 |
Tuuli Hypénin kettutyttö Nanna suoritti ensiesiintymisensä sanomalehtisarjakuvaankeskittyneessä Sarjis 2009 –kilpailussa. Kilpailu toi neljännen sijan, mikä tuntuu näin jälkikäteen ja -viisastellen turhan vaatimattomalta sijoitukselta. Turkulaisen sarjakuvataiteilijan luomus ehti esiintyä myös Ilta-Sanomien kuukauden kotimaisena, jonka jälkeen olikin aika julkaista ensimmäinen albumi Nanna (Arktinen Banaani, 2010). Nopeaa tahtia on siis edetty, eikä oikeastaan ihmekään, sillä sarjakuva on lyhyesti ja ytimekkäästi kiteytettynä erinomainen.
Nanna kertoo yhteiskuntakelpoisuuden saavuttaneesta kettutytöstä (siis kirjaimellisesti – kyseessä on nimittäin nuoren naisen ja repolaisen välimuoto korvineen ja häntineen päivineen), joka suorittaa yhteiskuntakelpoisuuskurssin ja muuttaa pystymetsästä keskelle suomalaista opiskelijakaupunkia. Nanna yrittää ottaa selkoa uudesta elinympäristöstään ja siellä elävien ihmisten tavoista. Se osoittautuu oletettua työläämmäksi operaatioksi, mutta onneksi tiukemmissa tilanteissa taustatukea antaa graduaan viimeistelevä kämppäkaveri Ritu.
Nannan ja Ritun välinen ystävyys on yksi albumin kantavista teemoista, eikä tarkkasilmäisempi lukija voi olla ajattelematta, saattaisiko hahmojen välillä olla enemmänkin jännitettä. Hypén jättää asian leijumaan ilmaan, mutta tämä alleviivaamaton elementti tuo sarjakuvaan joka tapauksessa oman raikkaan lisänsä.
Sivuhahmoista keskeisimpiä ja samalla myös mieleenpainuvimpia ovat Ritun mummo, jonka kiltin ulkokuoren alle kätkeytyy melkoinen menopakkaus sekä metroseksuaali kaupunkilaiskissa Misse. Myös muita persoonallisia city-eläimiä esitellään, eikä unohtaa sovi muutamaa oivaltavaa viittausta parin kotimaisen suosikkisarjakuvan suuntaan.
Sanomalehtisarjakuvana Nanna rinnastuu Petri Hiltusen erinomaiseen mutta turhan vähälle huomiolle jääneeseen Väinämöisen paluuseen. Kummassakin huumorin keskeisenä lähteenä toimii ulkopuolelta tuleva ja nykymenosta hieman pihalla oleva päähenkilö, jolle arjen tavat ja meille muille itsestään selvät rutiinit ovat alituinen ihmetyksen aihe. Lisäksi Nannan konsoli- ja roolipelaamiseen kytkeytyvät stripit tuovat mieleen amerikkalaisen John Kovalicin Dork Towerin.
Sarjakuva-albumia ensimmäistä kertaa silmäillessä huomio kiinnittyy nopeasti ilmeikkääseen kuvitukseen, jonka luulisi miellyttävän ainakin luonnosmaiseen viivaan kyllästyneiden lukijoiden silmää. Kovinkaan usein ei kotimaisessa sarjakuvassa näe yhtä huoliteltua ja taitavaa piirrosjälkeä! Hypénin tyylissä on moni ollut näkevinään vaikutteita japanilaisesta sarjakuvasta, mutta piirtäjän itsensä mukaan oppia ei kuitenkaan ole tietoisesti haettu Kaukoidästä, eikä hän muutenkaan tunnustaudu suureksi mangafaniksi. Vaikuttajakseen hän lukee ennemmin Wendy Pinin, joka on tullut parhaiten tutuksi suositun Elfquest-sarjakuvan kuvittajana.
Nannalle voi vilpittömästi toivottaa menestystä ja pitkää ikää, mieluusti vaikka jonkun suurehkon sanomalehden sivuilla. Vaikka ihan jokainen vitsi ei olisi sieltä tuoreimmasta päästä, jaksavat reippaan kettutytön seikkailut hymyilyttää vielä pitemmän aikaa sen jälkeen kun albumin on käsistään laskenut.