Alun perin kymmenenä sarjakuvalehtenä ilmestynyt Daytripper alkaa Craig Thompsonin (mm. Koipeliini-palkittu Habibi) piirtämällä esipuheella. Siinä Thompson kuvaa Daytripperiä fantasian ja realismin sekoitukseksi, fantasiaa ovat Thompsonin mukaan supersankarit ja realismia kyynisyys. Yksinkertaistus on typerä, mutta antaa kenties jotain viitteitä Daytripperin taustalla vaikuttavista ajatuksista; luvassa on positiivinen tarina, jossa elämä on pelkkää sambaa.
 |
Daytripper
Fábio Moon ja Gabriel Bá
Suomentanut Petri Silas
256 sivua, sid.
ISBN 978-952-233-606-4
Joulukuu 2012
Egmont Kustannus
 |
Päähenkilö Brás de Oliva Domingos on milloin kuolinilmoituksia rustaava journalisti, milloin menestyvä kirjailija. Jokaisessa sarjakuvalehden mittaisessa luvussa Brás elää yhden päivän jostakin kohtaa elämäänsä, kuolee sen lopussa, mutta on taas elossa seuraavan luvun alussa, hieman niin kuin Bill Murrayn hahmo elokuvassa Päiväni murmelina (1993). Erotuksena tosin se, että jokainen uusi elämä esittää pikemminkin vaihtoehtoisen todellisuuden, jossa on samoja henkilöitä ja elementtejä kuin muissakin, mutta hieman eri järjestyksessä.
On kertomus hankalasta isäsuhteesta, on kertomus tai kaksi nuoruudesta, erosta, hautajaisista, lapsen syntymästä, sairaudesta ja niin edelleen. Riittänee kun todetaan, että kaikki peruselämälle tyypillisimmät rastit kuljetaan läpi. Daytripper ei missään vaiheessa anna lukijan unohtaa, että nyt on kyse Suuresta Kertomuksesta. Joka kertoo Elämästä. Ja Kuolemasta.
So far so Paulo Coelho
Pompöösi keittiöfilosofointi lienee brasilialaisten kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre. Koko Latinalainen Amerikka taas on hurahtanut maagiseen realismiin, tunnettu genre, jonka olisi luullut olevan esipuheen Thompsonillekin tuttu. Daytripperin tapauksessa kertomukset ovat realistisia, maagisuus taas syntyy rakenteesta, jonka varaan yksittäiset jaksot on ripustettu. Jotkut jaksot linkittyvät, yhdessä jaksossa sivuttu asia saattaa syventyä seuraavassa. Rakenteessa on kikkailun makua (vrt. esimerkiksi elokuva Benjamin Buttonin uskomaton elämä, 2008), mutta ei häiritsevästi, jokainen tarina on siinä määrin erilainen ettei katkonaisuus haittaa. Tosin yksikään lehden mittainen jakso ei myöskään ehdi mennä kovin syvälle käsittelemiinsä asioihin. Ajallisesti tarinat kuljettavat Brásin pääosin kohti sitä viimeistä rantaa joka meitä kaikkia odottaa.
 |
Piirrospuolella Fábio Moonin realistinen mutta rento sivellinjälki sopii samaan lokeroon Thompsonin tai vaikkapa Paco Rocan kanssa, kokonaisuudesta voi tulla toisinaan jopa mieleen Will Eisner. Seassa on myös Gabriel Bán signeeraamia, ohuemmalla ja kulmikkaammalla viivalla piirtämiä jaksoja, samoin kannet ovat samalla tyylillä. Väritys on värikästä, kuten kuvattuun miljööseen ja positiiviseen elämänkuvaukseen varmasti kuuluukin. Kerronta sujuu kaksosilta hyvin, esimerkiksi yhden jakson onnettomuutta ennustetaan etukäteen pienellä prologilla väsyneestä rekkakuskista. Tekstipuolella dialogi sujuu, mutta alituinen pehmeä filosofointi elämästä käy albumin kuluessa rasittavaksi.
Mutta tietääks ne millaista on Pihtiputaalla?
 |
Etelä-Amerikan skidit kertovat kovin keskiluokkaisen tarinan. Brás on kaikissa inkarnaatioissaan toimeentuleva, tunne-elämältään tasapainoinen perusbrasilialainen. Kertaakaan Brás ei joudu todellisiin koettelemuksiin; ei kärsi köyhyydestä, ei todellisesta yksinäisyydestä, ei saa kunnon turpasaunaa elämältä. Tummaihoinen sidekick Jorge tosin saa potea mielisairautta, mutta itse Brás on pelkkä tyhjä peili, jossa tuskin erottuu edes pienenpieniä säröjä.
Suomalaisen näkökulmasta moinen elämän laineilla surffailu tuntuu eriskummalliselta. Brasilian taivas vaikuttaa pilvettömältä. Brásin ei tarvitse edes yrittää, kunhan hörppii kahvia pienistä kahvikupeista ja ajattelee ympäripyöreitä. Asiat vain tuntuvat järjestyvän – fantastisen maagisesti, kenties? Ja jos välillä sattuu kuolemaan niin sekään ei ole omaa syytä. Vaikka Daytripperin ei tarvitsisikaan rypeä katuojassa esimerkiksi Yoshihiro Tatsumin novellien tapaan, siltä kuitenkin toivoisi enemmän kontrastia ja särmää. Kyynisyys, sanoi Craig Thompson mitä tahansa, on osa elämää siinä missä positiivisuuskin.
Elämä on
 |
Daytripperin saama hype vaikuttaa liioitellulta. Se on mainstream-tyylinen tulkinta modernista sarjakuvaromaanista, kalpea varjo siitä mitä kaupallisen kentän rajoilla on jo pitkään tehty. Huono se ei ole, mutta missään tapauksessa Daytripper ei yllä esikuviensa tasolle. Se on liian makeileva, liian pehmeä, samalla tavalla kuin Thompsonin tai jopa jotkut Will Eisnerin tarinat. Realismi ei ole riittävän aitoa, eikä fantasia riittävän taianomaista. Sen sisältämä elämänfilosofia jää myös valjuksi, monet supersankarisarjakuvatkin tuntuvat olevan viisaampia suurten kysymysten äärellä. Kuitenkin se kääntää alkuperäisen sarjakuvalehtiformaattinsa rajoitukset näppäräksi kerronnalliseksi rakenteeksi, joka yksiin kansiin koottuna onnistuu olemaan hieman enemmän kuin osiensa summa. Mutta vain hieman.
—
Keskustele Daytripperistä Kvaakin foorumilla