdet ja liukkaimmat listanousijat? Tietenkin syksyn kuumin kokoelma-albumi Rokkikukot 2 – Paratiisitie eli valikoima Ankkalinnan asujaimiston hurjimpia toilailuja populaarimusiikin saralla. Kun Elton Ankka, Siirtolohkareet, Melvis Pressula, Kieli ja 6,9 korvaa rusauttavat menovaihteen päälle, siitä on tiputanssi kaukana!
 |
Aku Ankka: Paratiisitie – Rokkikukot 2
Kirjoittajina Werner Wejp-Olsen, Jim Kenner, Casty, Frank Jonker, Alessandro Sisti, Mark Shaw, Laura Shaw, Kari Korhonen, Giorgio Pezzin, Neville Jason ja Bob Bartholomew
Piirtäjinä Vicar, Massimo de Vita, Bas Heymans, Tony Strobl, John Liggera, Massimo Fecchi ja Xavier Vives Mateu
Toimitus Kirsi Ahonen, Anna Kastari, Lilli Lehtonen, Riku Perälä, Kaisu Tupala ja Ville Viitanen
Ulkoasu ja taitto Raimo Hyvönen
Kansikuva Kari Korhonen
Suomennokset Ville Keynäs, Anu Partanen, Riku Partanen, Aku Ankan toimitus sekä Aku Ankan taskukirjan toimitus
Kustantaja Sanoma Magazines Finland Oy
ISBN 978-951-32-2469-1
Painopaikka WS Bookwell Oy, Porvoo 2008
B5, kovak., 168 s., väri, yhdeksän sarjakuvatarinaa
Ovh 35 €
Saatavilla kirjakaupoista ja tavaratalojen kirjaosastoilta
Toinen Rokkikukot-kirja on ensimmäistä parempi. Eikä edes johdu pelkästään viimeksi peräänkuuluttamieni Elton Ankan ja Melvis Pressulan läsnäolosta. Seuraavassa osassa varmaan tulevat Ankanpoikien Muurahaiset-yhtye 1960-luvulta ja seuraavan vuosikymmenen Taskari 31:n ensimmäisten rockfestivaalien innoittamana tehty “Miten rasavillit kesytetään”.
Akun esiintyminen rocktähtenä, eli Elton Ankkana muutti loksautti helmikuussa 1980 tietoisuuteeni rock’n rollin ja sarjakuvan välisen yhteyden. Sarjakuva olikin yhtäkkiä rock ja rock voi olla myös sarjakuvaa, jota selkeästi silloin kovasti kuuntelemani Ramones selvästi soitti. Sarjakuvarockia. Elton Ankka ei ollut mitenkään punk, vaan ennemminkin glam. Akkari ei ollut viimeisimmissä virtauksissa tuohon aikaan oikein ajan tasalla. Koreografi S. Teppikin tuntui olevan eri maailmasta. Sarja oli luultavasti tehty jo pari kolme vuotta aikaisemmin. Muissa pohjoismaissa se oli julkaistukin jo vuotta aiemmin.
Ja sarjassa vilahtanut Normaalijätkät-yhtye oli viittaus toiseen silloiseen suosikkibändiini. Eppu Normaali oli tuohon aikaan vasta hiljan lähtenyt Ramonesista toiseen suuntaan. Mutta mistäpä kirjoittaja, tanskalainen Werner Wejp-Olsen (Tarkastaja Vaaran rikospähkinä) ja edelleen Akua piirtävä Vicar sen olisivat tienneet?
Naapurin punkbasisti lopetti keväällä 1980 Suosikin tilaamisen, syystä että Aku Ankka kertoo musiikista, ja varsinkin bisneksen lieveilmiöistä, asiallisemmin.
 |
|
Tony Strobl ja John Liggera
|
Melvis Pressulan 1950-luvun esiintyminen on skannattu suoraan ajankohdan Aku Ankka -lehdestä, ja luo näin autenttisen kuvan vuosikymmenestä. Suomessa televisio oli vielä tuohon aikaan harvojen huvia, ja sitäpaitsi sitä kutsuttiin silloin näköradioksi. Tony Strobl ja John Liggera saivat sarjakuviaan usein esiin jo tuolloin. Melviksen säkeen sitten Kontran Moog Konttinen nappasi suoraan Muumi Muumi -käännökseensä (alk. Mony Mony) tästä sarjasta 20 vuotta myöhemmin. Tässä, kuten vielä Eltonissakin (ja edellämainituissa muissa klassikoissa) on vielä punaisena lankana sukupolvien välinen kuilu, josta huumori revitään. Tosin jo 1970-luvun lopulla Wejp-Olsen älyää kääntää asetelman ympäri, ja ankanpojat ovat ne, jotka eivät jaksa enää Akun hittilevyä.
Taskareiden suosikkipiirtäjiin lukeutuva Massimo de Vita on edustettuna peräti kahdella ennenjulkaisemattomalla sarjalla. Mikin ja Bruno-korpin tuoreempi katsaus musabisneksen kulissien taakse, on kutkuttavan lystiä luettavaa, ja modernimpana iskee varmasti nuorempaankin lukijapolveen, kässärista vastaa kirjoittajasuosikiksi noussut Casty.
 |
|
Massimo de Vita
|
Aku Diskokuninkaana olisi varmaan toiminut paremmin diskoaikana, vaikka tuleehan tästäkin nostalginen fiilis. De Vitan piirrostyö näyttää tässä erilaiselta kuin edellämainitussa, mutta oli jo tuolloin letkeää ja nautittavaa. Roope ja Milla Magia ovat mukana entisine metkuineen.
Mutta onpahan kirjassa tuttuakin de Vitaa. Akun alter ego Taikaviitta seikkailee Karhukoplan kera Rokkikuninkaana. Sarja on uusinta Taskarista numero 98. Edelleen taattua laatua.
De Vitaa vielä paremmaksi osoittautuu maanmiehensä ja kaimansa Massimo Fecchi. Beatles-parodia on tietysti klisee, mutta Fecchi on saanut “Piitulaisista” esikuviensa näköiset, vaikka ne ovatkin lintuja. Kirjoittajina brittipariskunta Mark ja Laura Shaw.
 |
|
Vicar
|
Suomen oma Kari Korhonen marssittaa näyttämölle Mörköorkesterin. Kari on ilmeisesti saanut luvan viljellä nykyään kirjoittamisssaan sarjoissa viittauksia suomalaiseen kulttuuriin. Piirtäjänä on jälleen Vicar, jonka piirrosjälki ei noin 30 vuodessa ole pahemmin muuttunut. Karin piirrostyötä ei nähdä kirjan kansien välissä, mutta kannessa kyllä. Siinä suojatien yli marssivat Akun perässä Hannu, Touho ja Pelle Peloton, joita taas itse sarjoissa ei nähdä vilaustakaan. Ja jos “bändin” nimi on Aku ja Pojat, niin Akun kanssa olisi pitänyt nähdä tietysti Tupu, Hupu ja Lupu. Housut hahmoilla pistävät heti kannesta oudosti silmään, ja Akulla on jopa kengät! Sekä kansikuva että kirjan nimi ovat tietysti viittaus Beatlesin Abbey Road-älppäriin.
On pari heikompaakin sarjaa mahtunut mukaan. Frank Jonkerin ja Bas Heymansin sarjan 6,9 korvaa -orkesterista olisi saanut tästä jättää pois. Ei se ollut hauska ensimmäiselläkään kerralla, ja siitä on vain pari vuotta. Tekijöiden tuttua kreisihuumoriahan tämä on, joskin ovat muulloin onnistuneet paljon paremmin. Toinen kehno sarja on Karhukoplan ja Siirtolohkareet-bändin kohtaamisesta. 1980-lukumaista kohellusta, jonka olisi suonut jäävän jo unohdukseen, ja sekin on uusinta Akkarista vuodelta 1986. Tekijöinä Jason, Bartholomew ja Vives Mateu. Ettekö tunne? Ei ole väliksikään tuntea.
Vanhoja käännöksiä on päivitetty tähän laitokseen. Enää Eltonin konsertista ei tehdä suorakaiverruslevyä (silloin jo vanha juttu), eikä Kieli ole enää Poski, eikä soita “Kulttiksella” vaan “Sihi-areenalla.”.
Kannet poikkeavat edellisen Rokkikukot-kirjan materiaalista. Pehmyt pleksimuovi on vaihtunut koviin kansiin, vaikka aika lötköt kannet nämäkin ovat. Painoasun laatu on hyvä, mutta vaihteleva, koska osa sarjoista on skannattu vanhoista lehdistä.
Esipuheen on kirjoittanut sekä Akua että rockia kunnioittaen maamme ykkösrockjournalisteihin lukeutuva Ilkka Mattila. “Ihmisten maailman Lasse Norrekset ja Asko Kalloset eivät kestäisi pitkään Ankkalinnan levy-yhtiöissä ja manageritoimistoissa”, Mattila kirjoittaa. “Musiikkimaailman vaikuttajia ja liikemiehiä pidetään usein ovelina, mutta Ankkalinnassa musiikkiteollisuus on armotonta peliä, jossa menestyvät vain kovapintaisimmat ja ahneimmat pelurit.”
Vaikka kyseessä on “vaikea toinen albumi”, intensiteetti säilyy ensinuoteista aina viimeisen siivun loppurymistelyyn saakka. Rokkikukot 2 siis jatkaa sitä kovatasoisten kokoelmien sarjaa, minkä vuonna 2006 ilmestynyt Rokkikukot 1 aloitti. Albumilla liikutaan enimmäkseen keskitempossa soinnin venyessä hienovireisestä hiplatuksesta tyrmäävään rähinärokkiin, ja eeppisempiä monipolvisia vetoja on tasapainotettu sijoittelemalla väliin myös tiiviitä töräyksiä. Oivaltavilla koukuilla maustetut kompit panevat juurevilla rytmeillään nivelet liikkeelle, ja kertosäkeet iskostuvat päähän niin tiukasti, ettei suihkussa voi kuvitellakaan laulavansa mitään muuta pitkiin aikoihin.
Albumin kokonaissointi ja atmosfääri on hengästyttävän moniääninen, mutta samalla Akun ja kumppanien laajennukset punk-rintamalle ja kokeilut rahakkaan peruspopin parissa nivoutuvat solistin karisman ja kokemuksen ansiosta sujuvaksi kokonaisuudeksi. Siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia selvästi yksi vuoden parhaita rockalbumeja!
Kuvitus © Disney
Keskustele Kvaakissa Rokkikukot-albumeista