Minä kyllä tykkäsin niin tarinoista, kuvituksesta kuin värityksestäkin. Väritys oli minusta nyt huomattavasti miellyttävämpää kuin niissä viimevuotisissa värinumeroissa. Tarinoista kaikki kolme olivat varsin onnistuneita kokonaisuuksia, vaikka olivat vain 32 sivun mittaisia. Hyvä osoitus siitä, että ehjän kokonaisuuden voi tehdä vähän tiivimmässäkin tilassa. Itse asiassa tämähän on se formaatti, jossa monia muita sarjakuvia on tehty, esim. 1960-luvun Pecos Billit.
Secos Bill moitiskeli tuota kolmatta tarinaa, mikä taas minusta oli aivan mainio, ja humaani. Ensin maalaillaan kuvaa peikosta, joka alkaakin pikkuhiljaa tarkentumaan kuvaksi kehitysvammaisesta "peräkammarin/perunakellarin pojasta" (vähän niinkuin vaikka Soinion Kuutamosonaatti-leffassa), jota sitten epäillään murhista ja pikkutytön sieppauksesta, niin että kylän väki lähtee soihtujen kanssa ajamaan takaa. Lopulta totuus paljastuu. Paljon yhtymäkohtia esim. Frankensteiniin, ainakin Mel Brooksin parodiaversioon, sekä myös -60-luvun Pecos Billiin, oliko se Vuorten hirviö? (Jostain syystä en pääse Moogin arkistoon, sieltä sen olisin salamana löytänyt).
Piirrosjäljestä / kuvitustaiteesta eniten miellytti ekan tarinan Beneventon jälki.
Nämä lyhärit mielestäni osoittavat sen, että marina tarinoiden määrämittaisuudesta ja sen aiheuttamista ongelmista juonen kuljetteluun on täyttä fuulaa. Olen aiemminkin väittänyt, että ammatikseen kirjoittamista tekevillä määrämittaisuus ei pitäisi olla mikään ongelma: Etukäteen annetaan koordinaatit, johon tarina sitten laitetaan. Ei se voi olla todellista, että käsikirjoittajalle tulisi sellainen tilanne, että "hups. nyt on tilaa enää kaks sivua. ajetaas homma loppuun." Ei ikinä. Kyllähän se kokonaisuus pitäis olla tiedossa ja hallinnassa alusta pitäen.