Espanjalaisen kuvittajataituri José Ortizin (s. 1932) synnyinkaupungista, Cartagenasta, runsaat 150 km lounaaseen aurinko on korventanut maastosta kuivaa ja karua. Aavikoituneella seudulla, lähellä Almerian Tabernasia, on kuvattu lukuisia spagettiwestern-elokuvia 1960-luvulta lähtien.
Lännenturisti voi karauttaa alueen kulissikyliin, jotka sopivatkin vain karaistuneimman lännenmiehen matkakohteiksi. Syrjäisessä ja heikosti opastetussa kulissikylässä tavallisen turistin mieleenpainuvin kokemus on kuumuus, joka vie nopeasti tottumattomalta voimat.
Auringon poltteessa nestehukkaa vastaan taistelevassa kehossa mieli vaeltaa Ortizin kuvaamaan länteen, resuisten ja hikisten miesten kovaan maailmaan.
Valenciassa syntyneen Antonio Seguran (s. 1947) tarina antaa maanmiehensä Ortizin taiteilla paahtavan kuumuuden lisäksi muita luonnon ääri-ilmiöitä rankkasateesta pyörremyrskyn kautta lumipyryyn.
Luonto on ollut tätä keskeisemmin läsnä muissa Tex-julkaisuissa, mutta Viikatemiehen tiellä kuvaa eläimiä ja niiden suhdetta ihmiseen erityisen monitahoisesti. Valkoiset ansaitsevat elantonsa lahtaamalla biisoneja niiden taljan ja kielten vuoksi tai petoja karjankasvattajien maksamaa tapporahaa vastaan. Intiaaneille biisonit ovat tärkeitä lihansa vuoksi, hevoset ja muulitkin ratsuina ja työjuhtina päänahkoja ja kunniaa merkittävämpiä.
Seguran käsikirjoitus kuljettaa sankaria satunnaiskohtaamisesta toiseen, joten juonessa on käänteitä runsaasti. Nämä kohtaamiset risteävät laajemman pääjuonen kanssa, mutta rakenteellisesti kokonaisuudessa olisi ollut hiomisen varaa. Opuksesta puuttuu tavanomainen Willer-tarinoiden jämäkkyys, eikä se siitä syystä kiskaise lukijaa aivan mukaansa. Ajoittain lukija pohtii, olisiko Segura kirjoittanut tarinansa tajunnanvirtatekniikalla kannesta kanteen.
Tarinan sivuamista ympäristö- ja luontoteemoista huolimatta lukupaketti jää parhaimmista Maxi-Tex-julkaisuista. Viihdearvoa Viikatemiehen tiellä on silti riittämiin. Kun yksi tarinan kelmikatraasta puree tomua, on muita aina kylliksi jahdattavana. Tarina koukkaa alkuun päästyään nopeasti kalmankäryiseen suuntaan, eikä lukijan tarvitse koskaan montaa sivua kääntää, kun aseet jo laulavat – pitkästymään ei totta vie ehdi!
Seguran kunniaksi on myös luettava se, että hän pyrkii tarinassaan inhimillistämään Texiä. Hahmo on taantunut aikaa sitten myyttiseksi lännenlegendaksi, jolla on tuskin lainkaan vikoja, ellei niihin lasketa valmiutta aloittaa nyrkkitappelu tai laukaustenvaihto vähimmästäkin tilaisuudesta. Tällä kertaa Tex jää Seguran käsittelyssä monesti toiseksi.
Viikatemiehen tiellä Tex joutuu varomattomuuttaan altavastaajaksi niin herkästi, että sankarin luonnevika olisi ollut enemmän kuin tarpeen. Tarinan pyörteissä Tex on kuin sivuhahmo: pääroolissa ovat Amerikan luonto, sen nuori kansakunta, intiaanit, sekä taas kerran ahne ja kavala ihmisluonto.
Lyhyesti summattuna espanjalaiskaksikosta Segura on kirjoittanut juonikehyksen lukuisten satunnaiskohtaamisten ja yksityiskohtien peittoon. Ympäristö- ja luontoteemat hän on lisännyt niitä sen suuremmin korostamatta, joten nekin vain hukkuvat kaiken sekaan.
Ilahduttavien yksityiskohtien varaan rakennettuja yksittäisiä hetkiä lukuun ottamatta Viikatemiehen tiellä lepää Ortizin taiteen kannattelemana. Opusta ei siten tule varata erityistä lukunautintoa varten, mutta kyllä yksi lokoisa kesäpäivä vierähtää hyvin muhkean viihdepaketin parissa.
Maxi-Tex: Viikatemiehen tiellä (Maxi Tex N. 13: Lungo i sentieri del West, 2010)
Tarina: Antonio Segura
Taide: José Ortiz
Toimittanut: Asko Alanen
Suomentanut: Renne Nikupaavola
Julkaisija: Egmont Kustannus Oy Ab
ISBN: 978-952-233-247-9
Painopaikka: Kirjapaino Oy West Point, 2010
Ulkoasu: mv, 160 x 210 mm, 324 s., nid.
Ovh: 8,50 €
Kuvat © 2010 Bonelli/SAF
Keskustele Tex Willeristä ja Maxi-Tex-julkaisuista Kvaakissa.