 |
Aku Ankka -lehden merkkivuoden kunniaksi julkaistava Yhtä juhlaa tekee aikamatkan lehden kuudelle eri vuosikymmenelle, 1950-luvulta aina tälle vuosituhannelle saakka.
Mukana on niin ikimuistoisia klassikoita kuin unohdettuja helmiä, ja tarinoista vastaavat luonnollisesti lehden rakastetuimmat taiteilijat, kuten Carl Barks, Don Rosa, Vicar ja Daniel Branca.
Yhtä juhlaa on nimensä mukaan ankkasarjakuvan juhlaa. Lisäksi kirjassa on kuvituksena nostalgisia kansia, ja tarinoiden mausteena on hauskoja listoja hullunkurisista nimiväännöksistä ja kaiken maailman kummallisista yksityiskohdista Aku Ankan historian varrelta, kuten 1950-luvun vinkeimmät kelmit, 1990-luvun yllättävimmät Akun ammatit tai 2000-luvun katu-uskottavimmat sankarit.
Aku Ankka Yhtä juhlaa
Toimitus: Jenni Hurme, Anna Kastari ja Riku Perälä
Ulkoasu. Raimo Hyvönen
Suomennokset: Aku Ankan toimitus
Kiitokset: Jukka Lindfors
Kustantaja: Sanoma Magazines Finland Oy
Painopaikka: Mohn media Mohndruck GmbH, Saksa 2011
Väri, kk, sid., A4, 176 sivua
Hinta 29,00
ISBN 978-951-32-3075-3
© DISNEY
 |
Aku Ankka -lehden 60-vuotisjuhla jatkuu seuraavaksi Yhtä juhlaa -koosteella. Kyseessä on valikoima sarjakuvia tasaisesti kuudelta eri vuosikymmeneltä. Kaikki sarjat on julkaistu aikaisemmin Aku Ankka -lehdessä, vanhimmista monet kahteenkin kertaan ja pakolliset Barksit tietysti muissakin kirjoissa.
Mukaan on pyritty saamaan kullekin ajanjaksolle tyypillisiä sarjoja, parhaasta päästä kuitenkin, joten pohjanoteerauksia ei nähdä, vaikka jotkut vuosikerrat muistetaankin sellaisista. Myös nykyään vähemmälle jääneitä hahmoja on muistettu ottaa mukaan.
Sarjat on väritetty uudelleen nykyajan vaatimuksia vastaaviksi, mutta puhekuplien tekstit ovat juuri sellaisia, miten ne julkaistiin ensimmäisen kerran. Myös fontit, joita tässä on kätevä verrata eri ajoilta.
Aku Ankka -lehden uskolliset keräilijät eivät tästä juuri kostu, mutta valtaosaa sarjoista ei ole julkaistu uusintoina Sanoman monissa kovakantisissa Disney-kirjoissa.
Joka vuosikymmenen nimiösivulle on kerätty vanhojen kansien esittelyn oheen täytepaloiksi strippisarjakuva, kaksi Al Taliaferron Akua ja kaksi Floyd Gottfredsonin Mikkiä, ja pari joutavaa uudempaa.
1950-luku
Pidemmistä sarjoista koko teoksen avaa Carl Barksin klassikko Ruukullinen kultaa, nostalginen herkkupala joka poikkeaa Barksin vakiintuneemmasta kaavasta. Hannu Hanhi on aivan eri roolissa kuin tavallisesti ja jää normaalia vaisummaksi, mutta pelkästään Akun ja poikien kilpailu olisi jättänyt sarjan vähän tyngäksi. Tosin ennen sarjan päättämistä Roope pohtii vakavasti omaisuutensa testamenttaamista Hannulle, mikä on Roopenkin mukaan tietenkin mieletöntä.
Pikku Hukka oli ennen Pikku Paha Hukka, mutta tämän isä, Iso Paha Susi, eli
 |
tuttavallisemmin Sepehän tässä pääroolin vetää. Pikku Hukka jää statistiksi kun ilkeä Immu-serkku esittää tätä Kelmien kerhon puheenjohtajalle Mikko Repolaiselle. Kolmesta pienestä porsaastakin nähdään vain kaksi, viimeisessä ruudussa. Tarinan piirsi Jack Bradbury, kuten myös Tikun ja Takun kreisin piirroselokuvamaisen tarinan, jossa Aku on puulääkäri, eli hoitaa puita potilainaan. Mainio esimerkki lapsille suunnatusta tarinasta, jossa Akun aivan päätön käytös irrottaa aikuiselta lukijalta röhönaurut.
1960-luku
Jatkosarjat alkoivat Aku Ankassa jo 50-luvun puolella, mutta 60-luvulla ne alkoivat
 |
olla viikottaiseksi julkaisuksi muuttuneen Aku Ankan vakiotavaraa. Mikki Hiiren ja Hessun jännittäviä kolmiosaisia jatkokertomuksia julkaisi Yhdysvalloissa Walt Disney’s Comics & Stories, vaikka ilmestyikin vain kerran kuukaudessa. Suomessa ei tarvinnut elää yhtä kauan jännityksessä. Varsin edustava Vaarallinen lento on tähän kirjaan valittu jatkis. Itsekin muistan tämän jo tuoreeltaan hurjista syöksyistä simppelin näköisellä pienkoneella, jota yritin piirtää itsekin.
 |
Taavi Ankka ja Pepi olivat 60-luvun vakiohahmoja, ja nykyaikana jääneet vähiin. Molemmat ovat mainioissa näytteissään vakiopiirtäjiensä Tony Stroblin ja Al Hubbardin käsittelyssä. Barksin yksisivuinen Aku päättää vuosikymmenen esittelyn.
1970-luku
Aku Ankassa yleistyivät 70-luvulla Disneyn studion kansainvälisille markkinoille suunnatut sarjat, joita ei julkaistu Yhdysvalloissa ollenkaan. Kun maailmalla Disney-sarjojen suosio vain kasvoi, kotimaassaan niiden aika alkoi olla ohi. Lehtiä ilmestyi USA:ssa edelleenkin, mutta materiaali ei riittänyt Eurooppaan, kun jenkkilehdet julkaisivat mieluummin uusintoja vanhoista klassikoista. Vuosikymmenen vakiotyypin Touho-serkun uusi ammatti on aiheena Tony Stroblin piirtämässä sarjassa. Käännös sanoo Touhoa poliisiksi ja konstaapeliksi, vaikka pysäköinninvalvojahan tuo on. Muistaakseni Hessukin on joskus kokenut saman kohtalon.
Toinen Disney-sarjojen uusi laji oli tanskalaisen kustantajan Gutenbergshusin itse tuottamat sarjat. Tyypillisesti näissä kirjoittaja oli Tanskasta ja piirtäjä Espanjasta tai Etelä-Amerikasta. Niin on myös Moby Ankan seikkailussa, jossa tavataan vanhat tutut, kapteeni Moby sekä matruusit Toope ynnä Alpo ja tietenkin Marius-delfiini. Mikki Hiiren konnina tunnetuksi tulleet Sikari-Sakari ja Viiksi-Vallu pyrkivät naisiksi naamioituneina Mobyn risteilyalukseksi muuttuneelle valaanpyyntialukselle. Antoni Gil-Baon kynänjälkeä nähtiin usein Ankassa tuohon aikaan. Ja sarjassa mainittu “naisten vuosi” oli todellakin sarjan suomeksi tulon vuonna 1975, ja sen jälkeen on virallisesti vietetty vuosittain kansainvälistä naisten päivää.
Suomeksi oli vielä 70-luvulla paljon Disney-sarjakuvien kulta-aikojen sarjakuvia julkaisematta. Paul Murryn piirtämä yksisivuinen Hessu on vain täytettä, mutta Pelle Pelottoman erikoisempi tarina kullanetsinnästä on jotain muuta. Useinhan Pelle-tarinoissa Pikku Apulainen touhuaa taustalla omiaan ja Pelle keksintöineen vie tarinaa eteenpäin. Niin vie tässäkin, mutta tällä kertaa Barks on piirtänyt Apulaisen etualalle, Pelle on siellä jossakin kauempana lukijasta.
1980-luku
Jos 80-luvulta pitää valita kolme Aku Ankassa kykyjään näyttänyttä piirtäjää, niin
 |
ne ovat Vicar, Branca ja Millet. Vai ehkä sittenkin Tello? Kaavamaisia Mikki-dekkareita suoltanut Tello-studio loistaa poissaolollaan Yhtä juhlaa -kirjasta, mistä luultavasti moni on vain tyytyväinen. Mutta eipä ole 80-luvun Mikkiä sitten mukana.
Vicar, Daniel Branca ja José Maria Millet Lopez ovat sen sijaan mukana. Vicarin talvinen tarina ei ole kovin kummoinen, eivätkä Akun mielestä henkeäsalpaavat näkymät säväytä. Koira tarinassa muistuttaa Pulivaria, mutta on eri hurtta. Brancan sarja onkin monta astetta parempi, vaikka juonen runko onkin lainattu Barksilta. Tai ehkä juuri siksi. Bob Bartholomew on kirjoittaja, kuten myös Milletin piirtämällä Karhukoplan omalla tarinalla. Gutenbergshusin tuottamat koplatarinat ovat olleet mieleeni aina, eikä tämä ole mikään poikkeus. Tosin eipä niistä mikään oikein muiden ylikään ole noussut. Tanskalaisperäiset Karhukoplat tuovat mieleen konnadekkareiden humoristisen antisankarin Dortmunderin joukkioineen: Donald E. Westlake on nimi joka kannattaa hakea kirjaston dekkarihyllystä. Karhukopla ansaitsisi oman kirjansakin, ihan ilman Roope Ankkaakin. Amerikassa Karhukoplalla oli oma lehtensäkin, mutta tarinat olivat aika erityyppisiä. 70-luvulla niitä nähtiin suomeksikin, mutta ei tässä kirjassa.
1990-luku
Vicar ja Millet jatkavat 90-luvullakin. Tosin jälkimmäisen Matami Mimmin
 |
yksisivuinen on turha ja epähauska. Sitä taas ei ole Unn Printz-Påhlsonin ensinmainitulle kirjoittama vauhdikas ja jännittäväkin Kylmäveriset vaihtolämpöiset, jossa krokotiiliksi naamiaisia varten pukeutunut Aku törmää ihan samoin pukeutuneeseen pankkiryöstäjään ja löytää pian itsensä gangstereiden piilopaikasta, ja kohta nähdään enemmänkin krokotiileja.
90-luvun SE nimi oli kuitenkin Don Rosa ja hieman Rosan varjoon jäänyt William van Horn. Joilta on molemmilta mukana myös vauhtia ja toimintaa. 90-luvulla lisättiin lehteen selvästi actionia muutenkin. Tosin taskukirjoihin verrattuna hillitymmin. Rosa ja van Horn ovat olleet vanhempienkin lukijoiden mieleen, vaikka varsinkin Rosaa aluksi vierastettiinkin. Rosat on kaikki julkaistu omissa kovakantisissaan, mutta van Hornilta on tullut vasta yksi kirjallinen eikä tässä
 |
uusittava ole siinä mukana.
2000-luku
Daniel Brancakin oli tuottelias läpi 90-luvun, mutta kirjan toinen Branca-sarja edustaa tätä vuosituhatta. Tyylin muuttumista on mielenkiintoista verrata. Parempaan suuntaan se ei muuttunut, kun vaikka vauhtia on taas kun Teppo Tulpun kanssa ollaan taas tukkanuottasilla.
Näkyvästi 2000-luvulla ovat Akussa olleet esillä Heymansin veljekset ja Kari Korhonen. Veljeksistä mukaan on päässyt Mau Heymans. Ihan hyviä tarinoita, mutta nostalgia-arvoa ei ole vielä kertynyt. Ja sopii epäillä, tuleeko sellaista koskaan kammotus José Ramón Bernadolle, jolta on onneksi mukana vain kaksisivuinen tarina, jonka pääosassa nähdään jo 50-luvulla esiintynyt Pikku Hiawatha ja isänsä Suuri Päällikkö.
Kirjaan olisi tietysti voinut laittaa paljon muutakin, mutta näin ohueen kirjaan oli
 |
saatu mahtumaan yllättävän paljon kunkin ajan unohtuneita helmiä, sekä sarjoja että hahmoja. Ihan suositeltava teos Disneyn perustavaraa joka soveltuu varsinkin nuorimmille lukijoille näytteeksi millaista Ankkaa vanhemmat ja isovanhemmat ovat saaneet lukea.
Yllättäen kirjassa ei olekaan esipuhetta, kuten on totuttu. Toinen vakava puute on sarjoista naisten jääminen vähemmälle. Iines kiukuttelee yhdessä sarjassa ja Matami Mimmi vilahtaa. Mutta missä ovat Mummo, Minni, Heluna ja Milla Magia? Olivathan konnat sentään hepenissä 70-luvulla. Muuten kirja on kiva sillisalaatti jossa on vähän kaikkea joka makuun.
Vuosikymmenten sarjojen väliin toimitus on koonnut hauskoja listoja mm. Akun ammateista, Sudenpentujen arvonimistä ja julkkisten nimiväännöksistä.
Keskustele Disney-kirjoista Kvaakin foorumilla
Lisää näytteitä Yhtä juhlaa -kirjasta.
Sisällysluettelo