Tyhjää täynnä oli todellakin aiheensa puolesta jännä, mutta aivan kuten Timo sanoi, Pezzin ajoi itsensä vähän harmillisesti umpikujaan ja lopusta tuli väkisin tönkkö. Tietotoimistossa esiteltyä Mastantuonoa tuo varhaistyö nyt ei oikein parhaalla mahdollisella tavalla edustanut, laadukkaasta jäljestä huolimatta oma tyyli ei ollut vielä tuolloin hioutunut huippuunsa. Noh, samapa tuo. Vähän myös ärsyttää, että kysyttiin Palle Pulppu -tarinoihin kiinnostusta lukijoilta, kyllä sellaisen laatutavaran pitäisi ilman ihmettelyjä ansaita paikkansa lehdessä jatkossakin.
Scarpan klassikko (vaikka tuota termiä ei lehdessä jostakin syystä käytettykään) oli läpyskän parasta antia. Huippuviihdyttävää kamaa niin tarinan kuin piirrostenkin osalta. Loppu on sellainen kuin tällaisella tarinalla voi olettaakin olevan, ei yllätä muttei ärsytäkään. Kivaa luettavaa, ja Scarpan Koninkaulus on aina yhtä uljas näky.
Carlo Panaron neljän pienen kertomuksen kokonaisuudessa parasta oli osat yhteen sitova kehystarina, ihan vain yllättävän asetelmansa ja välittömän tunnelmansa ansiosta. Muusta materiaalista kunniamaininnan ansaitsee takakannen Enrico Faccinin yksisivuinen. Tykkään älyttömästi miehen tyylistä.
Tuo keräilykuvasarja on ihan läppä. Tosin harvemminhan nuo keräilykuvat muutoinkaan mitenkään kiinnostavia ovat, tai edes hienoja. Paolo Motturan taideteos viime vuoden toukokuulta on jäänyt mieleen, se on todella upea.
