Selvennän ajatustani. Ensinnäkin puhuin sarjakuvagheton ulkopuolelle leviävästä mediasta, kuten esim. päivälehdistä. Vihkiytyneille saa ja pitää kirjoittaa taidesuunnan konventiot ja historia huomioiden. Kvaakissa ja Sarjainfossa meno jatkukoon entisellään, kritiikkini ei ollut näitä vastaan suunnattu.
Kyllä se, että "sarjakuvan liika tunteminen voi olla kirjoittajalle jopa rasite" on aivan puusilmäinen väite oli sitten mikä tahansa media kyseessä. Se on enemmänkin tätä blogi-kulttuurin ilmiötä, että koko webbi on jo täynnä kaikenlaisten mitään-mistään-tietämättömien mielipidepuserrusta, mikä voi helposti sekoittaa, ja on jo sekoittanutkin, ihmisten suhteellisuudentajua moniin asioihin liittyen. Jos valita saa, niin mieluummin lukee kriitikkoa jolla on mahdollisimman laaja asiantuntemus ja näkökulma myös sarjakuvaan. Vain se valitettava tosiasia, että Suomessa tällaisia ei juuri tunnu olevan (eikä sanomalehdissä oikeastaan enää kulttuurisivujakaan), saa välillä toivomaan että melkein kuka tahansa kirjoittaisi lehtiin enemmän sarjakuvasta. Ei ole järin häävi tilanne sekään jos maassa on noin pari sarjakuvaan erikoistunutta kirjoittajaa jotka kirjoittavat lähinnä omaan kapeaan kiinnostukseensa rajoittuneesti. Eikä siinä ole kysymys pelkästään siitä ongelmasta, että kirjoittaja olisi "taustansa vanki, ei kykene näkemään maailmaa sarjakuvan ulkopuolella", vaan siinä on jo kysymys jostakin paljon monimutkaisemmasta ongelmasta, eli ei nähdä edes maailmaa sarjakuvan sisällä.
Yleisemmällä tasollahan voidaan kirjoittaa esim. henkilöjuttuja, jotka nekin on parempi kuin ei mitään, ainakin siinä sentään, ehkä, sivutaan vähän aihetta. Siinä suhteessa tuntuu olevan liiankin yleistä ettei sarjakuvaa tuntematon toimittaja uskalla (niin, sanoisin nimenomaan ettei uskalla) kirjoittaa mitään sarjakuvaan liittyvää, koska ei mielestään riittävästi "tunne sitä". Ehkä siinä on mukana ihan luonnollista ja tervettäkin itsesuojeluvaistoa, ettei lähdetä kirjoittamaan aiheesta mistä ei mitään tiedä, eikä näinollen myöskään ajaudu julkisesti tuomaan esiin omaa tietämättömyyttään asioista. Oma lukunsa ovat tietysti sitten sekä taide- että kirjallisuustoimittajat, ne heistä jotka eivät pidä sarjakuvaa tarpeeksi merkittävänä aiheena millään muotoa (mikä on erityisen mielenkiintoista sikäli, että sarjakuva yhdistää sekä kuvan että tekstin, mikä mielestäni johtaa edelleen edellämainittuun näkökulmaan, eli toimittaja pelkää näyttävänsä oman ammattitaitonsa kapea-alaisuuden).
Sanomalehdissä valitettavasti asiat joudutaan aina kirjoittamaan alusta lähtien, sen kaikkein tietämättömimmän lukijan ehdoilla, mikä johtaa sen palstatilanpuutteen vuoksi siihen että sanomalehtiartikkelissa ei oikeastaan koskaan päästä missään asiassa juuri pintaa syvemmälle. Mutta hyvä toimittaja pystyy paljoon jo sillä että tekee taustatyönsä hyvin. Ja kyllä lehtiartikkelin täytyy pystyä tuomaan esiin ja opettamaan jotain uutta aiheen "konventioista" myös sille asiaa tuntemattomalle lukijalle (mikäli hän ylipäätään on kyseistä artikkelia lukemassa, niin voisi olettaa että hän siinä tapauksessa on jo ainakin jossain määrin vastaanottavainen asialle. Asiasta täysin epäkiinnostunut lukijahan ei sitä edes lue). Ja melko pitkällisellä omakohtaisella kokemuksella voin sanoa että kyllä kiinnostuneita toimittajia on ollutkin, harvempi heistä sarjakuvaan "erikoistunut" (listaa olen joskus yrittänyt pitää yllä:
www.huitula.com/media.htm, sieltä voi bongata onko kovinkaan montaa samaa nimeä listassa?).
Mutta Mattipekalle: Mikä on se "lukijoiden todellisuus" johon olisi löydettävä yhtymäkohta? Eiköhän lukijakunta ole täysin epämääräinen massa jolla ei ole mitään yhtä tiettyä todellisuutta, vaan yhtä monta todellisuutta kuin lukijoitakin. (Tai ainakin toivon niin, toinen vaihtoehtohan on se, että he ovat jonossa kaikki yhteen ja samaan suuntaan toisiaan seuraava lammaslauma joilla ei ole mitään henkilökohtaisia näkökulmia, näkemyksiä, päämääriä, mieltymyksiä jne.).
