Aiheen pakinaani otin, mistäs muualta kuin Kvaakin keskustelusta. Siellä on jo vuosia sitten avattu keskustelu otsikon nimellä. Ja keskusteltu paljon. Syy ei ole pelkästään siinä: kyseessä on samalla henkilö, jonka töiden ansiosta kirjoitan tätä juttua ja juon kahvia. Kahvia joisin muutenkin. Texistä en kirjoittaisi ilman Ticciä ja hänen panostaan Texiin. Taiteilija jatkaa, vaikka ensimmäisestä hänen piirtämästä Tex Willeristä on kerennyt vierähtää jo yli 40 vuotta. Mies, joka on Tex Willerin Raimo Helminen.
 |
|
Aavikon kuvausta Ticcilta.
|
Giovanni Ticcin piirroksessa on tapahtunut suuria muutoksia aikojen saatossa: 1964 alkukielellä ilmestyneessä miehen kuvittamassa tarinassa, Yellow Creekin verilöylyssä on jälki rauhallista, tasaisen kokeilevaa. Moni kuva on tyyliltään lähellä Galepia (Texin ensimmäistä ja pitkäaikaisinta piirtäjää), mutta realismi joka nyttemmin on väistynyt taiteen tieltä, on erona Galepiin. Tämä ja Ticcin koko 70- luku ja siitä myöhemmätkin olivat kuuluisia siitä mahtavasta taustakuvituksesta. Maisemasta.
Kuinka kaunista. Luonto. Oliko se silloin jotenkin pinnalla enemmän kuin tässä tämän päivän urbaanissa ympäristössä? Miksi Ticci silloin käytti aikaa paljon ympäristön tekoon? Kyse ei voine olla ajan puutteesta siinä mielessä, että 70-luvulla Ticciltä tuli tarinoita varsin usein, monta vuodessa. Kun nykyään tulee mieheltä tarina harvakseltaan, silloin tällöin. Ja taustat ovat hävinneet. Ilmastonmuutos ei niitä ole vielä tuhonnut, vaikka sekin on pinnalla oleva asia. Joskus, jos Al Goren ajatukset pitävä kutinsa (kuten uskon), maapallomme tulee olemaan tuollainen, kuiva ja karu. Suorastaan maisemaa vailla. Ei ole puita. On sitä sotkua, pientä jälkeä, mitä Ticcin tämän päivän taustoissa on. Mutta ei vielä. Missä taustat siis ovat nykyään, Giovanni?
 |
Odotukset tuoreimpaan tarinaan, Puhvelisotilaisiin eivät siis olleet kovin korkealla, vaikka Ticcin kuvaama Texin ironinen ilme oli kerran kauniina päivänä, vuosia sitten se, joka sai allekirjoittaneen jäämään koukkuun Texiin. Enää ei luottanut siihen, että muuttunut Ticci kykenisi lämmittämään samalla tavalla kuin se kykeni lämmittämään Kenraali Custerin legendan kohdalla. Ja Susipojan.
Mikä siinä Ticcissä sitten viehättää? Kysyin mesessä ystävältäni, toiselta Tex- harrastajalta, viimeiseen asti Civitelli– fanilta, mitä hänelle tulee mieleen Hän sanoi, että viivasilmät.
Mitkä viivasilmät?
 |
|
Onnistuu se väreissäkin!
|
Mitkä ihmeen viivasilmät? Rupesin tarkistamaan. Ei, Fusco tekee viivasilmiä. Ticci piirtää Tex Willeriä. Ehkä ne silmät ovat ohuehkot, se tuo ironiaa mukaan kuvitukseen, pojat. Se on tyylikeino. Ne ovat Texin silmät. Eivät mitkään viivat!
Sitten Puhvelisotilaat tuli. Samantien se haettiin. Ja se sitten kolahtikin. Ja kovaa. Ticci oli tasollaan. Yöunet oli pelastettu. Taso ei tietenkään sillä 70-luvun tasolla, mutta kuitenkin lähellä sitä Susipoikaa (taisi olla vuodelta 1989). Sitä, josta nähtiin untakin silloin poikasena. Allekirjoittanut sai kipinän. Palautui luottamus uuteen tai siis vanhaan Tex-aikaan. Uusiin tarinoihin. Hyviin tarinoihin. Päätin tilata Tex Willerin muutaman vuoden tauon jälkeen. Protestia ei tarvittu. Tex on tullut takaisin.
Minusta on huikeaa, että se loistava Texin piirtäjä, jonka jälki aikoinaan sai jopa minut ottamaan kynän käteeni ja koettamaan matkia Texiä (yksi tarina, nimeltään Tiger Jackin nuoruus on edelleen pöytälaatikossa.). Se miehen Tex, joka sai minut pyytämään joululahjaksi stetsonin ja asekotelon, keltaisen paidan ja mustan huivin. Se Giovanni Ticci, joka sai minut kiertämään kirpputoria kymmenkesäisenä tehden tarjouksia buutseista, pystyy vielä palaamaan omalle tasolleen neljänkymmenen vuoden päästä siitä ensimmäisestä piirtämästään Texistä.
Samalla minusta on surullista, että kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ticci ei ole enää nuori mies. Luonnon lakien mukaan jos mennään, me emme saa kauaa nähdä enää tuota kaunista ja herkkää tulkintaa Texistä. Tuota ironista ilmettä. Niitä silmiä. Sitä luonnon sanoinkuvaamattoman kaunista kuvausta. Sitä tunnelmaa, sitä nostalgiaa.
Sukupolvenvaihdos on väistämätön ja yhtä totta kuin se on Suomen Leijonissa. Se on edessä. Kohta emme enää näe tutkaparia Teemu – Saku. Kohta, tai joskus, loppuvat Ticcin piirtämät tarinat. Vancouverissa finaalipeliä dominoivat Ruudun veljekset. Parin vuoden päästä Tex- eliitistä vastaavat Cestaron veljekset. Eikä näin laajana sukupolvenvaihdosta ole nähtykään kuin se tullaan näkemään muutaman vuoden sisään. Surullista. Mutta silti mahdollisuuksia antavaa. Ehkä.
Ticci on elänyt ja piirtänyt vuosikymmenten läpi. Monien tarinanikkareiden töitä. Bonellista Nizziin. Nolittasta Boselliin. Se, että joskus ei olisikaan odotettavissa Ticcin piirtämää tarinaa olisi sama kuin se, että Suomi pelaisi MM- lopputurnauksessa fudista. Siis fiilikseltään. Mahdoton. Mutta edessä oleva realiteetti. Kuten on lopputurnauspaikkakin. Lopulta.
 |
|
Talviaiheista Ticcia.
|
Kenestä on tulevaisuuden Ticciksi? Ei kenestäkään. Tyyliltään. Ehkä joku onnistuu siinä, että pystyy yhtä lailla koukuttamaan tulevaisuuden kauniina kesäpäivänä jonkun pienen pojan Tex Willerin lumoihin samalla tavalla kuin vuosia sitten minut.
Täytyy kuitenkin toivoa, että kun joskus Ticcille koittaa se päivä, että viiva tärisee liikaa, niin hän ymmärtäisi jäädä suosiolla hyvin ansaitulle eläkkeelle. Heittää kynänsä niinkuin se sinipaitainen suomalaisurheilija Pekingissä toisen kepin, 90 metrin kalkkiviivan paremmalle puolelle. Tai kuten Elmo, sadan metrin paremmalle puolelle. Ettei kävisi kuten Guglielmo Letterille tai Jan Zeleznylle, jotka eivät ymmärtäneet lopettaa huipulla, kuten Samppa Lajunen.
Pysytään kuitenkin vielä tässä päivässä. Puhvelisotilaat- tarinaan kuuluvia Texejä on jäljellä vielä yksi kokonainen ja toisestakin suurin osa. Vielä tarina voidaan sössiä. Vielä Ticcin viiva voi horjua. Saa nähdä, miten käy. Toiveet ovat korkealla. Näytä, Giovanni! Tee se!
Keskustelua Tex Willeristä.
Ticci jaksaa- keskustelu.
———————————————————————————
Wade Koivurinne pakinoi mieleensä tulevista asioista, jotka jollain tapaa sivuavat sarjakuvia. Kolumnia, tai pakinaa – kutsuttiin sitä miksi tahansa, on odotettavissa aina silloin, kun Koivurinne miettii jotain asiaa, jonka haluaa jakaa. Ensimmäinen osa on puhdasta nostalgisointia.