Ketunhäntä kainalossa

Turkulaisen Tuuli Hypénin ensimmäinen Nanna-albumi (Arktinen Banaani, 2010) onnistui ilmeikkyydellään ja raikkaudellaan herättämään innostusta niin tämän arvostelun kirjoittajassa kuin monessa muussakin kotimaisen sarjakuvan ystävässä. Esikoisalbumin ilmestymisen sarjakuva on laajentanut lukijakuntaansa ilmestymällä muun muassa kotikentällään Turun Sanomissa sekä Helsingin Sanomien sunnuntaisarjana.

Nanna 2 (Arktinen Banaani, 2011) keskittyy edelleen reippaan citykettutyttö Nannan ja hänen kämppäkaverinsa Ritun edesottamuksiin nimettömäksi jäävän kaupungin opiskelijalähiössä. Nanna ja Ritu ovat – monien muiden koomisten parivaljakoiden tapaan – toistensa vastapareja, mistä sarjakuva saakin runsaasti käyttövoimaa. Nannan vankkumaton optimismi ja hieman naiivi elämänmyönteisyys sekä Ritun kyynisempi ja negatiivissävytteisempi maailmankuva joutuvat useamman kuin kerran hankauksiin keskenään, mistä syntyy runsaasti humoristista kitkaa.

Sarjakuvan vanhoista ja tutuista henkilöhahmoista mukana ovat myös kaikkia perinteisiä stereotypioita rikkova mummo sekä nurkissa pyörivä ja itseään täydellisenä pitävä Misse-kolli, jonka kiiltävän tyylikästä ja metroseksuaalista teflon-pintaa onnistuu kuitenkin naarmuttamaan viehko Lady LaMiau. Ei tarvitse olla epäselvännäkijä huomatakseen, että ilmassa on rakkautta.

Lukija tutustutetaan myös joukkoon uusia city-eläimiä, kuten grönlantilaiseen vaihto-oppilasnaaliin Nilakiin, Nannan pikkuveljeen Veikkaan, ”kätköjään” hysteerisesti etsivään oravaan ja kolaroiviin hirviin. Erityisen oivaltavia hahmoja ovat moninaiset lintuhahmot kuten varastelevat lokit, stereotyyppisten teinien tapaan käyttäytyvät varpuset, kansalaisvelvollisuudestaan huolehtiva vihervarpunen ja Bob Marleyta kuunteleva rastas. Vaan millainen tapaus mahtaakaan olla pähkinänakkeli?

Nannalle on vaikea löytää mitään yksittäistä kohderyhmää, vaan se vedonnee hyvinkin monenlaisiin ja monenikäisiin lukijoihin, ja vaikka opiskelijaelämä näyttelee siinä isohkoa roolia, ei kokonaisuus ole pelkkää tuskailua gradun tekemisen vaikeudesta. Se ei julista tai ota näyttävästi kantaa, mutta nostaa kuitenkin esille turkistarhauksen, pikavippien, Big Brotherin ja muiden vastaavien vastenmielisyyksien kaltaisia teemoja.

Tuuli Hypén on tunnustautunut fantasia- ja roolipelien ystäväksi, mikä näkyy myös albumin sivuilta. Ensimmäisestä albumista tutut, enemmän tai vähemmän epäonniset roolipelikampanjat eivät ota nytkään tuulta alleen, mutta esimerkiksi perinteiseen shakkipeliin voidaan saada huomattavasti lisää potkua kun Lady Nanna ottaa käyttöönsä ihmeelliset taikavoimansa…

Sanomalehtisarjakuva on tyylilajina sieltä haastavimmasta päästä, eivätkä lupaavimpienkaan sarjakuvantekijöiden paukut ole välttämättä riittäneet työstämään tarpeeksi laadukasta materiaalia useamman albumin tekemiseen. Nyt moisesta ei kuitenkaan tarvitse murehtia. Nannasta riittää kettumaista hupia koko albumin mitaksi, ja vaikka jokainen perinteiseen kolmen ruudun formaattiin luottava strippi ei aivan täysosuma olisikaan, niin tilanteen pelastaa viimeistään ilmeikäs kuvitus. Hypéniä voineekin huoletta pitää yhtenä tämän hetken lahjakkaimmista kotimaisista sarjakuvapiirtäjistä.

Sarjakuvan väritys saattaa sen sijaan jakaa hieman mielipiteitä, sillä ensimmäisen albumin tapaan jokaista ruutua ei nytkään ole väritetty kokonaan. Tyylikeino jättää paikoitellen hieman levottoman vaikutelman. Arktisen Banaanin julkaisu on muuten perusvarmaa laatutyötä, olkoonkin että yksi stripeistä on päässyt livahtamaan albumiin kahteen otteeseen.

Lopputulos on siis kaiken kaikkiaan onnistunut, ja mikäli lukija piti ensimmäisestä Nanna-albumista, saa hän varmasti rahoilleen vastinetta myös ostaessaan kakkososan. Turun Finnconissa pidetyssä haastattelutuokiossa kuultujen kommenttien perusteella myös jatkoa on luvassa muodossa jos toisessakin, ja huimimpien visioiden mukaan Nanna saattaa laajentaa reviiriään myös ulkomaille – ja kyllä pirtsakassa kettutytössä riittäisi aineksia siihenkin!

Næin øn hyvä, kuten Nilak-naali toteaisi.

* * * * *

Tuuli Hypen: Nanna 2
Arktinen Banaani, 2011
ISBN 978-952-270-013-1
64 s., kovakantinen

Nannasta voit keskustella Kvaakissa täällä.

Kettumaisen hyvä sarjakuva

Tuuli Hypénin kettutyttö Nanna suoritti ensiesiintymisensä sanomalehtisarjakuvaankeskittyneessä Sarjis 2009 –kilpailussa. Kilpailu toi neljännen sijan, mikä tuntuu näin jälkikäteen ja -viisastellen turhan vaatimattomalta sijoitukselta. Turkulaisen sarjakuvataiteilijan luomus ehti esiintyä myös Ilta-Sanomien kuukauden kotimaisena, jonka jälkeen olikin aika julkaista ensimmäinen albumi Nanna (Arktinen Banaani, 2010). Nopeaa tahtia on siis edetty, eikä oikeastaan ihmekään, sillä sarjakuva on lyhyesti ja ytimekkäästi kiteytettynä erinomainen.

Nanna kertoo yhteiskuntakelpoisuuden saavuttaneesta kettutytöstä (siis kirjaimellisesti – kyseessä on nimittäin nuoren naisen ja repolaisen välimuoto korvineen ja häntineen päivineen), joka suorittaa yhteiskuntakelpoisuuskurssin ja muuttaa pystymetsästä keskelle suomalaista opiskelijakaupunkia. Nanna yrittää ottaa selkoa uudesta elinympäristöstään ja siellä elävien ihmisten tavoista. Se osoittautuu oletettua työläämmäksi operaatioksi, mutta onneksi tiukemmissa tilanteissa taustatukea antaa graduaan viimeistelevä kämppäkaveri Ritu.

Nannan ja Ritun välinen ystävyys on yksi albumin kantavista teemoista, eikä tarkkasilmäisempi lukija voi olla ajattelematta, saattaisiko hahmojen välillä olla enemmänkin jännitettä. Hypén jättää asian leijumaan ilmaan, mutta tämä alleviivaamaton elementti tuo sarjakuvaan joka tapauksessa oman raikkaan lisänsä.

Sivuhahmoista keskeisimpiä ja samalla myös mieleenpainuvimpia ovat Ritun mummo, jonka kiltin ulkokuoren alle kätkeytyy melkoinen menopakkaus sekä metroseksuaali kaupunkilaiskissa Misse. Myös muita persoonallisia city-eläimiä esitellään, eikä unohtaa sovi muutamaa oivaltavaa viittausta parin kotimaisen suosikkisarjakuvan suuntaan.

Sanomalehtisarjakuvana Nanna rinnastuu Petri Hiltusen erinomaiseen mutta turhan vähälle huomiolle jääneeseen Väinämöisen paluuseen. Kummassakin huumorin keskeisenä lähteenä toimii ulkopuolelta tuleva ja nykymenosta hieman pihalla oleva päähenkilö, jolle arjen tavat ja meille muille itsestään selvät rutiinit ovat alituinen ihmetyksen aihe. Lisäksi Nannan konsoli- ja roolipelaamiseen kytkeytyvät stripit tuovat mieleen amerikkalaisen John Kovalicin Dork Towerin.

Sarjakuva-albumia ensimmäistä kertaa silmäillessä huomio kiinnittyy nopeasti ilmeikkääseen kuvitukseen, jonka luulisi miellyttävän ainakin luonnosmaiseen viivaan kyllästyneiden lukijoiden silmää. Kovinkaan usein ei kotimaisessa sarjakuvassa näe yhtä huoliteltua ja taitavaa piirrosjälkeä! Hypénin tyylissä on moni ollut näkevinään vaikutteita japanilaisesta sarjakuvasta, mutta piirtäjän itsensä mukaan oppia ei kuitenkaan ole tietoisesti haettu Kaukoidästä, eikä hän muutenkaan tunnustaudu suureksi mangafaniksi. Vaikuttajakseen hän lukee ennemmin Wendy Pinin, joka on tullut parhaiten tutuksi suositun Elfquest-sarjakuvan kuvittajana.

Nannalle voi vilpittömästi toivottaa menestystä ja pitkää ikää, mieluusti vaikka jonkun suurehkon sanomalehden sivuilla. Vaikka ihan jokainen vitsi ei olisi sieltä tuoreimmasta päästä, jaksavat reippaan kettutytön seikkailut hymyilyttää vielä pitemmän aikaa sen jälkeen kun albumin on käsistään laskenut.

Tytön ja Varjon paluu

Anne Muhosen Ystäväni varjo oli kiistatta viime vuoden hienoimpia kotimaisia sarjakuvatuttavuuksia. Surumielisessä tarinassa seurattiin kuinka yksinäisyydestä kärsivä kaupunkilaistyttö sai lohtua ja opastusta omalta varjoltaan. Kaksikko on ensiesiintymisensä jälkeen jatkanut seikkailujaan muun muassa Rytmi-lehdessä, jossa on nähty yleissävyltään kepeämpiä mutta niin ikään onnistuneita strippejä. Suuren Kurpitsan elokuun loppupuolella julkaisema Varataivas merkitsee paluuta pitempien tarinoiden pariin.

Sarjakuvan alkumetreillä Nimetön tyttö joutuu ompelimosta palatessaan todistamaan kuinka tuntematon vanhus lyyhistyy kadulle sydänkohtauksen saaneena. Paikalle rientävien ambulanssimiesten mukaan iäkkäällä miehellä – herra Hopeaketulla – ei ole lainkaan omaisia tai ystäviä, ja niinpä sielujen välistä sukulaisuutta tunteva päähenkilömme löytää itsensä istumasta sairaalan vuoteen äärestä, eikä edes henno rikkoa uuden tuttavuutensa mielikuvaa nuoruudenrakastettunsa kohtaamisesta uudelleen. Vanhuksen tarinoiden siivittämänä tyttö matkaa vuosikymmenien päähän, niin syksyiselle rannalle kuin Keski-Euroopan kaupunkeihin parantamaan maailmaa ja pohtimaan, mikä olisi kaunein lause, jonka hän kirjoittaisi taivaalle kohoavaan leijaan.

Nimettömästä tytöstä tulee herra Hopeaketun viimeisten päivien ilo ja lohtu – varataivas. Sarjakuvan viimeisillä sivuilla lukijalle selviää myös sanan vanhakantainen kaksoismerkitys, joka samalla nivoutuu Muhosen albumisarjaan varsin onnistuneella tavalla. Varataivaan loppuratkaisu on hieman samankaltainen kuin ensimmäisessä albumissa: surumielisyyden ja melankolian keskeltä erottuu – kirjaimellisestikin – tulevaisuuteen uskoa valava ja toivoa tuova valonpilkahdus.

Sarjakuvan keskeisten henkilöiden roolit ovat muuttuneet mielenkiintoisella tavalla. Nimettömästä on kasvanut ainakin aavistuksen verran määrätietoisempi ja rohkeampi nuori nainen, joka ei tarvitse aineettoman seuralaisensa tukea ja neuvoja samassa mittakaavassa kuin aikaisemmin. Kun herra Hopeakettu astuu hänen elämäänsä, osoittaa Varjo puolestaan olevansa mustasukkainen emäntänsä uudesta tuttavuudesta eikä anna juurikaan arvoa tämän maailman parantamiseen tähtääville ajatuksille. Lehtien otsikoinnin muuttaminen ja satunnaisille vastaantulijoille hymyileminen ovat hänen mielestään nyt turhanpäiväistä haihattelua, eikä maailmasta voi poistaa pahaa vain hassuttelemalla. Muhonen antaa kuitenkin henkilöittensä välityksellä ymmärtää, että pienetkin asiat voivat olla merkityksellisiä. Joskus pelkkä läsnäolo saattaa riittää. Varjon suusta kuullaan myös oivallinen ystävyyden määritelmä.

Sanomalehtien palstoille ovat viime aikoina pesiytyneet uutiset, joissa on kerrottu kuinka vanhuksen poismeno on huomattu vasta siinä vaiheessa kun kerrostaloasunnon postiluukun alle kertynyt paperinen vuori on herättänyt kanssaihmisten huomion. Varataivas käsittelee siis tässä suhteessa valitettavan ajankohtaista ongelmaa, mutta sen yhteiskunnallinen teema laajenee kuitenkin universaalimmaksi kertomukseksi ystävyydestä ja rakkaudesta. Muhosen kaunis piirrosjälki ja albumin herkkä värimaailma tukevat näitä kahta pääteemaa oivallisesti.

Nimettömän tytön ja varjon aikaisemmista seikkailuista viehättyneet lukijat eivät tule pettymään Varataivaaseen, vaikkei se olisikaan aivan yhtä eheä kokonaisuus kuin edeltäjänsä. Myös Mari Ahokoivun Löydä minut tästä kaupungista –albumiin ihastuneet saattavat löytää Muhosen sarjakuvasta, no, palasen varataivasta.

Anne Muhosen kuvitusta on mahdollista nähdä myös äskettäin julkaistussa pokkarissa Hapekasta odotusta : virtaa vauvaan ja vanhempiin (Arktinen Banaani, 2010), jonka tekstiosuudesta on vastannut naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Hannu Vierola. Sarjakuvamuotoinen kirjasen tehtävänä lienee valistaa jälkikasvua suunnittelevia pariskuntia ja ajaa varmasti tarkoituksensa, joskin sarjakuviin enemmän perehtynyt lukija saattaa saada näppylöitä Vierolan ensimmäisestä lauseesta, jossa todetaan Aku Ankan ja muiden sarjakuvien olevan ”usein vielä synnytyssalissakin nuorelle äidille ja isälle mieluista, lapsenmielistä luettavaa elämän suurta ihmettä odotellessa”.



* Anne Muhonen: Varataivas (Suuri Kurpitsa, 2010)

* Hannu Vierola (teksti) & Anne Muhonen (kuvat): Hapekasta odotusta : virtaa vauvaan ja vanhempiin (Arktinen Banaani, 2010)

Äitiyden valoa ja yksinäisyyden varjoja

Baby, it’s you!
Anne Muhonen: Jokeltelua – Babbling

Kotimaisessa sarjakuvassa on viime aikoina nähty paljon vanhemmuuden ihmeeseen keskittyviä kuvauksia, joista esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Ville Rannan ”Isi on vähän väsynyt”, Katja Tukiaisen ”Rusina” ja Karri Laitisen ”Kafkan tutti”. Lieneekö kyseessä puhdas sattuma vai ovatko monet eturivin sarjakuvataiteilijamme tulleet siihen ikään, jossa perheen perustaminen on tavallista? Niin tai näin, kyseinen elämänvaihe vaikuttaa olevan aihe, joka tarjoaa materiaalia sarjakuvataiteilijalle jos toisellekin.

Anne Muhosen uutuusalbumi ”Jokeltelua” (omakustanne, 2009) asettuu luontevasti osaksi edellä mainittua jatkumoa. Se jatkaa siitä mihin pari vuotta sitten omakustanteena ilmestynyt ja sittemmin Egmontin kovakantisena laitoksena julkaisema ”Sydänääniä” jäi: yhdeksän kuukauden odotusaika on takana ja kahden aikuisen perhekunta on kasvanut trioksi, kiitos maailmaan tupsahtaneen pikkupojan.

”Sydänäänien” tavoin myös ”Jokeltelua” koostuu etupäässä yhden ruudun mittaisista stripeistä, lämpimän humoristisista tuokiokuvista, jotka kuitenkin muodostavat yhteen nidottuina selkeän kokonaisuuden. Herttaisen ilmeikkäästi piirretty sarjakuva sisältää mainioita huomioita muun muassa muiden ihmisten seurassa imettämisestä ja kaupungilla vauvaa kantavan miehen kohtaamista reaktioista. Muhonen löytää huumoria myös valvottujen öiden kaltaisista raskaammista hetkistä. Miksi kutsutaankaan transsissa kulkevaa, tyhjäkatseista ja kuolaavaa hahmoa? Mombieksi, tietysti!

Vaikka henkilöt jäävät nimettömiksi, on lukijalle jokseenkin selvää, että albumin juuret ovat tiukasti kiinni omaelämäkerrallisessa maaperässä. Muhosen omaan perheeseen syntynyt lapsi on ollut sarjakuvan ensisijainen innoittaja ja inspiraation lähde. Kaiken lisäksi äitihahmossa on enemmän kuin ripaus piirtäjää itseään. Sarjakuvataiteilijan ammattia sivutaan myös eräässä stripissä, jossa lapsiperheen arjesta huonosti perillä oleva potentiaalinen työnantaja ei oikein ymmärrä, ettei äitiysloma ole lomailua sanan varsinaisessa merkityksessä.

Näistä henkilökohtaisista aineksista huolimatta ”Jokeltelua” ei kuitenkaan ole päiväkirjamainen matka sarjakuvataiteilijan elämään ja parisuhteeseen samalla tavalla kuin edellä mainitussa Ville Rannan albumissa, vaan tapahtumat etäännytetään todennäköisesti aivan tietoisena ja tyylilajinkin edellyttämänä valintana yleispätevämmäksi kuvaukseksi vauvaperheen vuodesta. Se lieneekin näin ollen hieman lähempänä Sami Toivosen ja Aino Havukaisen ”Himasten” hupaisaa tilannekomediaa kuin Isi on vähän väsynyt –teoksen tarjoamaa tilitystä.

Lapsiperheen arjen omakohtaisesti tuntevat lukijat ovat todennäköisesti ”Jokeltelun” ensisijainen ja vastaanottavaisin kohderyhmä, mutta yhtä lailla allekirjoittaneen kaltainen, yksin asuva ja lapseton sarjakuvan ystäväkin viehättyy sympaattisesta ja hauskasta albumista, joka kuvaa yhtä ihmiselämän ikimuistettavimmista ajanjaksoista.

Hyvän mielen sarjakuvaa sanan varsinaisessa merkityksessä!

Varjo tuo valon pimeyteen
Anne Muhonen: Ystäväni varjo – Shadow of My Friend

Anne Muhoselta ilmestyi alkuvuodesta 2009 myös toinen sarjakuva, omakustanteena niin ikään julkaistu ”Ystäväni varjo”. Sarjakuvan päähenkilö on tuttu jo viime vuonna ilmestyneestä pienlehdestä ”Äänetön”, josta julkaistiin vain viidenkymmenen kappaleen painos.

Muhonen on käsitellyt jo neliosaisessa ”Ada”-sarjassaan vaikeita aiheita kuten ihmissuhteen päättymistä, masennusta ja läheisen tekemän itsemurhan aiheuttamia tuntemuksia. ”Ystäväni varjon” pääteemana on puolestaan yksinäisyys ja ystävättömyys – kaksi ikävää ja ainaisen ajankohtaista aihetta, joita suomalaiset päättäjätkin ovat enemmän tai vähemmän populistisesti sivunneet puhuessaan kavereiden tärkeydestä, välittämisestä ja yhteenkuuluvuuden tunteesta.

Sarjakuvan nimetön päähenkilö kärsii vuosikausia kestäneestä yksinäisyydestä, taudista, jonka alkuperää hän ei osaa itsekään selittää. ”Ehkä olen saanut sen joltain, jota minun on täytynyt kätellä. Joku töiden kautta”, hän pohtii itsekseen. Sarjakuvan harmaan, ruskean ja mustan eri sävyjen välillä seikkaileva värimaailma korostaa hienosti surumielistä tunnelmaa.

Synkkyyteen tuo kuitenkin valoa yllättävä taho – päähenkilön oma varjo. Varjo alkaa yllättäen puhua ja haastaa päähenkilön suhtautumaan elämäänsä rennommin ja täyteläisemmin. ”Päästä irti kontrollista ja anna vain mennä”, kehottaa varjo. Ja niin tapahtuukin. Muutos alkaa ihan pienistä asioista: spontaanista lomalle jäämisestä ja salmiakin syömisestä hampaidenpesun jälkeen.

Visuaalisesti kaunis ja herkkä sarjakuva olisi ollut helppo päättää kliseisimpään ja turvallisimpaan vaihtoehtoon, mutta siihen ei kuitenkaan sorruta. Loppuratkaisu jää avoimeksi, mutta tuulen mukaan liihottavan kangassuikaleen tavoin jää ilmaan leijumaan ajatus paremmasta ja onnellisemmasta huomisesta.

”Hyvä tarina jää lukemisen jälkeen pyörimään päähän. Hyvässä tarinassa on useampia tasoja ja sen ääreen haluaa palata monta kertaa uudelleen”, kertoo Anne Muhonen sarjakuvan tekemisen lähtökohdista Miia Vistilän toimittamassa teoksessa ”Kotimaista naissarjakuvaa” (BTJ, 2008). Ainakin tämän lukijan mielestä hän on onnistunut tässä tavoitteessa erinomaisesti. ”Ystäväni varjo” on parhaita tänä vuonna lukemiani kotimaisia sarjakuvia, ja olisin valmis nostamaan sen jopa tekijänsä hienoimmaksi ja sielukkaimmaksi työksi.

Molemmat sarjakuvat sisältävät englanninkieliset tekstit.

* * * * *

Anne Muhosen tuotannosta voi Kvaakissa keskustella täällä.