Tekniikan ihmelapsia, senssi-ilmoituksia ja yksinäisiä sankareita. Limingan sarjakuvaopiskelijat kertovat kokoelmalehdessään myös maailman pyörimissuunnan sekä sellaisenkin kuolemattoman tosiasian kuin: “Kaikki on paskaa – paitsi kusi”.
 |
Limingan sarjakuvaopiskelijat:
LISKO
Kouluvuoden 2002 – 03 aikana Limingan sarjakuvalinjan kolmekymmentä opiskelijaa piirsivät kuulemma “toista tuhatta sivua mielenkiintoista viestintää”. Resurssien rajoissa linjan tuotoksista koottiin 30-sivuinen sanomalehtijulkaisu, joka ilmestyi parahiksi vapun kynnyksellä. Tuona railakkaana juhlapäivänähän ihmiset ovat avoimimmillaan, myös kukkaron nyöriensä suhteen – tai sitten ei, kuten Aura Ijäksen toteuttamasta lehden myyntimatkakertomuksesta selviää…
Sitten itse lehteen, jonka etukansi herättää hyväntuulista myhäilyä pienine yksityiskohtineen. Ja kas, heti etusivun käännettyään lukija huomaa lehden mukana saaneensa myös tuiki tärkeän kapistuksen: Pojukalenterin. Pilvi Kuuselan, Stephanie Lindströmin ja Sanna Luotosen piirtämä kalenteri on toteutettu mangatyylillä, kuten suurin osa lehden muustakin kuvituksesta.
Linjan opettajan, Keijo Ahlqvistin suvereenilla tyylillä tehdyn pää- ja alapääkirjoituksen jälkeen ensimmäinen varsinainen LISKO-sarjis on Jarmo Perttulan “George W. ja 11. syyskuuta osa II”. Koko sivun pituinen tarina on jokseenkin jäykähkö, ja teksti ottaa jutussa kenties liian suuren vallan. Mutta ideana kertomus sotaintoisesta George W:stä ja tämän keksinnöstä sodan sytyttämiseen, on itse asiassa kaikessa lennokkuudessaan hyvin uskottavakin.
Maailman pahuudesta jatkaa mangatyylillä myös varsin tuotteliaan oloinen Aura Ijäs. Ijäksen piirrosjäljessä on varmuutta, ja hahmojen ilmeet sekä ruutujen sommittelut ovat toimivia. Parhaimpana hänen teoksistaan pidin “Lasten nurkkauksen” opettavaista kertomusta jääkarhusta ja hylkeestä.
Jupun hahmot taas ovat edelliseen tekijään verrattuina hyvinkin pelkistettyjä, mutta stripit ovat pääosin toimivan tiiviitä ja hauskoja. Useamman stripin rykelmässä elämän pienistä iloista nauttivat hahmotkin pääsevät paremmin eloon.
Ymmärrettävästi, ja samalla myös kiinnostavasti, LISKOssa on tyylejä yhtä paljon kuin on piirtäjiäkin. Lehdestä löytyy niin Johannes Rojolan lapsenomaista, Jukka Tiluksen kuivahkon hauskaa ja pienieleistä, sekä Stiina Riikosen taiteellisempaa kädenjälkeä. Myös itse tarinoissa on elävää vaihtelua. Miia Ahola pohtii ajatuksia herättävästi, miksi naisurheilujoukkueissa on niin paljon lesboja, Ville Saarenpään sotaisa kuvaus leikittelee mainiosti “Rohkea rokan syö” -sanonnalla, ja Anu Niemelän tarina alitajunnassa kokoustaan pitävistä erilaisista Anuista on yksinkertaisesti loistava.
Lehdestä löytyy sekä hyviä tarinoita että loistavaa piirrosjälkeä, mutta aina nuo palapelin osaset eivät kohtaa toisiaan samassa sarjakuvassa. Se, mikä LISKOsta kuitenkin ensimmäisenä välittyy ja viimeisenä jää mieleen on tekemisen into: sarjakuvia on tosiaan suollettu innokkaan sumeilematta pelkästä tekemisen ilosta. Ja sehän se onkin paras ja ainoa tapa kehittää ilmaisuaan. Itsekin melko vasta-alkajasarjistelijana voinen vain rohkaista Limingasta valmistuneita yhäti piirtämään tuhansia ja taas tuhansia sivuja lisää. Tarinoita kyllä riittää kerrottavaksi.