 |
Sanoisitko kuskille päivää -albumin tarinat ovat lähtöisin linja-auton kuljettajien jokapäiväisestä työelämästä. Teoksessa nousevat esiin töykeät, niskaan hengittävät asiakkaat, epäinhimilliset työajat ja ura ilman etenemismahdollisuuksia. Aiheita riittää loputtomiin.
Hanna Arvela ja Samuli Sarén asettavat ironian keinoin asioita naurunalaiseksi ja omasta mielestään oikeaan tärkeysjärjestykseen. Sarjakuvassa on nostettu esiin arjen pieniä ja lähes näkymättömiä yksityiskohtia, jotka yleensä omaksutaan normaaliksi ja niellään pureskelematta. Sanoisitko kuskille päivää pyrkii tuomaan nämä tilanteet silmien eteen tavoilla, joilla ne on vaikea sivuuttaa. Sarjakuva voi tarvittaessa olla voimakeino jota ei ole syytä sotkea kevyeen viihteeseen sen enempää kuin aivopesuunkaan.
Sanoisitko kuskille päivää?
Käsikirjoitus Hanna Arvela ja Samuli Sarén
Piirros Hanna Arvela
Julkaisija Zum Teufel
Painopaikka InPrint, Riga, 2010
Kovakantinen, 1-värinen, 80 sivua, 152 X 195 mm
ISBN 978-952-5754-18-6
Hinta 15 euroa
Hanna Arvela (s. 1980) on parin omakustanteen jälkeen saanut julki kovakantisen teoksen. Kirjoitusapuna on tällä kertaa Hannan aviomies, linja-autonkuljettaja Samuli Sarén. En ole noita omakustanteita päässyt lukemaan, mutta Nettinartun Karhupuisto-sarjakuva on toimiva, ja välillä raadollisen hauska. Uusin albumi on vain raadollinen.
Sanoisitko kuskille päivää -albumissa seurataan aivan tavallisen bussikuskin työtä. Työ on surkeaa ja asiakkaat käyvät hermoille. Välillä kuski pyrkii hyvään asiakaspalveluun, mutta asiakkaat eivät osaa sitä arvostaa. Teos koostuu lyhyistä neljän sivun kokonaisuuksista, eikä niiden järjestyksellä tunnu olevan väliä, eikä aina sivuista luvun sisälläkään. Tarinat on jaettu omin lokeroihinsa aiheittain, ja lokeroiden välillä oleviin otsikkovalokuviin bussin yksityiskohdista menee koko aukeama, ja varsinaista sarjakuvaa on vain 44 sivua 80:stä.
 |
|
Itse kirjassa puhutaan suomea
|
Sankarimme, nimetön bussikuski muistuttaa häiritsevän paljon ulkonäöltään Hannu Pyykkösen Jurpoa. Kuvakerronnasta tulee mieleen Matti Hagelbergin Kova Länsi. Kuskin lausumasta runosta huomaa että Jupun Baarien nainen on luettu. Mutta loput kirjasta ovatkin sitten ihan omaperäistä, toimivaakin kotimaista perussarjakuvaa. Naivistista, lapsenomaista ehkä. Tietty omakustannetyyli leijuu ilmassa kovista kansista huolimatta.
Tämä on luettu nopeasti, ja pienikokoinen kirja sopii otettavaksi mukaan vaikka lyhyillekin bussimatkoille. Ruuduissakaan ei ole niin paljoa tapahtumia, että vaatisi kummempaa keskittymistä, dialogikin on simppeliä. Kirjan voi sitten matkan lopuksi vaikka lahjoittaa kuskille kiitokseksi kyydistä. Lopussa on pieniä askartelutehtäviä lapsille tai lapsenmielisille.
Vaikka onhan tässä sarjakuvallisia oivalluksiakin. Ruutujen sommittelu on ensisilmäyksellä ruiskaistua, mutta tarkemmin katsottuna harkittua. Sivut ovat vain näennäisen kömpelöitä.
Arjen kuvauskin voi olla hauskaa, ja pitäisikin olla. Onhan Karhupuiston huumorikin kyynistä ja kuivaa, mutta silti hauskaa. Tämä tuntuu vievän kyynisyyden toiseen potenssiin. Ei juuri naurata, vaikka ainesta olisi ollut varsinaiseen huumoriinkin. Antaahan tämä toki ajattelemisenaihetta arjen aherruksesta, joka jää usein arvostamatta.
Kokonaisuutta voisi luonnehtia pettymykseksi, ei tämä ole missään nimessä parasta mihin Hanna pystyy. Toisaalta, jos ei tunne Hanna Arvelan aikaisempaa tuotantoa ollenkaan, tämä saattaa olla miellyttävä tuttavuus. Suositellaan erityisesti bussikuskeille.