Onko Lassi vakavastikin mieleltään sairas lapsi? Onko Lassi ja Leevi oikeasti ollenkaan hauska sarjakuva vai näyttääkö se vain siltä? Lassi: “Ainoa syy, miksi äiti ja isä ovat vanhempiani, on se, että minä synnyin heille!” Leevi: “Biologinen salaliitto, vai?”
 |
Lassi ja Leevi: Erämaa kutsuu
Calvin & Hobbes: Yukon Ho!
Teksti ja taide, Bill Watterson
Suomennos, Juhani Valli
128 s., mv + kannet, 220 x 230 mm
ISBN 978-952-233-155-7
12,90 €
Erämaa kutsuu -kirjan sarjoja on aikaisemmin julkaistu suomeksi eri kokoelmissa (mm. Lassi ja Leevi juhlakirja, Täydellä teholla ja Matkalla maineeseen).
Lassilla ja Leevillä on esikuvansa. Yksi lastenkulttuurin tunnetuimmista hahmoista, A. A. Milnen Nalle Puh, oli täytetty eläin, joka heräsi henkiin Risto Reippaan mielessä; muitakin sahanpuruilla ajattelevia leluja Puolen hehtaarin metsästä löytyi, tiikerikin. Metsän eläimissä on myös ihan oikeita olentoja, kuten pöllö. Onkohan Bill Watterson tieten tahtoen osoittanut kunnioitusta Milnelle, kun hän on pistänyt sarjakuvassaan Lassin muuttumaan hetkellisesti pöllöksi. Lassissa ei tietenkään ole enää jälkeäkään Riston vanhanaikaisesta lähes suloisesta poikamaisuudesta. Lassi on modernin maailman runtelema lapsi.
Jawohl, mein führer!
Selvimmät vaikutteet Lassiin ja Leeviin sarjakuvien maailmasta voi löytää Hank Ketchamin Ville Vallattomasta. Lassin maailmassa on ulkoisesti hätkähdyttävän paljon samaa kuin Villellä, kuten silmälasipäinen satunnaisesti sarkastinen isä, naapurin kiltti mutta kipakka pikkutyttö (Lassilla Susanna, Villellä Tytti), kiusattu mutta pitkäpinnainen lastenvahti ja uuvahtanut opettaja. Mutta Lassilla ei ole ystäviä, ei yhtään, ei ensimmäistäkään.
Villellä on toveripiiri, jonka nokkimisjärjestyksessä hän itse on huipulla. Lassi on yksin. Sen takia hän on luonut itselleen mielikuvituskaverin pehmolelutiikeristään. Kyse ei ole harhaisesta käytöksestä, sillä Susannan pehmolelut eivät hänen silmissään muutu eläviksi. Oikeastaan Villellä ja Lassilla ei loppujen lopuksi ole mitään yhteistä.
Mielikuvitusystävät ovat lapsilla kohtalaisen yleisiä. Niitä pidetään psyykkisenä häiriönä vain silloin, jos ne haittaavat sosiaalista kanssakäymistä. Lassilla on selvästi neurologinen poikkeama, tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö, joka tunnetaan yleisesti nimellä ADHD. Tiikeri on hänen pelastusrenkaansa, sisäisen fantasiamaailmansa katalysaattori. Kun Leevi katoaa, vanhemmat joutuvat etsimään sitä öisestä metsästä, koska poika järkyttyy. Ja löytyyhän se. Mutta mitä jos ei olisikaan löytynyt. Miten Lassin olisi käynyt, jos Leevi olisi hävinnyt lopullisesti? Huonosti, hyvin huonosti… Leevi on Lassin omatunto ja “parempi minä”.
Mene ja katkaise hänen jalkansa, kultaseni.
Lassi kärsii ikävä kyllä myös stressioireista, jotka ilmenevät unihäiriöinä. Uni sekoittuu myös valvemaailmaan ja sängynalus on täynnä hirviöitä. On vaikea sanoa, mistä stressi johtuu, mutta Lassin isä uhkaa monioirehtijapoikaansa tuon tuosta fyysisellä väkivallalla. Ehkä siinä on syy.
Lassi on lisäksi jäänyt selvästi jälkeen kehityksessään. Hänellä on tyypillisiä ikäistään nuoremman uhmaikäisen käytösmalleja. Hän ei tottele, hän masentuu helposti, käyttäytyy nenäkkäästi ja on käytökseltään kyyninen. Ja kuinka ollakaan, uhmaiässä tyypillisiä ovat myös epärealistiset fantasiat, jotka Lassi on vienyt omalta osaltaan äärimmilleen. Lassin isä toteaakin eräässä stripissä yllättävän tylysti pojalleen, että tämä on varmaankin koko ikänsä kuusivuotiaan tasolla.
Voisiko Lassilla olla hyväksi lykyksi Aspergerin syndrooma, synnynnäinen neurologinen poikkeavuus? Mitä ilmeisimmin. Sisäänpäinkääntyneisyys, yksin viihtyminen ja haastava käytös ovat tämän syndrooman ilmenemismuotoja, ja kaikki ne täsmäävät Lassiin. Kaikkein pahinta on, ettei Lassi ymmärrä muiden lasten ja opettajan lähettämiä viestejä; hän ei osaa “lukea” muita ihmisiä. Tästä syndroomasta kärsivän tapaan hänellä on silti tavallista laajempi sanavarasto ja hän tietää ikäisekseen eri asioista hämmästyttävän paljon. Älykkyysosamäärältään Lassi saattaa olla jopa selvästi keskiarvon yläpuolella. Harva ipana osaa tehdä lapsenvahdille natsitervehdyksen, saksaksi.
Vaikka se sarjakuvaa lukiessa saattaa unohtua, Lassia ei ole olemassa. Hän on vain kuva, jota hänen tekijänsä on käyttänyt omien ajatustensa julkituontiin. Watterson on suurelta osin kieltänyt Lassin ja Leevin kaupallisen käytön. Uskoisin sen johtuvan siitä, että hän jos joku ymmärtää Lassin todellisen luonteen; tämän sarjakuvan kaupallinen hyödyntäminen olisi kerta kaikkiaan moraalisesti liian väärin, liian arveluttavaa. Watterson lienee ainakin jonkin verran eksistentialisti: maailma on kaaosmainen sekasotku, mutta yksittäisen ihmisen ainutlaatuista identiteettiä on kunnioitettava.
* * *
Lassi ja Leevi on hauska sarjakuva, joka naurattaa ihan oikeasti.
Nauru kumpuaa siitä, että kyseessä ei ole yhdentekevä, jonkin helpon vitsin sisältävä sanomalehtistrippi, vaan monimutkainen ja monitasoinen tarina, joka purkaa kertyneen pelon tai jännityksen viimeisessä ruudussa. Nykyään on vitsisarjoja, joissa joku vain sanoo jotain todella häijyä, rivoa tai tabuja rikkovaa. Hugleikur Dagssonin Saako tästä edes puhua on sellaisesta hyvä esimerkki. Sen yhdentekevät ilkeydet eivät naurata, koska niissä ei ole mitään, mikä antaisi tuolle sanomiselle syvyyden tai kaksoismerkityksen.
Lassin ja Leevin nauru vapauttaa. Siinä on myös aitoa sydämellisyyttä, iloa ja toveruutta. Parhaimmillaan se antaa aivan uuden käsityksen siitä, mikä on todellisuutta tai millaisena sen voi nähdä.
Keskustele Kvaakissa Lassista ja Leevistä.
Kuvat Copyright © by Bill Watterson